(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Liet joskus tullut tuntemahan sen
tuhanten joukoss' elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi,
ihastut, kiinnyt--miks? Et virkkaa voi.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
mies mulle rakas vielä muistellenkin;
mull' elo takana, häll' edessään,
mut sama henki täytti kumpaisenkin.
Unohdan paljon, pian myös, mut et
mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.
Mies miekan siin, ei muonakuormaston,
sen ryhti, katse, kaikki näytti julki;
solakka, kookas kasvu, vartalon--
noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki.
Hän silmän-riemuni ol' ainainen,
hän mulle tuttu, minä hälle en.
Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen,
se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli;
kuin luoti löi ja sattui sana sen,
siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli;
sen pelkkä raiku todisteen jo toi,
ett' urhon suoran rinnasta se soi.
Jos mitä koki, minne lohduton
vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä,
ain' yhtä sees tuon silmän tuli on,
vakaata rauhaansa ei kasvot jätä;
kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'
Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan,
ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki,
hän kiros silloin, purren hammastaan,
mut kyyneleen hän sydämeensä sulki;
pusertui huulilta vain sanat nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja joutui päivä, urhon juhla, voi
taas kunnialla nousta Suomen viiri;
'Aseihin!' Revonlahdella jo soi,
ol' ajetuista tullut ajopiiri.
Salama riemun lensi kautta sen,
se oli hetki ikimuistoinen.
Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään
taas toivon tulta joukko toivokato;
tukettu virrantulva vierressään
kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato;
alt' alennuksen, epätoivostaan
nous isäin maata kansa suojaamaan.
Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui,
ja päivän valkeus jo vallan voitti,
kun hanki rientäissämme ruskottui,
sen ruskoss' aamu kunniamme koitti.
Syvemmin yhä, noustess' auringon,
tuo hohtaa huomenkoi,--se hurmett' on.
Mut tuskin päivän ensi vartio
jäi taa, jo taiston viime liekki herkes,
ja Siikajoen nuori voitto jo
yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes.
Rivistä riviin riemu myrskyää,
niin urhot sorjaa tuota tervehtää.
Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on
miss' äsken viha riehui, rauha päilyy;
nyt unta maattiin kummull' ottelon,
sit' unta, joka ajan säiltä säilyy;
jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo,
jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Jo löysin, mitä etsin, selon sain,
min puute yhtä tuskaiselta tuntui:
riveistä Tigerstedtiä mä hain,
ei valveill' ollut hän, hän tänne untui.
Kun voitto hohti, leikki hurmioi,
unt' urhon rintaan teräs tuima toi.
Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin,
päin tulta, jota tykkein kidat syyti,
rientonsa torjumattoman ma näin:
niin nuori, voimakas,--ja hänet hyyti
se hanki jo, miss' äsken sankari
Bulatovilta tulet sammutti.
Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan
erinnyt sielun levollisen leima,
viel' oli vaalenneessa muodossaan
tuo vanha, varma rauha, miehuus reima.
Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja katso! Vielä päivä neuvon toi,
lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä.
Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi
sun eteen sattua hän elon tiellä;
tervehdi silloin: kauttas kättä lyö
Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»
Näin Stool sua muisteli, sa urhokas,
mies kunniamme kulta-ajan armaan.
Terveiset kätki ylioppilas,
ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan,
kun vuosisataa puoli siitä on,
maas eestä noin kun astuit taistohon.
Ne ota rakkain mielin, myös sen maan
ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi;
se lukee miehet, jotka hurmettaan
sen uskon, toivon, muiston antoi.
On harvenneet ne, rakkautta saa
ne harvat siltä siis sen hartaampaa.
Saa kiitoksen tuo alttius rajaton,
min hehku pohjan jäilläkään ei laannut,
saa veri kallis, uhrillaan jok' on
ajoille tuleville turvan taannut,
mi meille iki-lunnahaksi luo:
»Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»