VIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi.
SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule--siellä on Karin Löfberg
ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla
kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?
VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.
SYLVI. Kuinkas sitten?
VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku
syy--sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.--
Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa
pitkän suutelon hänen huulilleen.)
Kuule,--minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä
siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän
tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?
SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta.--Tule takaisin, tule, rakas!
VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!
(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)
SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!
Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin
Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)
KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.
Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?
SYLVI. Minä--en kuullut.
KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.
SYLVI. Niin--mutta minä nukuin.
KARIN. No--sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen
tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.
ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman
täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.
KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?
SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?
KARIN. No--arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.
Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.
ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat
sinusta ja muutamat luulivat,--mutta elä vaan pahastu--
SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.
ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.
Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.
KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes,
voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle
tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?
SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.
KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä
lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin,
kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.
SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä
Almalle enkä kenellekään.
KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki
ymmärtää.
SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä
saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä--kyllähän sen itsekin
tiedät.
KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla
tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.
SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla?
ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä
myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla
varuillasi--kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti
Hovingiin.
SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!
ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia
kohtaan.
SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.
ELIN. Olitko sitä sitten eilen?
SYLVI. Mahdollista kyllä.
ELIN. Mitä hullua!
KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan
tänäinkin vielä.