VIAPORI.

Taas luona takkavalkean

ma istuin illansuun

Stool-ukon kanssa, tapahan

jo ammoin totuttuun.

Juteltiin, pilaa laskettiin,

niin Viapori mainittiin.

Sen suotta virkoin vain, mut vait

jo leikki jäi: »Kenties

Ehrnsvärdin saarilinnan sait

sa nähdä, nuori mies,

se Pohjolan Gibraltar on!»

Stool alkoi synkän muistelon.

»Graniittisilmin tarkastaa

se äärtä ulappain,

sen Kustaanmiekka kohoaa

ja uhkaa: 'Tules, vain!'

Ei lyömään liiku miekka tää,

se murskaa, kun se välkähtää.

Äl' uhmin saavu saaren luo,

kun vaino vallitsee,

kun meren kuningatar tuo

vihasta synkkenee:

tuhansin kidoin kuolemaa

kanuunat sieltä karjahtaa.

Ajettu pohjan äärihin

jo oli Suomen mies,

mut toivo viittoi vieläkin,

ja hehkui innon lies.

Viel' uskoit, turma torjutaan,

kun Viapori meill' on vaan.

Ei silmää, jok' ei salamois,

kun kuului nimi tää,

pois haihtui nurku, huoli pois,

pois puute, pakkassää.

Taas Suomen karhu rynnäköi,

ravisti kämmentä ja löi.

Useinpa urhon harmajan

etäällä kodistaan

tuon nimen kuulin lausuvan

yön hangell' istuissaan;

viluhun lämmintä se loi,

se kodin, kaiken hälle soi.

Mut etelästä kummia

käy huhu kuiskimaan,

häväisty asekunnia,

maanpetos mainitaan;

se kaikkialla herättää

vain ylenkatsett' ylpeää.

Iäti päivä muistetaan,

mi tuotti todeks sen,

kun iski tieto tullessaan

kuin jylhä ukkonen:

on mennyt viime toivo maan,

on Pohja vailla porttiaan.

Merenkö aalto ahmaissut

sen oli pohjaton,

salama taivaan murskannut

sen kantakallion?

Sen valleilta mi miehet vei?

Kysyttiin,--vastausta ei.

Vaan moni jäyhä rinta nyt

pakahtui huokaamaan,

ja silmä, harvoin vettynyt,

se uhkui virtanaan;

ol' isänmaa nyt vainaja,

me itkimme sen haudalla.

Oi elo! Mies, ken syynä sen

ol' itkun kuohuntaan,

jaloimman sankarseppelen

sai kerran kunnoltaan:

hän Ruotsinsalmen voittohon

vei kerran Ruotsin laivaston.

Mut vaikka maailmat hän ois

valaissut miekallaan;

vaikk' auringot se varjoon lois,

hänt' ylenkatsotaan.

Se palkka petturilla on

Ehrnsvärdin hautakallion.

Sua runot viehtää, nuori mies,

ja muistot, muinaisuus,

nää kertomani kenpäties

suo langan lauleluus;

tuo silloin julki musta työ,

mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei tulla saa

se samaan tuomioon.

Ei muita, yksin rikkojaa

häpeä kohdatkoon.

Maanpetturill' ei olla saa,

ei juurt', ei last', ei vanhempaa.

Vain virka: kalpa kavala

tukena Suomenmaan,

häväistys, kammo, kuolema,

kirous, patto vaan--

niin nimi kurjan olkohon,

se keveämpi kuulla on.

Kaikk' ota haudan synkeys

ja tuskat elämän,

tee niistä hälle nimitys:

surua vähemmän

se tuo, kuin mihin tahran löi

se mies, ken Sveanlinnan möi.»

Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) · 第 25 / 45 题