Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.
Metsän syvyydessä piili mökki,
sydänmaassa, syrjäss' aivan tiestä,
jolla syksyst' alkain sota liikkui.
Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt,
jalka tiet' ei tullut sinne tuovaa.
Kaarne vain toi, vaakkuin ilman alla,
viestit veritöistä taikka kotka,
joka kylläisenä kuusess' istui,
taikka hukka, joka hurmehista
saalistaan vei korven komeroihin.
Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä
pyhäaattona nyt mökin äijä,
huokahtaen arkihuolistansa.
Posken tyynnä painoi kättä vasten,
lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän,
mutta silmä sivuun vilkui joskus,
asunut ei tyynnä alallansa.
Tuota muu ei nähnyt tuvan väki,
perhekunnasta ei kumpainenkaan,
tytär ei, ei myöskään ottopoika;
vaiti istuivat he, sylityksin,
käsi kättä, päähyt päätä vasten,
liki liettä, rauhass' ilman huolta.
Viimein vanhus loihti lausumahan;
viisahalle oli vihje selvä,
vaikka vain kuin huvikseen hän lauloi,
niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
»Korven kuninkaaksi karhu syntyy,
kankahalle kauneheksi honka;
ihmislast' et tiedä, suuruuteenko,
voimaan, tyhjään turhuuteenko syntyy.
Tupaan talvi-illast' astui poika,
tuli outona kuin metsän lintu
eksyessään ihmisasunnoille;
lakin haljenteista päänsä paistoi,
varvas kului alta kengän lunten,
rinta paljas nutun repaleista.
Ken ja mistä?--Kysy: 'ken ja mistä?'
rikkahalta, joll' on taatto, koto.
Tuuli tiennee kotitienohoni,
veikkoni lie ilman pilvi, itse
lunta vain yön anturoilla lienen,
jonka pois se polkee tupaan tullen.
Eipä sulanut yön tuoma lumi,
tuulen teille vierryt pilven veikko,
pysyi poika, nousi nuorukainen.
Ensi vuotensa hän jouten juoksi,
vuonna toisena jo kasket kaatoi;
eikä mennyt kesä neljäs vielä,
kun jo karhun tappoi, karjan surman.
Missä on nyt miehen maine, jonk' ei
kuultu vertaa kunnaan näillä mailla?
Missä kasvattajan toivo? Tässä
kuuruss' istuu vanhus, vartoo turhaan
sanan verran, sotatöistä kuulla,
kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
Tajuta ei voi hän kotkan kieltä,
käsittää ei kaarneen vaakkumista,
saloon vieras sanomaa ei saata,
nuorukainen, vanhan varaks suotu,
tytön mieltä vain nyt tieteleepi.»
Niinkuin tuulispää, kun kesäillan
luonto pyhäisesti vaikenevi,
entää, näkymätön, nuolinopsa,
korpilampeen lyö, ei lehti liiku,
havu häily, tyyn' on mänty, tyyni
kukka jyrkän rannan, tyynt' on kaikki,
syvyys yksin kuohuu; niin, kun iski
laulu nuoren mieleen, vait hän istui,
liikkumatta, umpimielin, vaikka
joka sana sydänverta velloi.
Tytön luona istui illan kaiken,
läksi levolle, kun läksi muutkin,
näytti nukkunehen ennen muita,
mutta aikaa ennen muita nousten,
kohta koiton ensi kuultehelta,
hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.
Valkes aamu, nousi päivän pyörä,
kaksi vain se nosti nukkumasta;
tupa siivottiin ja eine tuotiin,
mutta kaksi vain nyt pöytään istui;
tuli louna, kolmatta ei kuulu.
Varjoton viel' oli vanhan otsa
vedettömät vielä neidon silmät,
mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis,
ettoneelle painu kumpainenkaan.
Kului hetki, hidas, kuin on hetki,
kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa,
nousee, puhkee, raehtii ja raukee,
niin jo lohdutellen lausui vanhus:
»Kylän tie on pitkä, tyttäreni;
purot portahitta, vaarat jyrkät,
suotkin satehista tulvillansa;
lähdet tielle aamun koittehessa,
tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»
Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär,
istui mielin suljetuin, kuin kukka
kedon yöksi umpun ummistavi,
mitä mietti, itseksensä mietti.
Mutt' ei kauan istu impi heljä,
kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin,
kasteen virvoitusta kasvi hervas,
kun jo kyynel poskipäälle vieri,
painui otsa ja hän hiljaa lauloi:
»Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin
halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin,
maa ja taivas, koti, taatto, äiti.
Enemmän kuin maa on syli armaan,
enemmän kuin taivas silmä hellä,
enemmän kuin äidin, taaton tahto
huokaus tuo tuskin kuuluvainen.
