mutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä
kaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään.
Eikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä,
sillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus,
oli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin
vieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi
olemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään
kiirettä matkustaa sinne.
Päätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin,
syntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun
sen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni
muuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa,
oli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast,
veljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin
hovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja
hänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.
Heinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa
varten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin.
Kun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne
sijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli
näyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli
annettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman
paikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään
tienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin
meidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein,
sittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen
siitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään
valepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus
annettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että
ilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä
lähtömme seuraavaan päivään.
Jatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme
ennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota
sakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta
lähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia
savupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta
kuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja
nuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja
laajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.
Vihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin
syrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon,
jotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan
kauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada
hevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä
kaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen
todistajina.
Nähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea
näytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun,
epätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita,
asettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä
pelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja
sekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan
joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat
vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja
kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa,
monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.
Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko
onnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin
ulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen
Svartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan
tähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon
olikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut
huolimattomuus, ja »vihollinen» sensijaan osoitti huomattavaa
ihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät
kaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän,
pahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun
koittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki --
90 taloa -- palanut poroksi.
Oltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon
todistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme
vihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä
vietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien
ystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg
Palmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. -- Hän oli
vielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea
nainen. -- Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain
muutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen
vieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin
aikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä,
jolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä
oli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin
ja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät
maaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella
ja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista
taloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun
he kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla,
pyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä
kaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat
nähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä.
Tällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät
erinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon
useampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni
onnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin
ystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän
iloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan
vanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä
ne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla
Kirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt
mitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja
pitämästään ystävästään, minun äidistäni.
Wiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren
insinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan
rakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja
toiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin
everstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin
ratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle
Saimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava.
Kun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli
parhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä
kauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja
niinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme
sovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin
vaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.
Oli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa
päilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut.
Lukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona
laskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli
vaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin
halki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla
ja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja
ne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien
eteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten
vihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on
siroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä
vain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto
surumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva,
vaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi
yksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja
rauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään
viljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme.
Kaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja
ihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla,
ja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia
päivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan
kirkonkylän edustalla.
Sieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista
vieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla
saavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla
kiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen
hauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän
tunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää
vaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi
herättänyt.
Seuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen
ympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran
ympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme
paluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun
Punkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja
itse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen
valtaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä
hämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien
maamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta,
paikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa
metsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja
järvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa
kangastavaan syleilyyn yhtyi.
Punkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin
yksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä
tavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta
pitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella,
matkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella
Viipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa,
jonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.
Ainoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta
huomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään
Hankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas
räjäytettiin »fort Slavan» pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin
muutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia
Santahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli
kenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman
vähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle
ja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja.
Kaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston
päällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka
vuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa
tehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla
muuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku
edelleen voimassa.
Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja
tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta
niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen
kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn
kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat
olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida
Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs
soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.
Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen
haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha
silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään
venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään
englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo
taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja
ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen
suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten
laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli
jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet
vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille
menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden
juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen
näkivät ja huusi täyttä kurkkua:
»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen
Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat
juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä
menojani!»
Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä
he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he
sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja
ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he
niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.
Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo
Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä
työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan
matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli
Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se
kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt
mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman
kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin
yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi
lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.
Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla
saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai
rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä
suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi
kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.
Matkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi
tullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin
viipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli
isäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä
tahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin
viipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan
aikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä
yleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.
Sillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet
Porkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä
tykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki
osoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua
haluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.
Elokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja
kaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät
meidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan
tuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan
välille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin,
linnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset
patterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat
edestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi
kantavia tykkejä.
Kun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan
Ullanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä
puuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli
tuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä
epäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse
ja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä.
Joukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa
kalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian
olivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa
samalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin
olivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja
Sörnäisten viereisille rannoille.
9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat
tulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun
tuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja
hämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla
tarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa
putosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä
alkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja
enemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat
puusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja
ruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten
liekkien uhriksi.
Ensialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta
montakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei
heidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen.
Siihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka.
Senpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan
vanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen
rakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia
laukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään
sanottavaa vaikutusta.
Yöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit
palavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti
tyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti
heijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa,
ja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan
räjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat
pöllähtivät korkealle taivasta kohden.
Pelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut
kaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin,
ympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi.
Kauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät
vielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät
saaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.
Yön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin
olosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla,
kaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja
perhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden
ihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui
kulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia
kohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet;
toiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan
kahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta;
jotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana
hetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla
luonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.
Seuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä
voimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa
näytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki
mikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä
vain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana
kuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien
ryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä
nyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos
vihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän
hyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi,
koskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se
sellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.
Pommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello
5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46
tunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.
Laivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten
vetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.
Kaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen
kampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä,
että vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.
Kun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat
jälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun
tapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin
Louhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin
Björkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta
nyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä.
Tahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja
saavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.
Tultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään
Viaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen
noiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan
halkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä
kivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli
kuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin
ponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet
erittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia
orkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat
ne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen
itse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran
turmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä -- ei yksikään pommi ollut sattunut
Ehrensvärdin hautaan.