SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä
pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.
VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja
nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä
olet minun morsiameni,--minun suloinen morsiameni--minun kaunis,
loistava morsiamen.
SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että
enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en
vaikka!
VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.
SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,--minä rakastan sinua!
VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi
meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini--meidän uuteen,
yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden--minä saisin ottaa
sinut syliini--ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä
poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,--ja sinä olisit minun--
minun ikiomani! Oi,--mikä autuus se olisi.--Sylvi--sano, seuraisitko
minua mielelläsi?
SYLVI. Sitä kysyt!--Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua
heti paikalla. Oh--olenhan minä sinun--ainoastaan sinun omasi tämän
jälkeen.
VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!
SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois
morsiamenasi? Sano!
VIKTOR. Niin milloin,--milloin? Jos sen vain tietäisin!
SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla
halulla sitä aikaa odotan.
VIKTOR. Entäs minä sitten--? Sylvi--luuletko että minun haluni on
vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä--
SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!
VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä--
SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?
VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei
muu auta.
SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän
onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi--sinun luonasi, uudessa
yhteisessä kodissa--oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.
VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?--Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?
SYLVI. Kestämme, sen lupaan.
ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt
teitä joka paikasta.
VIKTOR. Mitä nyt?--Minkätähden olet meitä etsinyt?
ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja
sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.
VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin
tahdomme.
ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja
tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että
kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette
yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.
VIKTOR. Oh--lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi
osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet
yhdessä tämän iltaa--kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata
toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata--?
ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.
VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.
ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.