Tenhota mi voima voi kuin lempi,
lempivää mi paula pidättäisi?
Sotkana hän sarvet poikki soutaa,
yli vuorten kotkan siivin kiitää;
palajaa jo ennen puoltapäivää,
kunne vasta yöksi varrottihin.»
Kuuli vanhus kujerruksen vienon,
huoli rintaan syttyi, rauha rikkui,
kadonnutta etsimään hän lähti.
Vaiti tuvast' astui, vaiti korven
polkutietä tuskin tuntuvaista;
metsän latvoille jo päätyi päivä,
ennenkuin hän ensi taloon ehti.
Kolkolta, kuin honka liekin syömä
autiolla kulokankahalla,
kartano nyt näytti, rikas ennen;
tuvass' emäntäinen yksin istui,
lasta nukkuvaista liekutellen.
Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen
kuullen äkkiä ja luodin lennon,
säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa,
niinpä rahilt' oven äännähtäissä
säikkyi nuorikko; mut riemuks suli
hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi.
Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket
kyynelissä kylpi. »Terve», lausui,
»terve, taatto vanha, kallis tullut
tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin
terve hälle, josta vaalit, vanhus,
kurjain avun, turvatonten turvan!
Istu, lepää, uupunut on jalkas,
ilomielin kuule, mitä kerron:
Syksyn kaiken sota riehui, maata
ryösti ystävä kuin vihamieskin,
sentään aseettoman henki säästyi;
mutta lähipitäjästä parvi,--
tuskin päivää siit' on,--sotajoukon
myötä läksi vainolaista vastaan.
Taisteltiin, ja meni voitto meiltä,
harvat lähteneistä surman vältti,
hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin.
Kosto nyt kuin kevättulva kuohui
seudun yli; kaikki, miehet, naiset,
aseeton kuin aseellinen, lyötiin.
Aamulla jo tänne virta vyöryi,
kirkkoon ensi kertaa soitettaissa,
meillekin yks osui turman laine.
Mutt' en viivy murheen muisteloissa.
Köysiss' oli mieheni jo maassa,
veri vuoti, väkivalta voitti,
hätä suurin, avun toivo turha.
Kättä kahdeksan jo mua raastoi
niinkuin petoparvi saalistansa;
silloin apu saapui, tuli turva,
Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky,
väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
Taloss' istun ryöstetyssä tässä,
katon varpustakin köyhempänä,
vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä,
jalo tuo jos vammatonna palaa
puolison kanssa kylän mailta,
kunne vihollista vainosivat.»
Vanhus viime sanan kuultuansa
nousi, kuin ois levännyt jo liioin,
mutta silmäss' asui synkkä huoli.
Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä
kylään vaurahasen vievää riensi.
Kaukometsän taa jo päivä painui,
kun hän, toivon, tuskan vaihemailla,
kerkes asunnolle kirkkoherran.
Kolkko oli kartano nyt suuri,
tyhjä, raiskattu kuin puuton saari,
nähty järven jäältä talviyönä.
Tuvass' yksin takan vieress' istui
rampa sotamiesi, vanha Miekka.
Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi
kasvintuttavansa, pystyyn karkas
vanhus vaivain, haavain herpaisema.
»Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa,
polvi uus kun astuu polkujamme,
voimaa, miehuutta kun viel' on maassa.
Moinen täss' on kirkonmeno ollut,
että lapsi, kehdossaan sen kuullut,
lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
Katso, niinkuin ahnas susilauma
tuli vihollinen voiton-vimmoin,
ryösti, tappoi.--Virkkamatta jääkööt
vähemmät, jos mieleen muistuvatkin;
vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät,
julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin
surkeus tääll' yli partaan paisui.
Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt,
virmaan sidottiin nyt hevospariin,
seuraamahan ratsumiestä raakaa.
Lyhyt laki, oisi kohta ollut
käsi turta, lysmynyt jo jalka,
laahannehet maata valkohapset;
yksin seisoi vanhus, korkeuteen
silmän loi, kuin sinne katsoo silmä,
kons' on maassa kaikki yötä synkkää.
Kiitos olkoon! Silloin apu joutui;
hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli,
Pilven veikko, lentäen kuin leimaus,
heihin iski, sorti sortajamme.
Toisten turvissa nyt elän täällä
niinkuin murtokuusi muitten päällä,
heille vastus, taakka itselleni;
mutta ylistän mä elon arpaa,
jalo tuo jos voittajana vielä
taistelusta kirkon luota, palaa.»
Vanhus viime sanan kuultuansa
riensi pois kuin tulen polttehelta;
vaan jo vaalennut ol' illan rusko,
ennenkuin hän kirkonkylään ehti.
