Viel' entisaikaa muistamaan
mun aina mieli halaa,
niin moni tähti tuikettaan
tutusti sieltä valaa.
Ken kera käy? Mun tuonne tie
luo tumman Näsijärven vie.
Siell' oli mies--hän aikoinaan
ol' ollut sotamiessä;
nyt vänrikki ol' arvoltaan,
mutt' onni takatiessä.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin taidokas,
niin luulin, vaikka miksi,
ma olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
makeat paivät »mensa» soi,
Stool armoleipää atrioi.
Mull' oli »Gevlen-vaakunaa»
ja piippu, merenvahaa;
Stool poltti kotitupakkaa,
jos puutetta ei pahaa;
mut sammal vain, kun sattui niin,
niveräpiippuun pistettiin.
Oi kulta-aika, autuas
kuin lento leikin sulon,
kun nuor' on, ylioppilas
ja huoli ei toimeentulon,
kun viel' ei paina murhe muu,
kuin että viiksetön on suu!
Hädästä muitten tiennyt en,
ilosta sydän sykki,
vahv' olin, punaposkinen
ja suonet tulta tykki.
Niin olin nuori, riehakas
ja korskempi kuin kuningas.
Mut nurkumatta majassaan
Stool, ukko unholoukon,
loi nuottaa, imi piippuaan,
soi telmää nuorten joukon.
Tuommoisen suhteen, sen maar ties,
ol' ollakseen jo melko mies.
Minulle riemu riemujen
ol' ukon käyrä varsi
ja muoto, ryhti ryhmyinen
ja vanha vaateparsi,
vaan kyömynokka erikseen
ja rillit rihmasankoineen.
Monesti läksin äijän luo
ma ilveilylle suotta.
Sep' iloni, kun suuttui tuo
ja hältä ratkes nuotta,
kun kävyn kädestänsä vein
ja paikoin väärän silmän tein.
Hän kimpos silloin sijaltaan,
mun uksest' ulos työnsi;
mut hyvä sana, sauhu vaan,
ja taas hän rauhan myönsi.
Noin tulin toiste taas ja noin
kuin ennenkin ma ilkamoin.
Ett' oli ukko aikoinaan
nuor' ollut hänkin kerran,
edemmäs tullut matkallaan
ja nähnyt toisen verran,
sit' en ma silloin aatellut,
siks olin liian oppinut.
En, että maan, nyt mullekin
niin rakkaan, eestä antoi
verensä innoll' alttihin,
jalosti kalpaa kantoi.
Niin olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.
Mut kerran, kuinka ollakaan,
jo riehuun mieli kyltyi.
Talv' oli päivää vaaksa vaan,
mut sekin pitkäks yltyi;
ol' outo olla tykkänään,
en ollut päähän päästäkään.
Ma ensi kirjaan kurkoitun
nyt tarpehessa raton
kuvaus Suomen taistelun,
tekijä tuntematon.
Vain armosta tuo kanneton
lie päässyt muiden joukkohon.
Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja siinä hetken;
en tiedä, kuinka keksinkin
jo Savon miesten retken;
luin rivin, luin toisenkin,
vereni kulki kuumemmin.
Näin kansan kaikki mahtaneen,
vain kunniaans' ei myövän,
sen nääntyin nälkään, pakkaseen
näin voiton iskut lyövän;
jokaiseen riviin suudelman
ma tahdoin painaa palavan.
Kun vaara vaati, sota soi,
mik' uljas urhomuuri!
Maa raukka, kuinka vartioi
sua rakkaus niin suuri!
Niin kallis kuinka olla voit,
vain pettua kun leiväks sait!
Avartui arvaamattomiin
nyt miete kauas mennen,
sydämen hurmas sytyksiin
uus elo, outo ennen;
kuin siivin lensi päivä pois,
josp' ollut kirjaa vielä ois!
Se loppui, loppui iltakin,
ei laannut mielen palo,
niin moniin vielä kohtihin
mun täytyi saada valo,
hämärät selvitellä nuo,
mä läksin vanhan Stoolin luo.
Häll' oli paikka entinen
ja vanha askar vakaa.
Ovella nurkukatsehen
jo sain ma rillein takaa;
olipa kuin oisi kysynyt:
vai yöksikään ei rauhaa nyt?
Enp' ennallani ollutkaan,
ma tulin mielin toisin;
»Luin sodasta Suomenmaan
ja lisää kuulla soisin,
olenhan myös ma Suomen mies,
te mulle kerrotte kenties?»
Näin lausuin. Silmän ihmeissään
hän nosti nuottaan luodun.
Se loisti, kuin ois ennellään
hän seissyt eessä ruodun:
»Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin.»
Oljille vuoteen istahdin,
koht' ukon juttu kulki,
työt Malmin, tulet Dunckerin,
muut monet toi hän julki;
sees silmä, hohto otsallaan,
kuin kaunis hän nyt olikaan!
Hän myötä vaaroiss' ollut on,
on nähnyt veripäivät,
on voitot, iskut tappion,
joist' ikiarvet jäivät;
häll' on niin paljon muistissaan,
maailma mit' ei muistakaan,
Ma hiiskumatta kuuntelin,
ei sanaa hukkaan lennä,
jo puoliyössä oltihin,
kun vihdoin muistin mennä;
hän saatellen viel' ovellaan
puristi kättä iloissaan.
Meist' erottomat tuttavat
nyt tuli tuokiossa;
murehet, riemut, vaakunat
tasattiin sovinnossa.
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.
Mä ukon suulta sommitin
nää tarut laulun parteen,
yöt monet niitä kuuntelin,
kun päre hiiltyi karteen.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota vastaan, kallis maa!