ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa
minuun. Eikö totta?--Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet
allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.
SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?
VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.--Sielua
kirvelee,--mutta--rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin
minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla
tahollaan, tietysti.
ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt
häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.
VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko
palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?
ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.
VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!
SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.
VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä
onnistuu paremmin.--Hei vaan--nyt huimasti riemutaan! Me olemme
tanssiaisissa, Sylvi--
ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.
VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua?
Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin
rauhoittua. (Menee saliin.)
SYLVI. Viktor--!
ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.
SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!
ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.
SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin.
Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin
helpommalta sitten seuraavana aamuna.--Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi
apua tässä surussa.
ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit
vielä iloinen kuin taivaan lintu.
SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin--siitä ei ole sen kauvempaa. En
tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki
muuttunutta.
ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun
olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on
mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan
väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on
aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin,
oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla
sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä
kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi
itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää,
niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan
Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että--vaikka polvillani rukoilisin
häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi,
ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut
kokea.
ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se,
jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.
SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä--sama se, kun elämäni onni siitä
riippuu.
ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä
asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja
huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä
lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.
SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.
ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.
(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)
ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?--Siinä
tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on
piiloutunut tuonne kasvien taakse.