Niinp' on kylä kypeneinä suitsi,
niinkuin pilviin hukkuu tähtitaivas,
siinti kirkko kummultansa niinkuin
tähden pilke pilviss' ainokainen;
hiljaisuus niin kattoi seudun kolkon,
niinkuin kattaa kuudan kaljun syksyn.
Kesken kaattuin, puolto-, vainomiesten,
niinkuin varjo niityn niitoksella
kulki vanhus. Kuolemaa on kaikki,
hengen huokaust' ei korva kuule.
Vasta polun päässä, raunioiden
kesken polvittelevaisen, istui
nuorukainen, veriinsä jo riutuin.
Posket kalvakat taas punehtuivat
vienosti kuin illan valkopilvet,
syttyi silmä sammunut, kun tointuin
vanhuksen hän näki. »Terve», virkkoi,
»nyt on kuolo helppo, kun saa varhain,
monen myötä, eestä isänmaansa
voittain verens' antaa. Terve, maasi
turvan kasvattaja, kolmin kerroin
terve jalolle, ken meitä johti,
yksin mahtavampi kuin me kaikki!
Kas, jo murtui voimat, hajall' oli
joukkomme kuin karja kaitsijatta,
kadotettu, kurjan kuolon oma.
Ollut ei, ken joukon järjestäisi,
ei, ken neuvon antais, ketä kuultais,
kunnes korven komeroista tullen
mieron poika saapui, sankar-otsa,
kunnes äänensä soi taistoon kutsuin;
Liekki sinkos silloin joka rintaan,
pelko poistui, hänet tunsi kaikki,
kanssaan hän päin miekkoja vei meidät,
niinkuin kaislikkohon myrsky ryntää.
Katso kirkkoon päin! Kuin kartta, maassa,
mist' on käynyt niittomiehen rauta,
pitkin tietä maan on vihamiestä;
siin' on ura uljaan käymä, häntä
silmin seurasin, kun jalka petti,
kuolemassa vielä aatos seuraa.»
Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
Samoin sammui hiljalleen myös päivä;
valju kuu, yön aurinko, vain näytti
kulkijalle, tietä kirkkotarhaan.
Astui aitaukseen vanhus, siell' on
ristein keskell' ihmisparvi kolkko,
äänetön kuin nurmen nukkujatkin.
Kukaan askelta ei käynyt vastaan,
kukaan tulijaa ei tervehtänyt,
kukaan yhtä silmäyst' ei suonut.
Astui vanhus parven piiriin, maassa
jalkojensa eess' on nuorukainen,
veress' yltään, tuta helppo toki.
Niinkuin honka mäntymurroksessa,
vielä maassa maaten verratonna,
virui vihollisten keskell' urho.
Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
vanhus kasvoin vaalein, mykät huulet
värjyi, kädet yhteen pusertautui,
kunnes sanoiksi jo suru puhkes:
»Voi, nyt harja majastani murtui,
rae viljan sorti saraltani,
tupaa tuttavampi on nyt hauta.
Voi, sun että näin mä näen jälleen;
kunniani, vanhuuteni turva,
taivaan lahja, äsken sorja, suuri,
nyt kuin hiekka, jolla lepäät, halpa.»
Tuskassaan näin vaikeroitsi vanhus,
vaan jo, kohta kuului ääni toinen,
ääni tyttärensä, äsken tulleen:
»Kallein kaikesta, mit' ompi maassa,
olit sylihini suljettuna,
kaksin verroin kallihimpi vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.»
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,
polvistui ja huivin otti, peitti
kevyesti otsan lävistetyn.
Äänetönnä urhopiiri seisoi
niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku;
vaiti seisoi myöskin vaimoparvi,
tuskaa suurta suremahan tullut.
Mutta jalo tyttö virkkoi jälleen:
»Jospa joku toisi vähän vettä,
veret poskilt' että pestä saisin,
suortuvaansa vielä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
kaikille nyt soisin riemuin näyttää
Pilven veikon, orvon mieronlapsen,
josta koitui kotimaamme turva.»
Koska vanhus neidon sanat kuuli,
näki turvattoman vierellänsä,
taas hän äänell' äänsi murtuneella:
»Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka!
Auvon auvo, turvattoman turva,
huolen hoiva, taatto, veikko, sulho,
kaikki tuossa kadonnut on sulta,
mennyt kaikki, mitäkään ei jäänyt.»
Itkuun tuosta parahti jo parvi,
vedetönt' ei ollut silmää siellä;
mutta jalon immen kyynel kiilsi,
kuolleen käteen tarttuen hän lausui:
»Murheell' ei saa muistoasi viettää,
ei kuin sen, jok' unhoon kohta uupuu;
niin sua itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee kesäilta,
tyynnä, loistavana, laulullisna,
syli auki uuden aamun koittoon.»