»Loasta arvoon, ken sinut nosti, ken
vain vuoks sun kulmakaartesi tummuuden,
sun auttoi saamaan paikan ja palkankin,
vaan sotamiehen virkahan korpraalin?
Ja kenen rinnall' ottelit aina näin
kuin vertainen ja kumppani vierekkäin,
ja miehuuttas ken kiitteli, minkä voi?»
Brask-korpraalille Konowin saarna soi.
»Nyt käytöksestäs ainainen kanne käy,
sinusta mikä pöppö nyt pöyhistäy;
sa keskell' ammunnan sotamiestä lyöt
ja mahtavasti mälliä kahta syöt!»
Brask saarnaa kuulla jurrotti majurin:
»Niin, korpraaliksi tyhjästä korkenin,
vaan virkaan siihen mun vaka miehuus vei;
vert' oli, mistä nousin, mut lokaa ei.
Jos lyönkin joskus, niin mikä kumma se?
Ma teen kuin moni muukin, ma teen kuin te;
ja vaikka yksin lyökää, niin lellityön
ma heitän hellemmille ja myöskin työn.
Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähden mälliä mulla kaks;
vaan laiha jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin poskesta heittää pois.»
Ja Braskiin Konow silmänsä teristää:
»Mies oiva, mutta saakelin sarvipää!
Sa vierimmäisnä vastakin seiso vaan,
on turva semmoisesta, kun tarvitaan.»
Taas alkoi taisto; jääkärijoukollaan
von Konow metsään tunki, Brask mukanaan;
korpraali kulki jylhänä, majuri,
hän huuli lerpass' ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa noin oli noituillut,
mut seikka siitään muuksi ei muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
»Hiis vie», hän ärjyi, »ei suju ensinkään,
kyll' lentää kuoret männyistä, sen mä nään,
vaan ryssä puitten suojassa pääsee pois,
te tähtäätte, kuin silmiä teill' ei ois.»
Tuon virkkaa tuskin ehti hän viiksistään,
kun kieppui Braskin puustista kellellään;
kas siinä vastausta jo liioinkin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Käy miekkaan, kimpoo päin vihankalvas mies:
»Mit' uskallat, sa ryökäle? Herrankies!
Nyt luines, nahkoines piru otti sun,
Lyöt päällysmiestä keskellä ottelun!»
Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan:
»Pidättäkäähän pamppua hetki vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaa voin,
jok' ampui kohti, juuri kun puustin soin.»
Näin virkkain Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse, huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan
noin kaksikymment' askelta heistä vaan.
»Vai tuonko luoti vingahti korvissain,
kun kuuperruin, taas ystävät ollaan vain!
Sep' oli miehen konraus, totta vie,
ei unhoittuva multa, se koskaan lie.»
Brask Konowill' on vuosia viettänyt,
siell' aina äijät yksissä nähdään nyt:
he usein kuomat parhaat on päällä maan,
mut yhtä usein joutuvat jupakkaan.