Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhla suuri;
Siikajoen voiton viestin
saanut oli Cronstedt juuri.
Eri seurueissa juotiin
maljat maalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
kohonneelle kunnialle.
Kaks ol' everstluutnanttia,
Christiernin ja Lode, siellä,
sotavanhust' yhtärinnan,
valioita vaaran tiellä.
Vierell' uros yhdenverta
Aminoff pään harmaan kantoi;
näille piiri nuorempia
pöydäss' arvopaikan antoi.
Maljat mielen kirvoitteli,
vapahasti juttu juoksi;
siinä kieltä kammitsoida
tarvinnut ei seuran vuoksi;
päälliköiden viat kaikki
ilman vaaraa virkettihin,
mahtinimist' eellä muitten
marskin nimi mainittihin.
Aflecht, jolta joukon eessä
retken päätti Revonlahti,
nauroi: »Malja Klingsporille!
Veljet, uus on hällä tahti;
hauska nähdä, kuinka nyt on
kantava hän pystyn nenän;
halki Suomen juostuansa
tohti viimein tehdä tenän.»
Cronstedtin nuor' adjutantti,
Reiher luutnantti, nyt pisti:
»Klingspor tenän!--tuon ken kertoi,
pettyi vallan peevelisti.
Adlercreutz ja Hertzen poisti
häpeämme lailla miehen;
marski, hitto vie, kuin aina
matkusti jo tipotiehen.»
Furumarck sai sananvuoron:
»Kuninkaan on vika tässä:
Miksi hänen armostansa
leikkiin pääs tää pataässä?»
Ladau lausui »Väärin puolin
sinä marskin pontta pohdit:
sull' on sydän, hällä vatsa,
syödä hän, sa kuolla tohdit.»
Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme,
miss' on noussut miehen tähti;
maine ei sen opas olle,
makasiineista ken lähti.
Klingspor-urhon ura loisti
muonakaartin kanslioissa,
kummako, jos onkin mieli
talrikeiss', ei taisteloissa!»
Tigerstedt, tuo Suomen poika,
joka Aflechtin sai arvan,
lausui, purren hammastansa,
alta synkän kulmakarvan:
»Se on totta, hän on vieras,
lapsi laakson muukalaisen,
hän ei tunne tapojamme,
kielt' ei suumme suomalaisen;
mutta maamme hän on nähnyt,
nähnyt Suomen saaret, salot,
kummuiltamme niinkuin mekin
tuhannet sen järvet jalot.
Sydämettä, jumalatta
ihminen se, jok' ei saata
innostua saakka kuoloon
puoltamahan tätä maata.»
Christiernin loi silmän Lodeen:
»Kuules juonta nuorten jutun!
Klingspor taas se tarkenevi
alla tuiverruksen tutun.
Miekkosia me, jos vaikka
saamme veren, hengen antaa;
toista se kuin marski-paran
maineet matkallansa kantaa.»
Vanha Lode, jäykkä herra,
vait ol' ollut, muut kun pohti;
suoraksi nyt ukko nousi,
punoittaen posket hohti,
lasin täyden joi hän pohjaan,
voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,
suuttuneena suunsa aukas:
»Pois ma joukostanne lähden,
muille heitän riemun moisen.
Klingsporia moititahan,
missä tapaa toinen toisen.
Sotamarski, sotamarski,
haastamist' ei enää muuta:
häpeä, kun, urhot kehtaa
mokomasta piestä suuta.»