Nuotiolla puuttunut ei juttu,
missä Hurtti vanhus istui vaan;
usein kertoi sodan, rauhan tuttu
yöhön myöhään muistojaan,
tulta piippuun yhä peukaloi,
sammuksiin jo taas sen tarinoi.
»Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti,
»Ryssänmaankin rouvaa ylpeää
vastaan rynnisti, niin että riitti;
aika toinen, toinen tää;
kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie,
marskikin nyt liian hyvä lie.
Kunnian ja velvoituksen teiltä
ellei herrat väistyneet, niin ei
kuunaan oisi voitto mennyt meiltä;
petos hältä hengen vei.
Pahoin täällä palkka maksetaan,
sääli surmaa moisen kuninkaan.
Kuinka puhuikaan hän ilman vihaa
kapinoitsijoille Anjalan!
Korpraal' Luoti hiljaa nyki hihaa:
'Käännänkös jo kanuunan!'
'Malta', lauhasti hän lausui vaan,
'eihän hätää; ensin katsotaan.'»
Näinpä vanhus leirivalkealla
laski laatuisasti juttujaan,
huurti hapsia jo iän halla,
poski viel' on punassaan;
nuorempi ol' aikaan Kustavin,
tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä
ennen taistelua vietettiin.
Unta harva sai, mut Hurtti tässä
varsin vaipui uinuksiin;
muulloin aina valppain valvontaan
ennen muita ehti nukkumaan.
Hetken iltaa vain ol' istuskellut
kylki honkaa vasten kyhjöttäin,
tulta piippuun pannut, valitellut
sodan käyvän suohon päin;
sanoi miettineensä mielessään,
millä saisi paon päättymään.
Näinpä sanat sattui: »Enää suostu
en mä opittua oppimaan.
Kerran ennen pohjaan päin on juostu,
juoksuss' ollaan uudestaan.
Pako--vain se kurja toivo jää,
lempo tiesi, missä matkan pää.
Mutta aamull' alkaa asekiista,
tapa toinen silloin tulkohon!
Kuka tahtoo, olkoon ajoriista,
Hurtti kyllän saanut on
hävettää jo häntä alkaa nyt,
ettei aikaa ennen väsynyt.
Ukon ei tee enää mieli juosta,
hänpä keinon keksi vanhoillaan:
selvin pääsy pälkähästä tuosta
seistä paikallansa vaan;
ken sen tempun oikein oivaltaa,
jättää juoksemiset kaikki saa.»
Lausui, tyynnä rinnoillensa risti
käsivarret, vaiti kallistui
hongan juureen, kohta raittihisti
siinä ukko uneksui,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taistons' oli taistellut,
voima mennyt Suomen sankarilta,
murheen aika alkanut;
niinkuin aallon murtaa rannan paas,
sotajoukko taapäin painui taas.
Kussa kulki, kuului haikeinta
tuskaa, huolta hukkuvaisen maan;
rauhaa saanut valvova ei rinta,
vanha Hurtti nukkui vaan;
rintamaan Kamenskin särkemään
uros harmaa lepoon laski pään.
Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan
Kustaan päivät, nukkui sikeään
siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan
kuin ei viime yönäkään,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.