Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaipaa ken.
Meit' ylpeä ei vieras nää,
mut meille kallein maa on tää,
maa saarten, vuorten, korpien,
se meist' on kultainen.
Tutusti tummat metsät nää
ne meille huminoi,
soi virttään koski kuohupää,
yöt tuikkaa, kesät kimmeltää,
näin Suomi meille siintää, soi,
sydämen haltioi.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
on taatot taistelleet,
täss' on, mit' aika antoikin,
säin armahin, säin ankarin,
sukumme surmataipaleet
he kaikki kestäneet.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi
ja halla nälän tuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' eestämme on antanut
se veren alttihin,
täss' on se kansa iloinnut
ja tässä huoltaan huokaillut,
mi kantoi kuormat meidänkin
jo kausin kaukaisin.
Tääll' olla meidän armast' on,
suloista, suotuisaa;
kuin käykin arpa kohtalon,
maa, synnyinmaa meill' oma on,
maan päällä aarrett' ainoaa
meill' oisko armaampaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja lausua: Kas, tuoss' on se,
maa armas isäimme!
Vaikk' kultapilvein loistohon
kotomme vaihtuis tää,
tasalle tähtikarkelon,
miss' ilo sointuis itkuton,
ain' aatostemme määränpää
ois raukat rannat nää.
Maa tuhatjärvi, kantelon,
vakuuden vanhan maa,
kotomme suoma kohtalon
maa isäin, lasten, kaitkohon
sua tyyni miehuus, aikain taa
ain' ollos vapaa maa!
Sun kukoistukses kuorestaan
viel' aamuun aukeaa;
viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja korkeamman kaiun saa
sun laulus, synnyinmaa.