MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.
SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka,
kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen
sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu
siihen.--Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?
VILLE. Eikä, kun päästä.
SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän
kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi
apua.
VILLE. Elkää kovasti.
SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.
Tuntuuko hyvältä?
VILLE. Tuntuu.
MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.
SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?
MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa,
ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois
kotiin».--Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.--Eikös ollut
kummallinen uni, äiti?
SILJA. Oli tosiaankin.
MAIJU. Mitä tuo tietänee?
SILJA. Eihän unista ole taikaa.
MAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.
SILJA. Sattuu nyt joskus.
MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.
SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.
MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!
SILJA. Suokoon Jumala!--Mikä sinun on, lapseni?
VILLE. Janottaa.
SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin
tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset.
Voi, yhtäkaikki tätä elämää.--Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi
että suusi kastuu.
VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!
SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?
VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?
SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä
tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee
juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole
hauskaa?
VILLE. On.
SILJA. Vieläkö kivistää päätä?
VILLE. Vielä.
SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.
VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.
SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.
MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.
SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?
MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa,
kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?
SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.
MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?
SILJA. Ei se parempi ole.
MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.
SILJA. Käy istumaan!
MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko
Antti vielä onkaan kotona?
SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.
MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.--Uh, uh, kun
kastuin aivan läpimäräksi!
SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.
MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.
SILJA. Onko jotain tapahtunut?
MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja
herrain välillä.
SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään
miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.
MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on
varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.
SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.
MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.--Ei
hän semmoisiin sekaannu.
SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee
suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.
MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.
SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää
ihmistä en tiedä toista.
MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.
SILJA. Pahaa pelkään.
MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas
seuraa häntä vaikka tuleen.
SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.
MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.
MAIJU. Äiti.
SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!
MAIJU. Se jo nukkuu.
SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.
MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.
SILJA. Mikä sinua pelottaa?
MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.
SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?
MATLENA. Elä hupsuttele joutavia.
MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.
SILJA. Ketkä?
MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.
MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.
SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.
MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?
SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.
MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa
riita syntyy. Ennemmin sitten--
MAIJU. Mitä ennemmin?
MATLENA. Ei mitään.
SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.
MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.
Oletko jo syönyt illallisen?
SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole
leivänmuruakaan kotona.
MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.
SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta
taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju,
pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.
MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?
MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.
SILJA. Niin--mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin--?
MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.
SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten
vasta tietäisi elävänsä.
MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin
kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.
SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee
pahaa. No, mikä nyt?
MATLENA. Hss--!
SILJA. Kuuluuko jotain?
MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.
SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.
MATLENA. Hss-hss!
SILJA. Yhäkö sitä jatkuu?
MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.--
Mikähän se oli?
SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.
MATLENA. Ei mennä, ei mennä.
SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?
MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä
liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.
SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen
aikojaan.
MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.--Kovin hän onkin käynyt
huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta
päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.
SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.
MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule,
ei tuo poika enää elämään virkoa.
SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään
ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme
toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi
olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.
MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet
vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.
MAIJU. Äiti, en minä saa unta.
SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.
MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa
meit' ja auta».
SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä
tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.
MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?
SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä
tuon kipeän raukan.
MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.
MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi
semminkään.
SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko
yönä.
MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin
on.
MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa,
isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.
ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!
SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon
nousua.
MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!
ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.
MATLENA. Mihin toiset jäivät?
ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.
MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?
ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.
SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.
ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.
Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.
MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia
riitoja herrojen ja työmiesten välillä?
ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?
MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös
niin?
ANTTI. Mitenkä on Villen laita?
SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.--Kävitkö
sinä lääkärissä?
ANTTI. Kävin.
SILJA. Nooh--? Ja hän sanoi--?
ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.
SILJA (katselee reseptiä). Mutta--? Rohtojahan tällä olisi pitänyt
ottaa.
ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.
SILJA. Sinä kysyit apteikissa?
ANTTI. Kysyin.
SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän
niitä sitten mikään jaksa lunastaa.
ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?
SILJA. En ymmärrä.--Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä
se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!
ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori
voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä,
kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.
MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai
herrat?
ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä
herrat.
MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?
ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.
SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.
ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.
SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.
ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.
SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!
MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?
ANTTI. Talven ajaksi kumminkin.
MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän
ne kuolevat.
ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.
MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää
saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?
SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan
ympäri ja maailma mustenee silmissä.
MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat.
Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat
nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.
ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki
varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.
MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.
ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.
