Lemulla oli verinen
jo päivä päättynyt,
ja kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maat tummui, tummui vetten vyö,
kuin hauta hiljainen ol' yö.
Veen vierelle, mi taistelon
kuvasti taannoisen,
soturi vanha jäänyt on,
Suursaaren aikuinen,
pää kättä vasten, kalmaiset
jo kasvot, veret vierrehet.
Hält' ystävä ei yksikään
jäähyväissanaa saa,
maa, jota kastoi verellään,
ei ollut synnyinmaa;
kotonsa Volgan äärell' on,
tääll' on hän vieras suomaton.
Vain joskus silmän sammuvan
hän vaivoin kohottaa;
mies nuori samaan santahan,
lähelle kuolevaa,
on kylmennyt jo; tuohon jää
se tuijottain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi,
maa huurtui hurmehin,
niin vihan miekka salamoi
kädessä kummankin.
Nyt nuoren miel' ei taistohon,
nyt suopi vanhus sovinnon.
Mut yhä kulkee hetket yön,--
mist' airon loiske tuo?
Kuu tanterelle verityön
jo paistehensa luo:
vesillä yksin neito sous,
jo rantaan ehti, maihin nous.
Miks, aave rauhaton, sa sait
luo tuonen niittomaan?
Käy ruumis ruumiilta hän vait
ja kyynelehtii vaan.
Vait käy kuin varjo,--valvahtui
jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Mut vaellusta seuraten
ain' yhä hellemmin
hymyili silmä suruinen
ja miettiväisemmin;
jo sydän aavistanut lie,
mihinkä kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö läheni,
kuin kutsun kuullut ois,
niin suoraan, varmaan, ääneti,
kuin henki häntä tois.
Jo saapui valaistessa kuun
jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi,--suu
ei vastausta suo;
sylihin vieno viskautuu,--
ei sulje syli tuo;
läväisty rinta elvy ei,
vait kaikk' on, kaiken kalma vei.
Yks silloin kyynel pisaroi
jo silmään sotilaan,
yks sana huuliltansa soi,
yön ymmärtämä vaan.
Hän nousi, astui askelen
ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi,
min siinä virkkoi mies?
Suruisa katse, min hän loi,
ja kyynel mitä ties?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen
se viime tunnustus,
sydäntä etsi sydämen
sovintohuokaus?
Suriko että päällä maan
vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie,
meit' iski miekka tuo;
mut unhoita, mit' ollut lie,
vain veljeskättä suo!
Eloa koskee koston lait,
mut haudalla on vaino vait.