Hän korkeana nousi
pimento-nurkassaan,
mies kookas, vaikka köyry
jo varsi vanhuuttaan.
Ja muuttunut oli ukko
kuin uuteen muotohon,
soturiryhti uljas
häll' olennossa on.
Hän ruotulaisna muutoin
nyt asui vanhoillaan,
sodista muinaisista
vain arvet saaliinaan;
mont' aikaa suojaksensa
vain mieron rannan ties,
Alavudelle viimein
jäi Röikön torppaan mies.
Nyt äkkiä hän nousi,
kuin havahtunut ois,
ja päältään arkiryysyt
kaikk' alkoi heittää pois,
ja tallest' otti vanhat
taas juhlatamineet
ja jakoi kahtahalle,
kähärät valjenneet.
Tuvasta valmis käymään
jo tuossa sotilas,
puettu sini-keltaan,
ol' aivan arvokas;
tuo vaskihela-hattu
jalosti varjoo pään,
on kasvot tuonen-tyynet,
on sauva kädessään.
Taas päivä, pitkään piillyt,
se päilyy, sees on sää;
seitsemästoista päivä
on elokuuta tää;
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;
mihinkä kaunis ilma
nyt vanhan viehtelee?
Täll' erää minne mahtoi
nyt olla ukon tie?
Kotiko kolkko ollut
ja nurkka ahdas lie?
Ja noin miks otti ylleen
hän juhlatamineet?
Vai Herran huoneeseenko
vei äijän askeleet?
Vaan sieltä pyhät kellot
ne eivät kaiu nyt,
on kirkko tyhjä tyyten,
kaikk' ovet teljetyt.
Ei saapumista sinne
nyt sanan kuunteluun,
ei ollut Herran päivä
tää päivä elokuun.
Mut palveltiinpa Herraa
siell' äijän mielestä,
jos kirkossa ei juuri,
niin kirkon vieressä;
näät harjult' alas rantaan
tuoss' urhot Suomenmaan;
ne maata, ruhtinasta
nyt puolsi parhaillaan.
Seitsemästoista päivä
ol' elokuuta tää,
ja juhlapyhäks urho
sen katsoi harmaapää.
Tuoll' liehui Suomen lippu,
sen luo, juur' aljettuun
hän aikoi Adlercreutzin
jumalanpalveluun.
Taas kuulla häll' on mieli,
kuin miekat kalskahtaa,
kuin kenttätykki veisaa
säveltä tuttavaa,
taas muistaa oma nuoruus,
sen voima, urhokkuus,
ja nähdä, verityössä
kuin kestää polvi uus.
Niin aikeens' arvaellaan,
niin ehkä ollut lie;
ei aatoksia nähty,
vain askeltensa tie.
Hän rauhass' astui aivan,
ja niinpä joutui jo
luo kirkontörmän, kuumin
kuss' oli ottelo.
Tiepuoleen siihen ukko
nyt istui katsomaan
uroita Suomen ynnä
väkeä vieraan maan;
työ missä toimin, siitä
ei siirry silmä pois,
ja usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.
Ja yhä ympärillä
sokeat luodit lyö,
käy sadon kalliin kaaten
nyt tuonen niittotyö;
mut koskematta kuulan
siin' istuu vanhus vaan,
kuin ratto rauha oisi,
ei väisty paikaltaan.
Ja yhä vuoron vaihtuin,
kuink' onnen arpa suo,
sun aivan ympäröipi
tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taisto käykin,
hän rauhass' olla saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.
Vaan hetket vieri, päivä
jo länttä purppuroi,
kun Suomen joukon miehuus
nyt viimein voiton toi;
se kaikki esteet mursi,
se kaikki tieltään löi,
ja turva tyyni jälleen
nyt vanhust' ympäröi.
Kun harjult' alas kulki
jo parvi viimeinen,
niin parven kohdall' ukko
nous suoraks oieten:
»Te Suomen urhot nuoret,
teiss' onko ketäkään,
ken sanat kuulla tahtoo
soturin harmaapään?
Hän teitä kiittää halaa
täst' ilopäivästään:
ei työtä uljahampaa
hän nähnyt ikänään.
Jumalan kiitos, vielä
on meissä voittajaa,
viel' elää isäin henki,
ei puutu miestä maa.»