Sandels, hän Partalass' eineellään
juur' istuu, huoleti syö:
»Taas yhteen Virralla isketään,
heti kello kun yksi lyö.
Olen teidät tänne mä pyytänyt.--
Pala lohta, pastori, nyt!
Mua saatte seurata päivän tään,
minä pyydän ja vaadin sen:
te seudun tunnette tyystimpään,
ja ma tietoja tarvitsen.
Ei vaaraa! Verta ei haistetakaan.--
Margootako kaataa saan?
Tutshkov sanan suopean suo, jott' ois
loma tää jo loppuva taas.
No, mut syökää! Oh, kastinta! Paasto pois!
Ajo eessä on, katsokaas.
Täss' ottaa täytyvi, minkä sai,--
madeiraa? Sallitte kai?»
Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin:
»Välirauha rikkunut on;
etuvartion johti jo pois Brusin,
ja silta on purkamaton.
Kakstoista on kello, ja kesken työ,
mut ryssäin jo yks se lyö.»
Sandels, hän makean maistua suo,
ei tuost' ole tuonaankaan.
»Pala hanhea, pastori! Hyytelö tuo
se on herkkua kerrassaan.
Taas Dolgoruki se touhuaa;
hänen maljansa! Maistakaa!»
»Min viestin siis», sanantuoja näin,
»kenraali, mä viedä saan?»
»Ett' onhan Fahlanderin patterit päin,
ja silta on kaita, vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.--
Vähän, pastori, vasikkaa!»
Sanantuoja läks. Oli tuokio. Taas
joku saapuu: leimuna tuo
hänet ratsu, hän harppauksella on maass',
on portaill', on noussut jo nuo;
luutnantti nuor', uros nuhteeton,
adjutantti se Sandelsin on.
Saliss' on jo hän, säihkyvi katsanto,
tykö päällikön hällä on tie:
»Kenraali, virrannut vert' on jo,
joka tuokio verta vie.
Väki uljas on kyllä, mut uljaamp' ois,
jos päällikön nähdä se vois.»
Sandels, hän tuumivan katseen loi:
»Kah, kuuma kuin uunin paasi
Ajo uuvutti kai, nälän teille toi,
lepo pieni, niin jaksatte taas!
Nälän muistaa saa, janon myös. Kas näin,
siis ryyppykö allepäin?»
Luutnantti viipyi: »On tuima työ
meill' eessä, ne sillan jo saa,
pataljoonan ne Kauppilan kimppuun lyö,
etujoukkomme karkoittaa,
kaikk' on nurinpäin, väki neuvoton;
mik' ohje, mi käskynne on?»
»Luutnantti pöytään ett' istahtaa
ihan rauhassa ruokain luo
ja lautaset kutsuu, ja kun ne saa,
niin syö, ja syötyä juo,
ja juotua vieläkin syö, kas siin'
on ohjetta riittämiin!»
Veri kuohahti nuori, kuin tulta lies
viha silmästä liekehtii.
»Puhun, kenraali, suorin suin: joka mies
teit' ammoin jo halveksii.
Koko armeijalla on aatos se:
pahin pelkuri olette te.»
Vait Sandels jäi, putos kahveli pois,
jopa nauruun hän purskahtaa.
»Hyvä herra, Sandelsko pelkuri ois?
Ohoo! Sepä perhanaa!
Bijou, jalo ratsuni, tuokaa, hoi!--
Nyt pastori jäädä voi.»
Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi,
kuss' on Sandelsin vartiovyö.
Vedet, maat savu sankkahan pilvehen loi,
tult' iskevi pilven yö;
oli ilmassa kuin kumu ukkosen,
maa järkkyi hurmehinen.
Väki Suomen vankkana seisoi siin',
ei vaaraa peljännyt;
mut miehestä mieheen kuiskailtiin,
salanurkuna kuului nyt:
»Hän poissa on, taaskin hän piiloon käy,
kenraalia vielä ei näy.»
Jopa nähtiin, jo saapui, jo vallilla on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka silmä on, otsakin varjoton,
jalo kantaa häntä Bijou.
Hän liikahda ei, näköputkellaan
sotatannerta tarkkaa vaan.
Ja hän kauas loistavi ratsultaan,
tuhat kaasi, ken hänet kaas,
ja kahta tuimemmin tuiskuamaan
tykit vastaisen rannan taas;
soi luotien vinkuna ympäri pään,
ei muuta hän ilmettäkään.
Ja uljas Fahlander jo rientää luo,
etuvallille ratsastaa:
»Alas, kenraali, teihin on päin tuli tuo,
alas, henkenne varjelkaa!»
»Alas, kenraali, turma se kaikkien ois!»
väki myrskysi, »vallilta pois!»
Sandels, hän liiku ei paikaltaan,
sanan lausuu: »Pelkoko lie
väen tuon, mitä hiittä se kirkuukaan?
Se jos horjuu, sen hukka vie.
No, valmiiks siis! Ken koitti, se ties!
Heti luonamme on vihamies.»
Tuhatmäärää miest' oli torjunut
tuo Kauppilan parvi pien',
oli urhokkaasti se taistellut,
näki neuvoksi nyt pakotien,
tuli patterin luo, sivu siitäkin
se jo riens' ohi kenraalin.
Hän on siin' yhä, ylväs, liikkumaton,
ei siirry hän paikaltaan,
vaka silmä ja varjoton otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
ja hän joukkoa silmää, mi rynnistäin
hänen tultaan törmäsi päin.
Se jo vyöryy luo, liki tunkeutuu,
hän ei vaarasta milläänkään;
yhä surma on tähdätty päin tuhatsuu,
hän siitä ei tietävinään;
hän vartoo, hän katsovi kelloaan
kuin parhaassa rauhassaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo
»Rivit onko nyt valmis se särkemähän,
kuten ennenkin, väki tuo?
Mä pöyhkeillä ryssien annoin. Haa,
kuin mies, ne nyt raivatkaa.»
Sana tuo, sepä riitti, ei tarpeen muu,
väki riemunsa ilmoille huus;
päin ryssiä korskia viskautuu
nyt urhoja sataa kuus;
rivi riviltä laastihin lauman nuo,
loput sortuivat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitollisen
tuli rantahan ratsullaan.
Ohi joukkojen lens' ori valkoinen
veripurppura-hohteessaan,
ja nyt kenraali tervehti tenhoutuin
sotarintaansa riemusuin.
Ja hiipivä nurku on hiljennyt,
salakuiske ei enää soi,
ilo ilmoille myrskynä puhkesi nyt
ja se hälle kiitosta toi;
hurraa tuhatääninen raikahtaa:
»Kenraalimme uljas, hurraa!»