Zidénin, urhean luutnantin,
tapa ain' oli selvä tää:
oli ensi mies, mihin mentiinkin:
»Eespäin, pojat Vaasan, pankaas
nyt vauhtia vikkelää!»
Eturinnassa riensi hän vaaraa päin,
väki jälkeen tarpoa saa.
Jumal'auta, jos kävit kähnystäin,
luutnantin käsky kun kaikui:
»Päin tulta, poiat, hurraa!»
Näin ohjasi pientä hän joukkoaan,
miten parhaiten itse ties;
sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan,
näin kuului komento suora:
»Mars perässä nyt, joka mies!»
Ei taakseen katsonut, tie kun vei
päin vaaraa, eespäin vaan.
Väki myötä ehtikö muu vai ei,
hän harvoin huomasi ennen,
kuin paukkui jo parhaillaan.
Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo
ja siinä jo iski ja löi,
hän katsoi, kuinka ne joutui nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
hyvin tokko ne rynnäköi.
Ja siinä jos muut näki rinnallaan
hän kaikki, se kelpas, se,
kas silloin huusi hän riemuissaan:
»Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollaan herroina me.»
Mut joukko jos käy ja hän harpaten
tulen keskeen jo kerkeää:
»Voi Herra, häpeä semmoinen!
Kuin kilpikonnat ne kulkee,
nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Viiskymmentä miest' oli johdossaan,
sotakäsky kun maassa soi;
ne harveni pois vähän kertanaan,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt rintamaan hän toi.
Mut harvatko, taajatko, niin tai näin,
Zidén saman siitä ties,
tapa vanha häll' oli käydä, päin:
»Nyt pankaa joutua, poiat,
Mars perässä vain, joka mies!»
Oli Virran taistelu parhaillaan,
hänen viimeisens' oli tää;
ja kaikki hetkestä riippui vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker
alas rantahan rynnistää.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
Tutshkov tuhat miestä toi,
mut näin tuo uljas Fahlander huus:
»Nyt mennään kolmin joukoin,
kuka ensin ehtiä voi?»
Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén,
sen maar pian nähdä saa.
»Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen!
Hurraa, pojat vaasalaiset,
nyt mies se, ken kiiruhtaa!»
Ei ensi kertaa hän huutanut näin
ja käskenyt joukkoaan,
mut näin viel' ollut ei vimmapäin
vihamiehen parvea vastaan
hän syöksynyt milloinkaan.
Muut kaukana viel' oli, kolme saa
hän haavaa jo kohdastaan.
Nyt murtui voima, hän katsoi taa,
avun tokko ne tuo, pojat onko
päin urhakat puskemaan.
Hän vaipui maahan, hän katsomataan
yhä katsoi, jo ymmälle käy.
On vieressä korpraali-vanhus vaan,
yks ainoa Vaasan-poika,
ei merkkiä muista näy.
Jo kohdalle ryntäysjoukko sai,
hän siihen silmänsä loi:
»No, tuossa tullevat miehet kai?»
Mut turhaa, niitä ei kuulu,
ei enää hän malttaa voi.
»Nyt voittoon rientävät muut, mä en
vain miesteni joutuvan nää.
Voi Herra, häpeä semmoinen!
Kuin kilpikonnat ne kulkee,
nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Mut auki sammuvan silmän luo
korpraali sen kuullessaan:
»Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo!
Ei häpeän syytä nyt! Taistoon
väen veitte te urhokkaan.
Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin,
tuho pienempi ollut ois.
Nyt viime mieheen me kaaduttiin,
etupääss' oli Vaasan joukko,
siks sen tuli korjasi pois.
Sen koommin katsonut ette taa,
kun käskitte: käykää päin!
Mepä seurasimme, se uskokaa,
jok' ainoa urhona kaatui,
ei muuten he viipyis näin.»
Käden nostaen luutnantti vielä nous
verihiekalle istumaan,
näkö seestyi, suurin lainein sous
povi kuoleman tuokiolla,
hän heilutti hattuaan:
»Vai kunnialla siis kaatuivat
eturinnassa rientäin he,
ja luutnanttiaan liki seurasivat?
Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollaan herroiksi me!»