SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja
sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!
PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen.
Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.
SYLVI. Minäpä sen jo tein.--Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni--
tuossa paikassa. Rouva Hake on parast'aikaa häntä hakemassa. Siitä
syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin
täynnä toivoa--sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen,
että Jumala minua auttaa.
PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella
itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä
kuin ennenkin.
SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.
PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton
mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää
teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois
juurineen.
SYLVI. Rakkauteni Viktoriin?--Mahdotonta!
PASTORI. Se pois--jos tahdotte saada armoa Herran edessä.
SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei--pastori
Sohlman--sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta--
PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä
selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni
maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan
senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne
tyydytetyiksi.
SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin
pelkäämään ja vapisemaan.
PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään
pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on
tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä
läheskään parannukseen valmistunut.
SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman,
sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle?
Neuvokaa minua.
PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne
arkkitehti Hovingiin.
SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.
PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.
SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään.--
Ei niin mitään koko avarassa maailmassa!--Ja minkätähden minun yksin
pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä,
niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että
heitä rakastetaan,--minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja
minä kun kumminkin tyydyn niin vähään,--niin tuiki vähään. Kun vaan
jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän
se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni,
ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä
ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.
PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy
teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista,
voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.
SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo--?! Kun minä en tee sitä, en
millään ehdolla!
PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo
vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.
SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä--ei hän ole lempeä, eikä rakkautta
täynnä--ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin
väitätte--
PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän
herjaavia sanojanne.
SYLVI. Pastori Sohlman--oletteko minulle vihainen?
PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän
paatunut tilanne. (Menee.)
SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.)
Olenko minä sitten niin huono?--Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten
niin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana
perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)
SYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor!
VIKTOR. Ei niin, Sylvi--ei niin.
SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi
olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä
ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä
kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan
poissa, sano!
VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo.--Tämä on
ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.
SYLVI. Sinullekin, Viktor?
VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä
rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.
SYLVI. Ja se on kaikki minun syyni!
VIKTOR. No niin--olethan saanut itsekin kärsiä--kauheasti vallan. Ja kun
ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko
elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.
SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen
totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.
VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa
yksitoikkoisuudessa--oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka
voit, pikku raukka, sitä kestää?
SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet
minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka
istunkin täällä vankeudessa?
VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda--en sinua enkä sinun kovaa
kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule,
että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon
sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä
minuun käynyt.
SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa,
kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia
ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille.
Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.
VIKTOR. Ei, Sylvi hyvä--ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin.
SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa
rouva Hakeen.
VIKTOR. Mutta kumminkin.
SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa
menneitä aikoja.
VIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei
kauvan--
SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri.
Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana
tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä?--Nyt olen niin tyyni ja
rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin
koko ikäni--ja katsella sinua,--ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa
välistä pääni tuohon polvellesi--noinikään!
VIKTOR. Sylvi, kuule--tämä ei totisesti käy päinsä.
SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?
VIKTOR (levottomana). Nouse ylös--nouse tuolille istumaan, niin puhumme
järkevästi.
SYLVI. Rakas--puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä
korviani,--mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.
VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi,--nouse ylös.
SYLVI. Enpäs.
VIKTOR. Minä pyydän.--Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.
SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei!--Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?
SYLVI. Viktor--! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan--? Etkä
hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai
pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä
kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme.
No--sinä jääpalikka--mitä arvelet?
VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran--ja oikein
vakavasti.
SYLVI (rukoillen). Viktor--kuinka hennot olla noin kylmä ja
välinpitämätön--?
VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa...
SYLVI. Kiusaa?--Armas, mikä sinua kiusaa?
VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt--ja vast'edes aina olemme
kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?
SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä.--Enhän ole enää toisen vaimo--en
edes nimeksi.
VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka
pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua--.
SYLVI. Mahdoton yhtyä--? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla.
Meitä ei vihitä--mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme
toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani
täällä vankilassa.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi--ei saa olla meidän
välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin--
SYLVI. Sh!--Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan.--Sinä
et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut--
Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla
tulla esiin. Ja kun lähdet pois--
Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa,
jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna--
VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?
SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.
Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.
Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.
VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta.
Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta
ainakin.
SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut--ajattelisin sinua
kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.
VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi,
--onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.
SYLVI. Armas--eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen--
kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua
juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni--ainoa
iloni--elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on
käynyt näinä aikoina.
VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.
SYLVI. Kuinka sitten? Selitä!
VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä
asiat sikseen?
SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on
tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?
VIKTOR. Se on niin vaikeata.--Minä tulen loukkaamaan sinua.
SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor--mitä olet sinä tuntenut?
VIKTOR.--En minä voi.--Sylvi, anna minun mennä!
SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle
selittänyt.
VIKTOR. Sinä vaadit?
SYLVI. Vaadin.
VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua
minun sijaani--
SYLVI. Minä koetan.--Ala nyt.
VIKTOR. Niin--sitä ei voine välttää.
SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.
VIKTOR. Näetkös--tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen
isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos--
SYLVI. Jatka.
VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä--ja Alman
paheksuminen--
SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.
VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat.
Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä
onnettomuuteen.--
SYLVI. No niin--?
VIKTOR. Niin--meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain
inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä
ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta--niin pian kuin
mahdollista--ja sitten--
SYLVI. Sitten--?
VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja--(hiljaa ja vakavasti) Niin,
Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.
SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle
puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).
VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä--
ennemmin tai myöhemmin--sen itsekin huomaat--Meidän välillämme oli
kaikki lopussa--muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse
emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme--
SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).
VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä
tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan
epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi,
niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain...
Minkätähden seisot siinä noin mykkänä--? Sääli minua,--tämä on niin
kauhean vaikeata--. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee
hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Sylvi--elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin
olet antanut minulle anteeksi.
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä
jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?
SYLVI. Pois!
VIKTOR. No--koska niin tahdot--(Menee ovelle, pysähtyy, katsoo
taakseen.) Sylvi--?
SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel--minä se
olen--pikku kissimirri, etkö tunne...
ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti,
pysähtyy hämmästyneenä.)
VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).
SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä--ota pikku sirkkunen
syliin. Ja varo,--varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel,
holhooja-setä, etkö kuule--minä se olen, pikku kissimirri--Aksel,
ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)
(Esirippu laskee.)
[1893.]