Jo oisko mainittu ehk' ohimennen
mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen?
Uroita hänkin oli harmaita
ja Savon varajoukon johtaja.
Mies suomalainen juurta juurevinta,
kuin vanha visarunko rustopinta;
ei leikin saatu häntä hämminkiin,
siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.
Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu,
ett' ukko Törnessä on miehen mehu:
mies kannallaan, mik' arvo olikin,
everstiluutnantin tai majurin.
Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa:
samainen ryhti pyylevä ja vakaa,
kuin oisi pölkky, outo luuli niin,
puettu virkaviittaan, kannuksiin.
Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan,
löi uljas sydän, terveen miehenrinnan,
tulisin verin, vahvoin valtimoin,
ei tahran koskema, ei syömä koin.
Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!
Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun
häll' loputon ol' usein juoksu jutun:
»Maa tää, maa parhain alla auringon»,
ja »kansa sellainen kuin hällä on!»
Hän hajasäärin silloin seista suosi,
muut piirinään,--se hällä korska kuosi,
kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois,
ettei hän suomalainen majur' ois.
Ei ylikäypää tuosta kunniastaan
hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan
pää pystyss' ottanut ois mennäkseen
hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.
Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi,
myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi,
kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin;
hän päästi päälle naurun raittihin.
Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki,
vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki.
Puhuja kauaskaan ei ehtinyt,
jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!
Kysyä saanko sanasankariita,
hän mist' on kansan mailta, manterilta
tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään,
niin jalon, mielevän ja miehekkään.
Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta;
kun luodit vinkuvat, kun sataa verta,
ja sanokaa, kun näätte, tokko on
mies Suomen innoton ja tolkuton!»
Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan.
Mull' oli virka joukon majoittajan,
hänest' on paljon muuta muistossain,
Lapuan päivästä nyt kerron vain.
Me perkattavaks saatiin metsän pieli,
kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli,
mut vanha herra ärtyi seisomaan,
»kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».
»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista
ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista;
työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa!
Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»
Hän tunsi joka miehen joukostansa,
niin nimeltä kuin koko laadultansa,
jokaista tarkkas, jonka nähdä voi,
kuin isä kullekin hän sanan soi:
»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin,
ei enää keikkune, ken sai sen saaliin!
Korpraali Flink, ain' äityy ammunta!
Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!
Vahinko,--kunnon poika niinkuin kulta!
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.»
Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan,
majuri suomalainen mahdissaan.
Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte!
Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!»
Von Törne tyynnä katsoi lähettiin,
jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»
Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen
hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen,
kuin iankaiken seista aatteleis
ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»
Min viestintuoja mokomalle? Nolo
jo siinä nuoren vänrikin ol' olo;
hän oli tullut tulta vinhempään,
ja käskystä ei vanhus viitenään.
»Majuri, eespäini»--»No, no, joutavoitte!
Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!»
»Kenraali käski.»--»Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»
Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta,
kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta:
»Hohoo, sit' odotinkin tosiaan,
se miesp' ei ollut akka ampumaan.
Se melkein sattui, eipä paljon vailla;
sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla,
kun kuula hipoi hänen kulmiaan:
'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»
Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa,
taas aimo nauruss' ukon naama loistaa,
Ja taas hän asentoon käy pönäkkään,
kupeessa nyrkki, sääret levällään.
Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä,
mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä,
pau; lensi luoti, miten osuikaan,
juur' äijän polviporttiin avaraan.
Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin,
kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin!
Lievettä nosti, nosti toista--voi,
on reikä molemmissa, lempo soi!
Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
»Työn tästä Matti räätäli nyt saapi!
Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie,
mitenkä takapuolen laita lie!»
Ja hätään juoksi vanha renki Jukka:
»Voi herra, hullumpi on täällä hukka,
edessä vielä lieve jäljell' ois,
repale tässä vaan, ja päärme pois.»
Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin,
noin ampuu aivan tärviölle takin,
mi päivää toista tuskin päällä lie!
Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»