Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
muille käskyjänsä antaa,
vesa vanhin veljeskantaa.
Sodass' oli tosiaan
everstluutnantti hän vaan,
armeijass' ois olla suotu,
jos ol' luonto toisin luotu.
Vaan hän piti oman pään,
jäyräs omaa jälkeään,
käskyyn kääntynyt ei toisen,
sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö: asunaan
harmaa haaratakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.
Taaton lakki laellaan
kiilsi pitkää pitoaan:
tälle jäi, kun Lappeen nurmeen
taatontaatto vuoti hurmeen.
Lyhyt, väljä talvisäin
tuohon lammasturkki--näin,
pikisauma-saappahassa
ruodun eess' on satulassa.
Eip' ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä pilli kunto.
Miekka suotta vyöllä vaan;
tokko laukaustakaan
sodass' ampui, taivas tietää;
epäellä seikkaa sietää.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä sivalteli vaan
eestä kuninkaan ja maan,
niinkuin tammi vankkumatta,
urakassa uupumatta.
Kestää vaikka päivän tais,
huoli viis, ken voiton sais,
tappelun vain tahtoi voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireeseen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties,
vauhtia siis auttaa koitti,
miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.
Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkään saikin.
Kesken parhaan kahakan
pisti uuden tupakan,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.
Joukkoonsa taas ennättäin,
veress' yltä, hiessä päin,
seisoi ruoskahansa käyden,
kiskoi tuprun keuhkontäyden.
Rivit reilaan, pistin päin!
Leikkiin tuimimpahan näin
rynnisti jo roimalaillaan,
oli mies kuin kotimaillaan.
Haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, moitti, toimen mukaan,
tollistaa ei saanut kukaan.
Hyv' ei silloin ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
siin' ol' ukko lemmonlainen,
muulloin varsin moukkamainen.
Noin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkeineen
tapeltuaan raivoisasti
saapui Karstulahan asti.
Toivo Suomen sotijain
joukko tää ol' enää vain
miestä tuhatkunta kohti
Vlastov kolme vertaa johti.
Leikki oiva odottaa,
Fieandt ottaa tupakkaa,
ruoskaa saapaskorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.
Tiimaa kuusitoista kai
kesti, viimein saunan sai;
pako päätyi pääksi leikin,
piru kaikki vei kuin veikin.
Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen noin ratsasti,
satulaansa tuijotti,
käden pisti rintapieleen,
muistunut ei piippu mieleen.
Mitä siinä miettikään,
sit' ei tultu tietämään,
yksin neuvotella mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
unta vaivoistansa halaa,
suu ei maista ruoan palaa.
Näin hän päätti päivän tään;
hieman levähdettyään
aamull' oli, kolmen mailla,
kohennut jo koko lailla.
Taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
katse karski taas kuin rauta,
luimistaikse silmälauta.
Maistoi taskumatistaan,
noitui nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhut veti.
Kuinka liekin kaikkiaan:
sodass' ase tarvitaan,
vaan ei puoliansa vailla
sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pää-armeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:
»Toisin loppu olla vois,
kenraali jos saatu ois,
jok' ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut.»