KULNEV.

Kun iltaa viel' on hetkinen

ja huvitusta muisto suo,

niin Kulnevista juttelen,

lie sulle tuttu tuo.

Kas siinä oikein kansan mies,

hän elää ja hän kuolla ties,

mies parhain, missä taisteltiin

tai maljaa maisteltiin.

Yöt päivät yhä taistella,

sit' ilonansa piti hän

ja kaatumista kukkana,

vain sankar-elämän.

Mik' aseheksi sattuikaan,

yks kaikki, kunhan kaatui vaan,

jos miekka, piikki, pikari,

jos joi, jos otteli.

Hän harras myös ol' lempimään,

koht' iski silmän impysiin;

tulesta tuskin pääsikään,

jo tanssit tanssittiin.

Yön sitten armasteltuaan

hän kengän riisui kullaltaan

ja viiniä sen täynnä toi

ja lähtömaljan joi.

Tuon muodon jospa nähdä sait!

Monella vielä maassaan

on kuva, jottei mointa kait:

paljasta partaa vaan.

Käyt luo, ja parrakosta suu

jo nauraa, silmä seijastuu,

niin avoin, hertas, huoleton:

siin' ukko Kulnev on.

Mut vankempikin vaalistui,

kun Kulnev kohti ryntäsi;

ken, hiukan hiittä kammoksui,

myös häntä hätkähti.

Jo näkö jääti selkäpiin,

etteivät piikit, pyssyt niin,

sulompi hällä säilän suu

kuin haven musta muu.

Se muotonsa, kun ratsullaan,

koholla kalpa, kiiti päin,

se myös, kun malttoi toisinaan

majailla levähtäin,

kun Kulnev turkki-hartioin

talosta toiseen kulki noin

ja vierahaksi viivähti,

vain missä miellytti.

Viel' äidit kertoo kauhuaan,

kun kursailutta Kulnev tuo

kuin surma tuli suorastaan

vain tuutulapsen luo;

mut jatkaa, »Suukon sille vain

hän antoi, naurun naurahtain,

niin herttaisen kuin tuolla nyt,

jos kuvaa lähestyt.»

Ol' oikealta pohjaltaan

maar Kulnev ukko kultainen;

hän liioin joi, niin moititaan,

syy oli sydämen;

sen sydämen hän myötään toi,

jos soti hän, jos rauhan soi:

läks' suukot, surman salamat

sielt' yhtä palavat.

Mont' urhoiss' oli Venäjän,

joist' aikakirjat tarinoi,

joist' eellä sodan syttymän

jo maine tiedon toi.

Kamenski, Bagration, Barclay--

tulisen leikin tuta sai,

kun moiset rynnisti, sen ties

jokainen Suomen mies.

Mut Kulnevist' ei tiettykään,

tääll' ennenkuin jo sota soi;

kuin myrsky merell' äkkiään

hän tulla vihuroi,

hän löi kuin pilven salama,

niin arvaamaton, ankara,

ja näytti ensi lyönnillään,

mit' oli miehiään.

Oteltu päiv' on, uupunut

mies Suomen niinkuin ryssä myös;

ilolla lepoon kallistui

ja luulet: loppui työs;

mut parhainta kun untas noin

näit onnen, kullan kukkuroin,

»aseihin!» huutaa vartio,

ja siin' on Kulnev jo.

Tai ryssäin teitä kavahtain

käy kuormasaatto laiskantyö,

parasta pahki miehet vain

syö, juo, ja juo ja syö;

mut kestin keskeenpä, yks kaks,

saa Kulnev kuokkavierahaks,

vain tomupilvi pölähtää,

päin peitset välähtää.

Jos miesnä miehet ratsuillaan

siin' uljahasti urakoi;

niin päästä kyllä parrastaan

kemuissa ukko voi;

mut tuimat vain jos oltu ei,

niin hän se viinat meiltä vei,

ja tulemaan Don-virran taa

pyys viinan velkojaa.

Ja sade, tuisku, päivä, yö

jos sattui, suvin, talvisin,

noin täys ol' aina, aina työ

kujeista Kulnevin;

ja taistoon käydess' armeijain

maar tunnettiin, miss' iski vain

tää aron poika' uhkapää,

etäinen veikko tää.

Mut ollut Suomen sotijoiss'

ei miestä, jok' ei mielessään

pitänyt Kulnevista ois

kuin sotaveljestään.

Kun tutun naaman näytti vain

tuo kamu maasta kasakkain

niin Saimaan rannan kontion

suu ilon irvess' on.

Ja hän myös näki riemastuin

tään kourat, usein kohdatut,

ja rynnisti, ett' oli kuin

ois vaivan maksanut.

Sit' ottelua nähdä sies,

kun Kulnev sekä Suomen mies

noin väkipainin painivat,

nuo vahvat molemmat.

Hält' ammoin miekka herposi,

hän kaatui taiston telminään,

mut maine maansa loistoksi

jäi jälkeen elämään;

ja missä vaan hän mainitaan,

hän sankariksi sanotaan;

oi kallis sana: »sankari»,

kun saat sen maaltasi!

Se miekka meille turmaa ties,

se peitsi syvään pisti, vaan

on meillekin kuin oma mies

hän rakas maineeltaan;

ei lippu niin, ei isänmaa

voi veljeyttä vahvistaa,

kuin miesten kesken liiton lyö

yht' uljas miekantyö.

Siis hurraa Kulnev urholle,

et monta löytää moista voi;

jos vuodattikin vertamme,

sen sota hälle soi.

Jos oli meille vihamies,

no, senpä hänkin meistä ties;

jos riemull' iski hän kuin me,

pahoinko tehty se?

Vihattu olkoon raukka vain,

hän jääköön pilkkaan, häpeään,

mut eläköön, ken uljas ain'

on ollut retkellään.

Ken vain ol' oiva sotilas,

hänellä hurraa riemukas,

kuin liekin säätty elon tie,

lie vieras, veikko lie.

Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen) · 第 22 / 45 题