MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.
TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske
häntä yksin vaeltamaan.
MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?
TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!
MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta
tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)
KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän
luoksenne.
TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.
KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?
TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.
KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä
pääsettekään.
MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä
niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet
ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.
MIKKO. Meitäkö te etsitte?
ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai
minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä
pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä
mailta.
MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja
rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut
teidän tähtenne, kelvottomat.
TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et
tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt.
Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean
luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa
nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville
parantunut?
ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.
TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.
MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka
kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei
siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka
palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä
enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta
äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään
hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.
MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?
ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.
TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?
ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä»,
sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»