MATLENA. Noo? Antaapas kuulla!
ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin
kiinni!
MATLENA. Jumaliste! Entä sitten?
ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.
Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.
MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?
ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.
MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät
nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne--Kun uskaltaisi lähteä
hakemaan.
ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä
muutenkin.--Silja!--Mitä sinä mietit?
SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.
ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.
SILJA. Puhumisestako se paranee?
MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.
SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät
hyljätä tykkänään.
MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja
ahdistelevat, ei Jumala.
SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme,
ellei hän sallisi.
MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin
muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?
MAIJU. Kuulkaapas, äiti!
SILJA. Leipääkö tahdot?
MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.--Jos ottaisivat minut
käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa
ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.
SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.
MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon.
Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta
kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.
SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka
karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.
MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.
MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.
ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.
MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.
ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.
MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.
Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.
MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö
kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten
ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä
täynnä hopea- ja kultarahoja.--Muistatteko?
MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.
MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.
MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.--Eikä
kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin
ne tulevatkaan.
ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo
porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.
MATLENA. No viimeinkin.
TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli
luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli
luk, luk, hosmak lui!
MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.
TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.
MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.
MIKKO. Kuka käski?
MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina
tappelemaan.
MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko
jo kuullut tarkemmin?
MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.
TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai--heitetäänkö
tuonnemmaksi?
MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.
TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna
levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua»,
minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa
keskeyttää työtä.
MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.
TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä
auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä
potraa poikaa liittyi matkaan.
MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi
korvallistaan.
SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?
MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän
matkaa perässäni.
MATLENA. Entä sitten?
TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja
sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.
MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi
kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.
TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta
kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?»
minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja
hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun
meitä taas tarvitsette?»
MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?
TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen
mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy
odottaa siksi kuin saadaan.»--»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös
herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»
MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.
MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!
MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska
olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun
lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa
revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen
minä.
MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja
minä vaan jäimme.
MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin
minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».
MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.
TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi
huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»--»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin.
Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja
kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan
kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi
paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.
MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?
Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.
MATLENA. Kuinkas sitten kävi?
TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut
tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.
MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä
Topran putkaan.
TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.
MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.
TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän
tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä
kiitän.
MATLENA. Entäs nyt, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?--Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen
tai jälkeen, sama se.
MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?
MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon
keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy
sääli.
MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti
kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja
sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se
on kauheata.
SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä,
joka-ikisellä.
TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa
itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä,
terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria
lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset
käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!
ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!
Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.
TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä
kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei
notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!
ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.
TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka
henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat,
menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs
näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa
ja toinen leikki alkaa!--Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset
tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt
maailmassa ennenkin.
MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut
miestä.
MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.
TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken
kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja
kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään
nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että
onko se oikeata tekoa, semmoinen.
ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän
juuri näimme.
TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta
tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin
herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta
huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.
SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!
TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme?
Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole
joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?
SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään
voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.
TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva
elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki.
Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.
ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan
rautoihin ja paiskataan linnaan.
TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä.
Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.--Mutta pankoot! Viis'
siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä
loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta
kuin nimeni on Topra-Heikki.
MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,
Topra?
TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan,
köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki
suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja
totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.
ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.
SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota?
Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä
kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin
avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.
TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa
suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne
rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.
SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta
meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä
langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.
TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo
sulaa?
SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan
kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.
TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee
rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki
tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja
kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?
SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!
ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.
MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.
TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?--Sano jotakin!
Sano, sano, eläkä arvele.
MATLENA. Minua pelottaa.
TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä
olen tässä?
MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.
TOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?
MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi
onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi--
TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa
ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä
kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.
MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin
puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.
TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei,
luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa
on.--Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että
oikein päätä huimaa.
MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.
TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan
niinkuin sinä.
MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.--
No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!
TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka
ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu,
jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu...
MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.
TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk,
hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.
MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.
TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja
halailen aamuun saakka.
MATLENA. Mikko, tule avuksi!
MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.
OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!
MIKKO. Missä?
ANTTI. Tulevatko tänne?
TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!
OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.
TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.
OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.
TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!
ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.
MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!
TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.
OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.
ANTTI. Eikö minua?
OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.
TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.
Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).
ANTTI. Koetan parastani.
MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.
Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.
MATLENA. Ole huoletta!
ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.
SILJA. Valehtelemaan en rupea.
ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.
OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven
ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.
ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?
MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!