Taas luona takkavalkean
ma istuin illansuun
Stool-ukon kanssa, tapahan
jo ammoin totuttuun.
Juteltiin, pilaa laskettiin,
niin Viapori mainittiin.
Sen suotta virkoin vain, mut vait
jo leikki jäi: »Kenties
Ehrnsvärdin saarilinnan sait
sa nähdä, nuori mies,
se Pohjolan Gibraltar on!»
Stool alkoi synkän muistelon.
»Graniittisilmin tarkastaa
se äärtä ulappain,
sen Kustaanmiekka kohoaa
ja uhkaa: 'Tules, vain!'
Ei lyömään liiku miekka tää,
se murskaa, kun se välkähtää.
Äl' uhmin saavu saaren luo,
kun vaino vallitsee,
kun meren kuningatar tuo
vihasta synkkenee:
tuhansin kidoin kuolemaa
kanuunat sieltä karjahtaa.
Ajettu pohjan äärihin
jo oli Suomen mies,
mut toivo viittoi vieläkin,
ja hehkui innon lies.
Viel' uskoit, turma torjutaan,
kun Viapori meill' on vaan.
Ei silmää, jok' ei salamois,
kun kuului nimi tää,
pois haihtui nurku, huoli pois,
pois puute, pakkassää.
Taas Suomen karhu rynnäköi,
ravisti kämmentä ja löi.
Useinpa urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan
yön hangell' istuissaan;
viluhun lämmintä se loi,
se kodin, kaiken hälle soi.
Mut etelästä kummia
käy huhu kuiskimaan,
häväisty asekunnia,
maanpetos mainitaan;
se kaikkialla herättää
vain ylenkatsett' ylpeää.
Iäti päivä muistetaan,
mi tuotti todeks sen,
kun iski tieto tullessaan
kuin jylhä ukkonen:
on mennyt viime toivo maan,
on Pohja vailla porttiaan.
Merenkö aalto ahmaissut
sen oli pohjaton,
salama taivaan murskannut
sen kantakallion?
Sen valleilta mi miehet vei?
Kysyttiin,--vastausta ei.
Vaan moni jäyhä rinta nyt
pakahtui huokaamaan,
ja silmä, harvoin vettynyt,
se uhkui virtanaan;
ol' isänmaa nyt vainaja,
me itkimme sen haudalla.
Oi elo! Mies, ken syynä sen
ol' itkun kuohuntaan,
jaloimman sankarseppelen
sai kerran kunnoltaan:
hän Ruotsinsalmen voittohon
vei kerran Ruotsin laivaston.
Mut vaikka maailmat hän ois
valaissut miekallaan;
vaikk' auringot se varjoon lois,
hänt' ylenkatsotaan.
Se palkka petturilla on
Ehrnsvärdin hautakallion.
Sua runot viehtää, nuori mies,
ja muistot, muinaisuus,
nää kertomani kenpäties
suo langan lauleluus;
tuo silloin julki musta työ,
mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei tulla saa
se samaan tuomioon.
Ei muita, yksin rikkojaa
häpeä kohdatkoon.
Maanpetturill' ei olla saa,
ei juurt', ei last', ei vanhempaa.
Vain virka: kalpa kavala
tukena Suomenmaan,
häväistys, kammo, kuolema,
kirous, patto vaan--
niin nimi kurjan olkohon,
se keveämpi kuulla on.
Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä hälle nimitys:
surua vähemmän
se tuo, kuin mihin tahran löi
se mies, ken Sveanlinnan möi.»