PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin,
lapsi parka. Kuinka voitte nyt?
SYLVI. Kiitoksia, hyvin.--Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu
parempaan päin.
PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo
itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa.
Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä
tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.
SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä
käsittää.--Nuo kamalat näyt, esimerkiksi--mitä ne hyödyttävät--mitä
todellista hyvää minulla niistä on?!
PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?
SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä
minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois,
kun niitä ajattelen.
PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.
SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän--tiedätte kai ketä tarkoitan?
niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi
sohvalla--kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh--kuinka minä kärsin, kuinka
minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin,
tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko
painollaan heittäytyi ylitseni. Oh--Herra Jumala taivaassa--että voin
vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.
PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja
rukoillut häntä avuksenne?
SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt
--hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut
ainoata selvää ajatusta niinä öinä.
PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä
aikoina.
SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla
hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te
sanotte, pastori Sohlman.
PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän
näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli--
SYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt.
PASTORI.--kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä
katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte
hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa
auringon jälleen paistaa.
SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja
murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja--hänen jalkojensa juuressa olen
myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni
tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.
PASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä?
SYLVI. Pastori Sohlman--olettehan sanonut, että Jumala kuulee
rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme
ja luotamme häneen?
PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa
teille», seisoo raamatussa.
SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa.
Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?
PASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte.
SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin
sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?
PASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä.
SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja
pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.
PASTORI. Senkin olette sanonut.
SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi
auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna!
Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni
kaikessa.