Toinen oli Stool ja toinen
Luoti heistä nimeltään,
yhtä vahvat, yhdenmoinen
miehuus mielessään,
saman Saimaan rantamalla
yhdess' ylenneet,
saman kurkihirren alla
kuomat kiistelleet.
Rakuunoiksi sitten saivat
saman päivän ennättäin;
veljinä he vaarat, vaivat
kesti vierekkäin;
eipä jäänyt heiltä vielä
vanha kiista pois,
kilpasivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei voittavansa
kenkään kerskunut.
Kumpainenkin korpraaliksi
kohta tehtihin,
mutta yhtä riitaisiksi
jäivät sittenkin.
Viel' ei virkaan-nousijoilta
taannut vanha kilpa tää,
toinen toist' ei ansioilta
jäljemmäksi jää.
Tasan kumpaisenkin kulki
taival kunniaan,
Luodin' kun soi nimi julki,
Stoolkin mainitaan.
Jopa toisen puolle häilyi
viimein onnen vaakapuu;
Luoti vammatonna säilyi.
Stool hän haavoittuu.
Hoitolassa sai nyt heikko
maata tuskissaan,
sinne jäi, kun soti veikko,
jouten virumaan.
Monta kuuta kurjaa siellä
viimein viettäneeksi saa,
parvehensa urhomiellä
taas hän palajaa;
vaan jo parven paras kohtaa
monta vertoinaan,
Luoti-veikollapa hohtaa
merkki rinnassaan.
Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sanat, silmäykset
silloin ilmaisseet.--
Nyt ol' yhdess' ystävykset
päivän retkeilleet.
Kylliks oli partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu, kasakoita,
näkyy äkkiä.
Luoti lausui: »Käänny, niitä
viis on kaikkiaan.
Kahden emme, veikko, riitä,
suott' on vaara vaan!»
Stool hän nauroi katkerasti:
»Oikein! Tyhmää jäädä ois!
Veres säästyi tähän asti,
nyt se vuotaa vois.
Yksinkin ma koittaa voinen.
Mene! Tuon jo ties:
liian hyv' on leikkiin moinen
merkkirinta mies!»
Sen kun virkkoi, päin sill' erää
korskasti jo kannustaa,
heristäen miekan terää,
katsomatta taa.
Toinen vimmass' ett' on vihan,
siit' on huoleton,
jääköön, tulkoon--yhtä ihan
yltyneelle on.
Seisahtua ei hän aio,
kohti häll' on kulku vaan;
maistaa hältä miekkaa sai jo
poika aromaan.
Nousi parku, pauke, koki
kostoon rynnistää
kumppanit, mut korkein toki
viel' on Stoolin pää.
Vaan on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa ratsastaja
kenttään kellahtaa.
Taistelee, vaikk' ei se auta,
maassa vielä mies,
vaikka neljän peitsen rauta
hälle turmaa ties.
Aukee suu jo tuiman surman,
jäljell' on vain tuokio.
Kenpä enää torjuu turman?
Siin' on Luoti jo!
Surmaajat hän kohta suistaa
irti veikostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yksi; Luoti
myös sai haavan vuorostaan;
hetki hengen-kallis, vuoti
veri virtanaan;
käsivarren voima voipuu,
toivoa ei näy;
taaspa pystyyn Stool jo toipuu,
taisteluun taas käy.
Pian loppu selvis sen nyt;
vielä virkkaa taru tuo,
illall' että Luoti mennyt
Sandelsin ol' luo.
Kourass' urho koristintaan
näytti: »Myöntäkää;
Stoolillekin raha rintaan,
taikka täss' on tää!»