UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei,
tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.
HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.
UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.
HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni,
sinua aina hyvin kohdellut.
UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä
tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi
taloon. Mitä siihen vastaat?
HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.
UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on
tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän
hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi
on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.
HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä
tätä ikävää toraa.
UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän
talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.
HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki
pidän.
UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten
lukkarin.
HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu
aina ole alun näköinen.
(Menee.)
Yhdestoista kohtaus.
UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä
juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus
vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta,
vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on
lukkari unhoitettu. Mutta, -- jos ei niin olisi? Jos Mari? -- Ei! On
tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen,
kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat
sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala.
Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle
maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja
heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki
aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.
Kahdestoista kohtaus.
PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän
kovin ankara. Ahaa, Utriainen!
UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.
PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen?
Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?
UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään
niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.
PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä
ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.
UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.
PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?
UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen
korvaan).
PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?
UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.
PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.
UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua
edesvastaus kohtaa.
PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi
riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.
UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.
(Menevät.)