(Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia
riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki,
jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)
Ensimäinen kohtaus.
UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, -- siis
ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt
joutaa miettimään! -- sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni.
Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri
korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt
on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen
oikealla ajalla. Ah! -- hän tulee.
Toinen kohtaus..
PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?
UTRIAINEN. Kylältä.
PELTONEN. Kuuluuko uutisia?
UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.
PELTONEN. Kerro!
UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä
miehestä, josta kylällä puhutaan.
PELTONEN. Kukas on mies?
UTRIAINEN. Lukkari on.
PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein
suvaitsisi, vaan...
UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon
Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.
PELTONEN. Kuka sen on sanonut?
UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen
kanssaan kylän asioista.
PELTONEN, Kenenkäs niitty on?
UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.
PELTONEN. Mitä sanoit!
UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.
PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa
tietää, jos voittaisin.
UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen.
Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on
hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata
appeaan.
PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!
UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen
kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi
omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.
PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt
edeltäkäsin.
UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.
PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?
UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei
lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä
tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan
teidän omaisuuttanne.
PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta
pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka
Utriainen juopi.)
UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.)
"Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa
perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo,
vaan en tiedä, jos uskallan.
PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!
UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut
ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.
PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä
mieleen.
UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä
viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.
PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa,
minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä
paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.
UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!
PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania
ilmoja on Luoja suonut.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).
Kuulen aina äänensä,
Vaikka muut ei kuulla voi,
Näen aina silmänsä,
Jotka mulle onnen soi.
Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan,
pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan -- minä ikääskuin
laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi,
pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.
Oi mun armas Mariani,
Jos vaan sinä tietäisit,
Että tääll' on kultasi,
Kohta tänne rientäisit!
Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi
etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä
mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta
hengellisissä toimissa! -- Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että
minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä
eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki
kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!
Lempi huokaukseni
Kuiskuttakoon korvaansa,
Ettäs vihdoin tulisi
Lohduttamaan kultaansa.
(Juoksee ja suutelee Mariaa.)
Neljäs kohtaus.
ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!
MARI. Kuinka niin?
ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri
haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.
MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen
kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta
kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa,
niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.
ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.
MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.
ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan,
nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.
MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat
runolliseksi. -- Kuka tulee?
Viides kohtaus.
(Entiset.)
UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä
he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.
MARI. Sano vaan asiasi tässä.
UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.
MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.
UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä,
vaan sinä astut perikatosi partaalla!
MARI. Minä en sinua ymmärrä.
ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!
(Mari purskahtaa nauruun.)
UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja
noin minua kohtelet!
MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt...
UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole
sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin
olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä
olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos
olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.
MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan,
että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.
UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut
lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?
ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän
ravistuneesta pääkallostasi!
UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään,
kuinka ravistunut pääni on.
ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet
kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.
UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän
saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa.
Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä
on!
ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että
minä olin läsnä nyt.
UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.
ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka,
osaatko ulos!
UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat
aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat,
Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä
kiini.)
Kuudes kohtaus.
PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen
toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!
ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.
UTRIAINEN. Kuka haukkui?
ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!
PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.
ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!
PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin
koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan
mun tavarani tähden.
ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?
PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet
toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo
niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.
ÖLVINEN. Oletteko hupsu?
PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi,
muutoin...
ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä
ja muustaki...
PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin
et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä
käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!
ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi
kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!
PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät.
(Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä
kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä
uskollisen vävyn.
(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut
pöytää vasten, menee.)
PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?
UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä
minua kohden, tai suosivaa sattumusta.
(Menevät).
Seitsemäs kohtaus.
MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on
minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman,
(Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen
pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia... Riiteleväin välissä
on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni
näkemästä... Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille
et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"
Kahdeksas kohtaus.
KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa
lukkaria!
MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut
tulevata onneani.
KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki
korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.
MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja
katuu pikaisuuttaan.
KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta
hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!... Vaan kuitenki
on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua
mieleen, että vaikeampi on saada se pois. -- Jakakaamme työmme. Mene
sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia.
Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs
olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona
vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen:
"Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun
keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.
Kymmenes kohtaus.