RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä
niitty nyt Ölviseltä viedään?
UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan
sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.
TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?
UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on
luopunut.
(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen
katsahtaa heihin vihaisesti.)
TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei
luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.
UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.
ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on
iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?
UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille
kelpaavat.
RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.
UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät?
(Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei
siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti
nainutta. Mutta löytyyhän noita.
RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva,
että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.
UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki
jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka
isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä
tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!
RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!
UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt
työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet
haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)
Neljäs kohtaus.
(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen
toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)
RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?
ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?
ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?
EEVA. En, jos pää poikki!
TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa
joku koiran kuri on tekeillä.
ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään.
Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt
heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti.
Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta
Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)
Viides kohtaus.
ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet."
Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin
rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä
syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen
voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! -- Kuuma on.
Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän
vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee
mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P.
laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on
tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)
Kuudes kohtaus.
ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi
polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!
ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi.
Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.
ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias!
Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa
pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.
ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että
niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset
vertauskuvallisesti.
ANNA. Ei eno, ei!
ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.
ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.
ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.
ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.
ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista
kukista.
ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!
ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn
katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.
ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.
(Ölvinen menee.)
Seitsemäs kohtaus.
ANNA (laulaa):
Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on toista!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle.
Anna hypähtää ylös.)
ANNA. Heikki, sinä täällä!
HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi
loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista
silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan
viereen.)
ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.
HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei
tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.
ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?
HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun
illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä
kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut
ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa
ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua
ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon
kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka
tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun
lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)
Kahdeksas kohtaus.
ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään
seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos
tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole
miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa
allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta
Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa.
Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi
tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus
on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat
pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt
useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin
ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin
huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No,
Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla
silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on
poisajettu.
(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)
HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu,
vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä
isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on
käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon
komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki
Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä
sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä
nähnyt?
ÖLVINEN. En!
HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan
tuo Utriainen...
ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!... Minä en
vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on
Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä
ja vie hänen mättäälle istumaan.)
MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat
kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan,
kun ei häntä täällä näkynyt.
ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista
autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?
ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko
kohta paistaa selvästi.
ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta
läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään
runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi
perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen
lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole
pakinoimista."
HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä
vieläki kummastun, miten riita on alkanut.
ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä
olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari
laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.
MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?
ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että
saapi nähdäkin.
Kymmenes kohtaus.
(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä
seuraa.)
KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat
auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.
PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut;
minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla
on voitto. Tee mitä tahdot!
ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä -- teen
-- sovinnon.
PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi
sopia!
KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan
sovintoa.
ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.
PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?
KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista
riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.
HEIKKI. Isä!
PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.
(Syleilee Ölvistä.)
KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.
(Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)
PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö).
Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.
(Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa
kädestä ja vie hänen Heikille.)
PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet
silmistäni vuotamaan. (Heikille:)
"Kiitä nyt poikani onneasi
Hyvän saaman saamastasi,
Kun kiität, hyvinki kiitä;
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen."
(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun
huomaa edelliset)
PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,
(Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)
PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.
UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte
sananne.
PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on
moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.
UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.
PELTONEN. Sen saat!
(Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa
näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)
HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä
silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta.
Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja
metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten
metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja
maan.
(Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi
kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle,
joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)
PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat
taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!
(Kaikki ääneen). Eläköön!
(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen
ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)