SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa
kenellekään.
MATLENA. Autuas hän on, jos ken.
TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois!--Mitä siinä on katsottavaa.--Ja mitä
varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien
kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle.
Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.
SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin
ehtinyt kylmetä.
TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka
tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen.
Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää
muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on
kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä
eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan.
Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei
jälkeä jää--Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata
surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse.
Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle.
Oletteko hankkineet edes viinaa meille?
MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.
TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että
juomme kerran oikein ihmisiksi.
MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan
viereen).
ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä
nyt.--Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.
TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä!
Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita
rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme
niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä
kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi
tärisevät.
MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta
mitään. Olenkosta, Antti?
TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu,
siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä
askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa,
että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa
pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää
räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!
ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka
huolisin niin, että sydän halkiaisi.
TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt
ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää
kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon,
voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi
maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat
haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt--Eih! Mihin sotkeentuvat
aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin
pullossa riittää.
MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin.
Sinua ne vaan vaivaavat, Topra.--Kunnari kun tulisi pitämään meille
iloa. Äkin ne hälvenisivät.
TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi?
Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman
minua?
MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia?
Nostat riitaa aivan suotta.
TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten,
minä kysyn?
MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.
Onkosta, Antti?
TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi
tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai
sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja
kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat
ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!
ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.
TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota,
niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei
vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset
rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota
syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset,
ymmärrättekös nyt?
MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.
TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt?
Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi,
aikamiehistä. Oikein naurattaa.--Ja maistetaanpas sen päälle.
MIKKO. Vieläkö sieltä tulee?
TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin
otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään,
niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta.--
SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne,
siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka
teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja
vahingoittavat.»
TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä
tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,
veri verestä!»