Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan,
jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton.
Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan,
ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion,
jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi,
'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi,
ja laita, ettei täällä suunsa soi!'
Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu?
mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu,
ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»
Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa,
rovasti haastaa mahtavuudessaan,
hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa
ja palan vielä viiltää paististaan.
Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu,
tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu,
ja poski hohtaa kuumepurppuroin.
Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki,
kaks yötä, päivää, käyty joka hetki,
hän itse Joensuuhun tullut noin.
Hän tunsi polttavaista tulta suonen
mut polttavampaa vielä mielessään,
ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen,
syvällä hehkui hänen silmässään.
Hän laski joka tuokion, mi kiiti,
hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti
lepoa vailla yhä oveen päin.
Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa,
luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa,
ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:
»On, tohtor', usko moni turha kaava,
ja vapaauskojiin mä kuulun kai,
mut luotan lääkäriin, tää otsan haava
ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai.
Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut,
kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut
tuon patterinne pöytää koristaa.
Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii;
mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii,
mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!
Mä tahdon nousta, päästä taudin alta,
mun täytyy, vaikka takaa kuoleman!
Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta?
Siell' arpa lankee Suomen armeijan.
Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki,
niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki--
kuin käy sun sitten, väki urhoinen?
Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa,
mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa
saan huomenna ma kymmenkertaisen!»
Mies nuori synkistyyi kuulemastaan,
vaan jalot kasvot, kohta selkenee;
hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan
ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee.
»Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!»
Ja puna kirkkahampi poskipäissä
nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin:
»Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli!
te mua ymmärsitte muitten yli;
olette mies, niin olen minäkin.»
On laannut jyske,--kuolon viljankorjuu
jo Juuttahalla ensi touon vei,
ja Suomen joukko murtuneena horjuu,
on valmis kuoloon, mutta voittoon ei.
Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi,
mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi
jo Kosatshkovski sotalaumojaan.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaara, äsken, paennut, pään päällä
takaa salamoineen uhkaa uudestaan.
Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä,
rivimme harvat, ken ne koota vois?
Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä,
vaan pois jäi itse järjestäjä, pois.
Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa,
urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa,
ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.
Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä,
sa usein nähty, riehuss' ottelon,
sa riemu sille synnyinmaalle vielä,
mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on!
Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin
voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin,
sen neron sairas yksin omistaa.
Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.
Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki.
Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on?
Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki
mies mieheltä nyt raikuu rajaton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyöryn lailla ryntää laaksohon.
Haa, hän on tullut, joutui johtajanne,
mies pienokainen, otsallansa vanne,
se jalo, uljas, armas kenraal' on!
Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy
nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan,
luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy,
uus uhka syttyy sotarintamaan.
Aseissa miestä välkkyy seinä sankka,
taas joukko musta, ryysyinen on vankka,
on valmis, järjestynyt, hirmuinen.
Ei enää kamppaella vain ja kuolla,
ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla,
nyt toinen henki täyttänyt on sen.
Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin,
taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa,
sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin
terävä silmä tutkii, katsastaa.
Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi,
ett' aatos suuria häll' askaroipi,
ol' ilme miettivämpi muulloistaan,
mut kovin lauha myös, ja usein uroon
myhähti tuima suu, kun kehen juroon
hän katsoi arpipäähän tuttavaan.
On, Kothen, joukossas korpraali moinen,
numero seitsemäs, Standaar. Häll' on
jalassa saapasruoju, jalka toinen
on verissä ja aivan verhoton.
Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti,
vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti,
asua urhon harmaan katsoi vait.
»Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä,
Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä,
tämänkö palkan voitoistamme sait?»
»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko,
»on oma antamanne pyssy tää.
Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko
kuin ennenkin, ei tarvis enempää.
Ken moittis, ett' on kehno mulla puku?
Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku,
ja miest' ei takki tee, ma luulisin.
Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta;
vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta,
niin jalka jaksaa saappahattakin.»
Ja vaiti vanhukselle hattuansa
kohotti Döbeln, kunniata soi.
Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa,
Larm rumpaliin hän siellä silmän loi.
Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti,
nyt käsi vanha liikkui kankeasti,
käy pärrytys töin tuskin hältä päin,
hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä,
siell' aina, missä tehtiin verityötä.
Hänelle kenraali nyt lausui näin:
»Jo etkö uuvu virkas urakassa,
tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa?
Siin' aamust' asti seisot puutumassa,
et liikkumaan nyt palikoitas saa.»
Sen kuuli uros mielin puolikarsain:
»Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain,
eik' enää käy kuin poikasilta työ;
mut katsominen miest' on kätten voimaan!
Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!'
ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»
Hymyillen sankar Lapuan löi kättä
uroolle aikuiselle Armfeltin.
Joelle siitä riensi viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun,
hän keksi kalvakan ja eessä ruodun
huus ratsultansa äänin ankaroin:
»Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan?
Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan?
Sua vavistaako, valju raukka, noin?»
Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn
avasi harmajan, ja alta sen
nyt paistoi haava, estymättä pääsyn
povesta pursui virta punainen.
»Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti.
Kenties jo haava liioin verta vuoti,
punattomaksi posken kelmentäin.
Mut vielä urhoin kera käydä voinen,
maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen
mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»
Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti:
»Siis taisteluun, sa väki verraton!
Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on.
On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin,
mailta, mailta, metsän äärelt' entäin
nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää!
Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan,
väellä täll' ei väistyis maailmaakaan;
vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu:
»Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!»
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin
veristä kenttää astuu sankar-innoin,
heit' etumaisna Döbeln taistoon vie.
Ja ennenkuin luo maille varjon ilta,
on karkoitettu ryssä kankahilta,
ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja taistojoukot seudult' on jo poissa,
miss' ensin törmäsivät vastakkain;
miss' äsken tanner välkkyi salamoissa,
mies illan rauhassa nyt viipyy vain.
Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin
sijalla kammon, missä vieretyksin
veriset ruumiit, pirstat peittää maan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaasti korkeuksiin silmän luopi
mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:
»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen
jäi vielä. Nimi vapaauskoisen
mull' on, sen arvokseni arvioinen:
mies vapaa, vapaasti mä aattelen.
Mut kunne konsaan aatokseni lähti,
sa olit matkan pää, sen johtotähti,
sa, jonka tahto ohjaa elämää.
Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä,
kun silmä kuolon vain on näkemässä,
sua kiittää saan täss' ilman näkijää.
Sa annit mulle jälleen synnyinmaani,
kun toivon meiltä synkkä yö jo vei;
sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani,
mult' arvon tokko lahjas saa vai ei!
Voi orja herrans' eessä maassa maata;
en ryömiä, en kerjätä mä saata,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna seison kasvojesi alla,
vapaalla miellä, otsa korkealla,
se miehen suoraa rukousta on.
Soit laumoja sa taiston tasapäisen
mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois.
Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen,
mun oma voiman min voinut ois?
Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku
päin mainetöit' on Suomen joukon kulku
taas vapaa, tie on aukaisema mun.
Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja,
Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja,
sua kutsunenkin, kunnia on sun!»
Näin lausui mies, loi alas silmän, astui
taas satulaan ja häipyi pois, ja yö
jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui
jo varjotumma tuonen niittotyö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai itku sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin;
mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää,
ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää
kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.