Ja päivä iltaan kallistui jo, kesäiltaan vienoon,
valahti rusko vaimennut majoille, maille tienoon,
väsynyt päivän vaivoista miesparvi vaeltaa,
työn tehtyään se riemuiten nyt kotiin palajaa.
Työn tehnyt, viljan kallihin se korjatuks on saanut,
vihollisjoukon rohkean on vanginnut tai kaannut.
Se lähtenyt ol' otteluun, kun loisti aamun koi,
kun voitto viimein saatihin, jo ilta varjon loi.
Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan,
tiepuolessa sa töllin näit puol'aution ja kurjan.
Sen portahalla ääneti siin' istui neitonen,
siin' istui, katsoi rauhaisaa paluuta parven sen.
Hän katsoi, kuin ois etsinyt;--ken mietti neidon mielen?
Syvempi posken puna tuo kuin hohde lännen pielen.
Niin hiljaa istui, herkkänä;--jos kuunnellut ois hän,
kuin katsoi, kuullut oman ois sydämen sykkivän.
Mut joukko kulki kulkuaan, siin' yhä katse pysyi,
jokaiseen riviin, soturiin se kiinnittyi, se kysyi;
kysymys arka, kaihtava ja mykkä lennähtää,
hiljempi huokaustakin povesta hiipivää.
Noin joukko kaikki sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
jo loppuu rauha raukan tuon, jo rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vain se kättä vasten jää,
sulosti suurin kyynelin nyt kylpee poskipää.
»Mit' itket? Vielä tallella on toivo, huoles heitä,
oi, kuule ääntä äitisi, ei suotta kyyneleitä;
hän, jota äsken joukosta ei silmäs keksinyt,
hän eloss' on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt.
Sua muisti hän, mua totteli, ei syössyt vaaran suuhun;
sen viime neuvon kuiskasin, kun yhtyi joukkoon muuhun.
Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta lähti hän,
pois meilt' ei kuolla tahtonut, ei riemult' elämän.»
Vavahti neito haaveista suruisan uneksinnan,
kuin iskenyt ois aavistus kautt' ikävöivän rinnan;
ei viipynyt hän, katsahti vain taiston kenttää päin,
ja lähti hiljaa, hiipi pois, hämyksi häilähtäin.
Pois vieri hetki, toinenkin, yö joutui, taivaall' uivat
hopeina pilvet valkeat, vaan maat jo tummentuivat.
»Hän viipyy! Turha tuskas on, oi tytär, minne jäät!
Tääll' ennen aamun koittoa taas sulhosi jo näät!»
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse,
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse,
mut kylmänä kuin tuuli yön kätensä tervehtää,
kuin taivaan pilvi valkea on vilu poskipää.
»Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta;
mua muisti vaan ja itseään, sun mieltäs kuuli vaan,
ja petti toivot veljien ja isiensä maan.
Kun tuli muut, mut armas ei, niin kuolleheksi itkin,
päin surmaa miesnä menneeksi, kuin meni kumppanitkin,
suruni oli suloinen, ei katkera kuin nyt,
tuhannen vuotta surra noin hänt' oisin mielinyt.
Voi äiti, yöhön pimeään hain kaatuneitten luota,
en nähnyt kellään muotoa ma tuttavaista tuota.
Nyt maailmassa viekkaassa en viihdy kauempaa,
kun kuollehiss' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.»