Joukon eessä joka kerran,
kun ol' lähtö ryntäämään,
vanha Lode hetken verran
viipyi, paljastaen pään.
Hurskas, vakaa, valkohapsi,
noin hän rukoeli nyt,
sitä vanhus, mit' ol' lapsi
äidin-piennä äännellyt.
Hetki harras, rauha pyhä!
Paljahaksi joka pää!
Luodintuisku yltyy yhä,
sattuu, sivu lennähtää;
kenttään jää jo jääkäreitä,
seis! Vast' alkaa kilvoitus,
jahka ensin isämeitä
sekä Herran siunaus.
Vasta kun löi aamen lukkoon
rukouksen selkeän,
tuli valmis vauhti ukkoon,
hatun päähän painoi hän:
»Syöskööt kaikki hornan peikot
vastaamme nyt valtanaan,
Herran kanss' ei olla heikot,
hurraa, pojat, eespäin vaan!»
Joukkonsa ja Jumalansa
kanssa leikkiin lähti näin,
sit' ei valtaa vastassansa,
jot' ei rohkenis nyt päin.
Ydin nuori, vanha pinta,
vuoroin vakaa, vallaton,
lumitukka, tulirinta--
noinpa ukon riento on.
Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Nuor' on ukko uudestaan,
sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Silmiss' eikö välky, väiky
kaunis voiton kajastus!
Nyt ei hiittäkään hän säiky,
huulill' äidin rukous.»
Verileikki leikiteltiin,
tuli vuoroin voittokin;
veisattihin, rukoeltiin,
väki pääsi leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan;
Lode? kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.
Liikkui hiljaa hetket yötä,
enimmälti yksinään;
miestä pari ehkä myötä,
parahinta, väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne paloi aatos, sinne
veti äijän askelkin.
Kylliks eikö ollut taisto?
Mieluinenko muisto sen?
Veripäiväst' eikö vaisto
vielä verenkylläinen?
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistä pelastaa.
Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
apu, hoito annettiin.
Kaikki saivat huojennusta
vihamies kuin omainen,
siin' ei tehty eroitusta,
veli oli jokainen.
Moni, jost' ol' laina hetken
elämä, ei enempää,
saattoi jälkeen ukon retken
kaukaa vaiti tähystää,
nuotiolta, keskelt' iloin
nousta kotvan nauramaan,
mutta herttaisimmin piloin,
hänen kummaa kulkuaan.
Väki virkkoi: »Kahakassa
'lyö ja hakkaa!' ukko huus;
siell' on sirut parsimassa
käydä urakka nyt uus.
Vaan se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ukon oivan miel' ei moinen,
hurjan pojan on se työ.»
Poika, reima, puhdastunto,
rinnass' äijän riehakoi
vanha usko, vanha kunto
lämpöiseks sen kodon loi.
Totinen ja tyyni pinta,
vaan, jos katsoit silmihin,
lapsen mieltä kirkkahinta
kuulsi niiden kuvastin.
Asu halpa, suora mieli,
sodass' äijän ohje tää.
Tuli rauha. Rintapieli
täytyi joskus tähdittää.
Silloin syksyn kylmän kuuna
hält' on mieli kokonaan,
rinnass' istuu itkusuuna
veitikkakin viluissaan.
Kun hän yllä juhlapuku
puhkui nurjapäällä näin;
miehetkin ne milt'ei nuku,
töllistävät tylsin päin.
Jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet kävi näin ja niin,
kunnes viimein ukko suuttui,
heitti kaikki helkkariin.
Harvoin toki harmit moiset
sattui, paraadeissa vaan;
ukko harjoitukset toiset
piti vanhass' asussaan.
Hei, se oli toinen juttu,
nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.
Nulous nyt mielt' ei paina,
sujuu temput, riemu soi,
vaille ei, vaan päälle aina
kaiken, mitä vuottaa voi.
Ukolla ei muuta huolta,
kulkee pitkin rivejään,
korvaa tältä, partaa tuolta
nyppäisevi mielissään.
Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Tuoss' on tuores ukko vaari.
Sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Varsi vuotten kuuristama,
lumet tukkaan aika loi,
silmästäpä poika sama
yhä vielä viikaroi!»