Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
niin Kulnevista juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Kas siinä oikein kansan mies,
hän elää ja hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.
Yöt päivät yhä taistella,
sit' ilonansa piti hän
ja kaatumista kukkana,
vain sankar-elämän.
Mik' aseheksi sattuikaan,
yks kaikki, kunhan kaatui vaan,
jos miekka, piikki, pikari,
jos joi, jos otteli.
Hän harras myös ol' lempimään,
koht' iski silmän impysiin;
tulesta tuskin pääsikään,
jo tanssit tanssittiin.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.
Tuon muodon jospa nähdä sait!
Monella vielä maassaan
on kuva, jottei mointa kait:
paljasta partaa vaan.
Käyt luo, ja parrakosta suu
jo nauraa, silmä seijastuu,
niin avoin, hertas, huoleton:
siin' ukko Kulnev on.
Mut vankempikin vaalistui,
kun Kulnev kohti ryntäsi;
ken, hiukan hiittä kammoksui,
myös häntä hätkähti.
Jo näkö jääti selkäpiin,
etteivät piikit, pyssyt niin,
sulompi hällä säilän suu
kuin haven musta muu.
Se muotonsa, kun ratsullaan,
koholla kalpa, kiiti päin,
se myös, kun malttoi toisinaan
majailla levähtäin,
kun Kulnev turkki-hartioin
talosta toiseen kulki noin
ja vierahaksi viivähti,
vain missä miellytti.
Viel' äidit kertoo kauhuaan,
kun kursailutta Kulnev tuo
kuin surma tuli suorastaan
vain tuutulapsen luo;
mut jatkaa, »Suukon sille vain
hän antoi, naurun naurahtain,
niin herttaisen kuin tuolla nyt,
jos kuvaa lähestyt.»
Ol' oikealta pohjaltaan
maar Kulnev ukko kultainen;
hän liioin joi, niin moititaan,
syy oli sydämen;
sen sydämen hän myötään toi,
jos soti hän, jos rauhan soi:
läks' suukot, surman salamat
sielt' yhtä palavat.
Mont' urhoiss' oli Venäjän,
joist' aikakirjat tarinoi,
joist' eellä sodan syttymän
jo maine tiedon toi.
Kamenski, Bagration, Barclay--
tulisen leikin tuta sai,
kun moiset rynnisti, sen ties
jokainen Suomen mies.
Mut Kulnevist' ei tiettykään,
tääll' ennenkuin jo sota soi;
kuin myrsky merell' äkkiään
hän tulla vihuroi,
hän löi kuin pilven salama,
niin arvaamaton, ankara,
ja näytti ensi lyönnillään,
mit' oli miehiään.
Oteltu päiv' on, uupunut
mies Suomen niinkuin ryssä myös;
ilolla lepoon kallistui
ja luulet: loppui työs;
mut parhainta kun untas noin
näit onnen, kullan kukkuroin,
»aseihin!» huutaa vartio,
ja siin' on Kulnev jo.
Tai ryssäin teitä kavahtain
käy kuormasaatto laiskantyö,
parasta pahki miehet vain
syö, juo, ja juo ja syö;
mut kestin keskeenpä, yks kaks,
saa Kulnev kuokkavierahaks,
vain tomupilvi pölähtää,
päin peitset välähtää.
Jos miesnä miehet ratsuillaan
siin' uljahasti urakoi;
niin päästä kyllä parrastaan
kemuissa ukko voi;
mut tuimat vain jos oltu ei,
niin hän se viinat meiltä vei,
ja tulemaan Don-virran taa
pyys viinan velkojaa.
Ja sade, tuisku, päivä, yö
jos sattui, suvin, talvisin,
noin täys ol' aina, aina työ
kujeista Kulnevin;
ja taistoon käydess' armeijain
maar tunnettiin, miss' iski vain
tää aron poika' uhkapää,
etäinen veikko tää.
Mut ollut Suomen sotijoiss'
ei miestä, jok' ei mielessään
pitänyt Kulnevista ois
kuin sotaveljestään.
Kun tutun naaman näytti vain
tuo kamu maasta kasakkain
niin Saimaan rannan kontion
suu ilon irvess' on.
Ja hän myös näki riemastuin
tään kourat, usein kohdatut,
ja rynnisti, ett' oli kuin
ois vaivan maksanut.
Sit' ottelua nähdä sies,
kun Kulnev sekä Suomen mies
noin väkipainin painivat,
nuo vahvat molemmat.
Hält' ammoin miekka herposi,
hän kaatui taiston telminään,
mut maine maansa loistoksi
jäi jälkeen elämään;
ja missä vaan hän mainitaan,
hän sankariksi sanotaan;
oi kallis sana: »sankari»,
kun saat sen maaltasi!
Se miekka meille turmaa ties,
se peitsi syvään pisti, vaan
on meillekin kuin oma mies
hän rakas maineeltaan;
ei lippu niin, ei isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa,
kuin miesten kesken liiton lyö
yht' uljas miekantyö.
Siis hurraa Kulnev urholle,
et monta löytää moista voi;
jos vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Jos oli meille vihamies,
no, senpä hänkin meistä ties;
jos riemull' iski hän kuin me,
pahoinko tehty se?
Vihattu olkoon raukka vain,
hän jääköön pilkkaan, häpeään,
mut eläköön, ken uljas ain'
on ollut retkellään.
Ken vain ol' oiva sotilas,
hänellä hurraa riemukas,
kuin liekin säätty elon tie,
lie vieras, veikko lie.