ja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo.
Mutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen
ilmiliekkiinsä leimahtamaan.
Uusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille
tulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja
ilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin
maan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja
laajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja
kenraalikuvernöörin vaihdosta.
Kaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt
yritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä
luottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan.
Yhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin
sen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali,
parooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut
lähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus.
Käsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille
odottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet
tilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi
tuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan
rasittavalta.
Tosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan
hartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin
valtasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme
koossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle
pohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin,
häipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla
maassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella,
säädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain
sovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat
kaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun
miehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä
oli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.
Sopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja
joukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen
sopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet
tapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta
löytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat
maaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat
palvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä
meriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja
aselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin
hyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet
kotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja
kehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja
hyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen
rintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria
talonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään
kiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se
kuitenkin meidän oma sotaväkemme -- jotakin kerrassaan ja puhtaasti
kansallista -- ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä
tervehdittiinkin.
Parooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi
piirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen
Severi Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin
tehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden
väriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun
erityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin
ne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine
kullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri
hyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien
historiallisten sotilaspukujen kaltainen.
Vanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri
Rokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä
myöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita
näytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18
päivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin
hänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan
katsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon
sijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t.
kenraalikuvernööriksi.
Tieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta
nimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten
vain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin
oli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä
voittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän
rakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän,
missä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.
Nämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa
muodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen
adressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi
eroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka
oli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin
vieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa,
hienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt.
Lähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä
paikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli
pidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon
heittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.
Joulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä
huolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki,
huomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta,
jotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin
ihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä
teennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä
kuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista
hampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja
viiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä
poskillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin
saakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti
suurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka
sattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa
suorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää
jonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi.
Mutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön
kielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa
ilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen
suustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille
aatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella,
milloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä
joskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.
Pian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä
sopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa;
räikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän
yksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa
kohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että
hänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli
kerrassaan rajaton.
Luontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky.
Hän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei
vuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset
virkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä.
Sillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa
asioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja
touhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä
vähääkään väsymättä.
Uusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla.
Kaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. »Kaikki on tehtävä
uudelleen», oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja
rakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin
ympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi
kaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen
ulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet
mitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen
höyrylaivan, »Medvedin», ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja
varastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja,
joita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille
ulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen
tyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen
levottomuus tunkeutunut kaikille aloille.
Eikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava
uuteen uskoon, »tehtävä uudelleen». Mielialan sävy oli saatava
sotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen
käsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden
tunteista. Tällaisen »korkeamman tunnelman» herättämiseksi julaistiin
siihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele »Sana aikanaan», jonka
syntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli
kirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja
levitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen
tarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman
pulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan
onnelliseen päättymiseen.
Ainehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa,
niinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia
tilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä
tahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi
ja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli
ennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää
tappiota.
»Verenkarvainen peto» oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän
vuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja
kutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi
»portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan
kuninkaat huorin tehneet ovat», »ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla
ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja
päärlyillä», mutta »juopuneena pyhäin verestä» ja »istuvana
verenkarvaisen pedon päällä». Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi
hienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka
Pärttylinyönä ja vallankumouksen aikana »oli juopunut pyhäin verestä» ja
nyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa »istui tuon verenkarvaisen
pedon päällä». Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on
myöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan
ajallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt,
kauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt
koettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin
mahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta
liitolta, joka »pedon» ja »porton» kanssa tehty on, kuten sitä
ilmestyskirjassa kuvaillaan? -- Tällä tavoin todistellen ja
toteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa,
lopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan
mukaan, että »meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään
joutua».
Ikävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä
jälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo
hänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä »verenkarvainen
portto» muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava
liittolainen ja valtiollinen tuki -- tosiaankin todistus siitä kuinka
epävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.
Samaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi
ympäri maata myöskin eräs tekele, »Suomen sotaväen marssiveisu», jota
silloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti
lauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa
eri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä
yhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan
makupalan:
»Vihollinen rikas ompi --
sitä kehuu, kerskailee --
sivistyksens' itse onki,
meille sit' nyt jakelee.
Kiitos paljon! -- Meil' on hyvä,
itse sivistykses' pidä!
Hei fallera, fallera, falleralla,
fallera, fallera.»
Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin,
ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:
Kell' ois' hätä, kuka suris',
keisar' asuu Pietarpuriss'!
Hei fallera, fallera, falleralla,
fallera fallera.»
Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin
pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista,
sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin.
Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia
toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan
suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran
supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään
tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut
»silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon
seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon
kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff
otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin
tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.
Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan
tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia
kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä
päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin
käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa
pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa
moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti
ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini
tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien
kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa
voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma
silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha
lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin
muulloin -- ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun
jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen
asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta
tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta
edeltäjäänsäkin.
Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa;
mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.
Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda,
ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin
jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui
huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut
sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.
»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.
»Ei. -- Väärin arvasit. -- Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»
»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»
»Niin asia onkin.»
Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos
saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti
epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu
että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan
tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu
kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa
ja elämää käsittää -- että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen
niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen.
Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut
Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta,
sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten
yöllä.
Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan
siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli
sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa
määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi
avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen;
-- tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen
ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi
ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen
kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä
järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat
lähestyivät.
Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen.
Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt
heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun.
Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä
mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko
maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen
virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja
upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään
surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle
hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja
vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin
seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan
suuressa konsistoriosalissa.
Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi
sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen.
Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen
maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka
oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff,
Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä
maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta
päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että
myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt
kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi
järjestelmänmuutokseen.
Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt
keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat
salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A.
Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle
hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto
toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää,
27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja
esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti;
toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck
suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että
silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin
opetusistuimelta.
Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus,
jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä
tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä,
tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan
jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että
täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan
Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja
Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu
veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset
puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä.
Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali
Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla
levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.
Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien
keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80
alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas
Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden.
Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti
Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka
hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti
joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului
aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut
havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.
Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina
mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja
kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä,
heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä
kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta
vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä
piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei
luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia
huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan
toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne
sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.
Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin
kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle,
jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei
vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin.
Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle,
jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten,
katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka
mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin -- kaukana
etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta --
tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin
huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin
tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki
voitiin odottaa.