Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan
raton iltavalkean luo,
pian Lotta Svärdistä haastellaan,--
yhä vieläkin sattuu tuo.
Juro kuinka jos kumppani ollut lie,
näön leppenevän heti näät,
hymyn värveeseen hyvämieli vie
jo harmajat viiksenpäät.
Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo,
veritanteret voittojen taas,
joilt' uupuen pois Lotan teltan luo
uros saapui ja sarkan kaas.
Ja hän virkkaa eukkosta mielissään
sanan, kaksi, jo naurahtain;
mut myrtyy myös, jos ei myötäämään
hymys lie hyvä, vilpitön vain.
Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.
Oli kait hän kaunis ja nuori kait?
Kevät häll' oli kukkeinnaan,
kun kolmas Kustavi Ruotsin mait'
oli noussut vallitsemaan.
Sotamies kukan sai,--sota Suomenmaan
viel' ollut syttynyt ei;
ja kun rummut soi jalon ruhtinaan,
Svärd Lottansa myötään vei.
Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain
suun, posken puuntoa sais,
ja loistoon silmien ruskeain
moni sankari soeta tais.
Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää,
Lotan jäänyt ei liioinkaan:
erin kolmin herkesi hempeys tää,
meni kolmannes kertanaan.
Erän ensi talvi se saaliiks saa,
pian tullut ja pitkä niin,
erän toisen ens' suvi sorruttaa
tulipoutihin polttaviin.
Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois,
myös jouti jo mennä kai;
se kyynelvirtoihin vieri pois,
kun Svärd verisurman sai.
Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään
ja se taas Lotan leiriin toi,
hyvä, jos edes muistaa hempeyttään
hän ammoin mennyttä voi.
Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan,
sotamies hänet arvioi;
ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan,
yhä vieläkin kiitos soi,
hymykuoppiin vaikk' oli parvittain
jo ryppyjä leiriynyt,
ja muoto jo muukin, ei silmät vain,
oli mustanruskea nyt.
Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen,
mitä sattui vaihtuvin säin,
ja ol' ystävä poikain hän harmaitten,
rakas siks oli meille hän näin.
Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken,
sepä jäänyt ei unhoksiin,
oli aina täydempi sarkka sen,
siks eukkoa kiitettiin.
Näin reimana, kunne jos retki toi,
hän seurasi ainiaan,
ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi,
ei kaukana Lottakaan.
Sotapoikain nuort' oli pontta ain'
ilo katsoa hälle, ja luo
jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain:
»No, onkos eempänä nuo?»
Ja teltankin niin piti olla kai,
ett' antaa tilkkasen vois,
jos ken tulen keskellä uupuis tai
jalon haavan jos saanut ois.
Ja jos teltan harmajan seiniin loit
vain silmäs, niin poikenneen
siell' luodin ja kaksikin nähdä voit,
ja hän siit' oli ollakseen.
Jos sallit, niin erän kerron nyt,
min viimeks eukkoa näin.
Oravaisten päiv' oli päättynyt,
pois väistyttiin veripäin.
Oli Lotta myötä, hän korjuuseen
sai kamppeensa vaivoin vaan,
kojun, rattaat, lekkerin mittoineen
ja ontuvan hiirokkaan.
Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas
kävi tuttuhun tarjoiluun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.
Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan
hymyt pilkahti petteliäät;
suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan
oli kosteat poskipäät.
Nuor' ratsumies,--kun hän hääri noin,--
nyt luo tuli, teikaroi,
tuli kohti korskein katsannoin,
ja röyhkeys äänessä soi.
»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei,
tää poika se kustantaa.
Tään kukkaron helkettä kuules, hei!
Ja veikkoja kyllä saa!»
Lotan silmästä leimaus sinkoaa:
»Sinut, sankari, tunnen nyt.
Tuli äitiä köyhää sun puolustaa,
miten työs olet täyttänyt?
Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas,
muka haavojas vaikeroit;
oli valju naamas, nyt puuntaa taas,
ja ne haavas näytä, jos voit!
Emos ettäkö tuonen jo turviss' on,
ei puoltoas pyydäkään!
Tämä maa, se on äitisi turvaton,
petit, pelkuri, äidin tään.
Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois
meri niitä sull' ammentaa,
Jumal'auta, tuommoiselle en sois
minä tilkkaa, en ainoaa.»
Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui,
tapa moinen ol' eukon tään,
ja pois rikas öykkäri laittautui,
ajan arvaten, vikkelään:
Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks
uros nuori ol' uupunut.
Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks
yhä sinne on suunnatut.
Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen,
veri takkihin tahmettuu,
hänen näit' vain vaivalla seuranneen,
kun kiiruhti joukko muu.
Yhä Lotta se silmänsä häneen loi,
kuin äiti lapsehen loisi,
ihan kuin joka tilkan, min muille soi,
juur' aikonut hälle ois.
Mut kun yhä raukeni raskaammin,
suru-unten painama pää,
eip' eukko malta, jo kutsuukin
hänet luo, nimen äännähtää.
»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo,
viel' ehkäpä rahtunen ois;
tule, poikani, tilkka se lohtua suo,
sitä kaikki nyt tarvita vois.
Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie
kevyt laukkus, sen tiedän kait;
salon töllistä sull' oli sotaan tie,
ja täälläpä kullat sait!
Mut et verityöss' ole viimeinen,
sen Lapuan' kentällä näin;
ja Ruonan sillalla, muistatko sen,
eturinnassa riskit päin.
Älä huoli siis, jos et suoraks saa
nyt annan ma enkä myö;
lasin Lapuan-päiväsi kannattaa,
pari runsasta Ruonan työ.
Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo,
eloss' ois ja sen nähnyt ois,
miten, vaikka jo vertasi tanner juo,
sin' et taistosta taukoo pois,
heti hälle nyt oisit kuin ainoisin
oma poikansa konsanaan,
ja sellaista kahta, sen vannonkin
sais, etsiä kautta, maan.»
Uros hoippui luo, piripintanaan
mitan Lotta se hälle suo,
milt' ettei harjaksi saanut vaan
pari kyyneltä mitta tuo.
On kauan siitä, kun eukon näin,
mut ei aika, hänt' unhoon vie,
iloll' aina muistelen eeskinpäin,
ja se hälle ei liikoja lie.
Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.