minä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan
minua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin
nopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava
univormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki
tuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä
päinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa
tapauksessa -- niin ajattelin silloin -- olisi tuollainen elämä toki
hauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä
Helsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä
tuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä
neuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.
Vastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti
kieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen
merkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua
houkutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia
sotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian
taloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä
palveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo
siinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja
nöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi
kilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat
eivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään
vaaditaan, j. n. e.
Seurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta
olen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi
muodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut
sotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa
keisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan
setäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä
tapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali,
ehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että -- piirtelen näitä
kuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta.
Mutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun
sitä minulle on tarjottu.
Meistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen
ilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi -- ja hänkin
vain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.
Keisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko
muutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja
ennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt
maallisen katoavaisuuden.
XXVII.
ENSIMÄINEN SOTAVUOSI.
1854.
Jo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin
nopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen,
sota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.
Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle
kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea
oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä
ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei
ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa.
Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me
taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan
seistä?»
Tämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen
ratkaisuun.
Kenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen
ylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan
toimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi
esikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun
rannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan
j. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen
luultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti
(sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun
suomalaista krenatööriväkeä.
Suomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen,
vaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä
keisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se
suuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin
olivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa
riemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa
se sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman
ravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta,
huveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta
miehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä,
Hämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220
miestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään,
oli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.
Mutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä
matkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle,
jossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin
matkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta
takaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa
aamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti
pataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain
sanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:
»Malja urhojen kaatuvien!
ja malja niiden mi palaa!
Joku tai monta voittojen miestä,
tervetultua kotiin taas!
Suomen kaarti ei konsaan petä
isänmaata ja kunniaa.»
Innostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten
kaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja
puristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti.
Seuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko
kaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet
lähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen
jäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa
voi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.
Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois,
samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän
väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa
krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden
kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot
rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja,
sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita
joukkoja toinen toisensa jälkeen.
Niinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti,
päällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta
muita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin
vastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen
toimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja
vilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret
ratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he
pystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten
upseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti
kolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä
aina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn -- tanssin päämiehen.
Muutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun
kohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit
jos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin
tanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke
oli miltei loppumaton.
Veljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin
itsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä
ystäviä.
Kaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät
likimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen,
täytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin.
Kaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja,
ravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja
samppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain
iltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.
Kaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla
nähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä,
ampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi
kaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja
ruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä
valmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka
paikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja
Viaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli
edestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin
kuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain
kylvettiin ympäriinsä.
Kaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi
kaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä
vastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut
Helsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki
alun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään
katsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se
vaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin
arkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat,
yleiset kassat ynnä muut.
Kun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut
viranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät
nopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki
sellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät
loppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen
kelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen
kaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti
kuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni
kerrassaan pilalle ja turmeltui.
Pidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan
Helsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys,
joka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi
pari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina
sammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä
tuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo
kaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä
puuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa.
Kaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää,
samoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle
palosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan
jäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo
huhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta
tähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana
meren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja
valtavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet
suuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle,
ihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat
yhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka
oli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet
Suomenlahdelle.
Kaupungin harvalukuiset kauppalaivat makasivat yhtä hyvässä turvassa
kuin venäläiset sotalaivatkin pohjois-satamassa, linnoituksen tykkien
suojassa. Mutta niin ei ollut asianlaita kaikeksi onnettomuudeksi moniin
suomalaisiin laivoihin nähden, jotka sota valtamerien kaukaisilla
ulapoilla yllätti. Vain harvat, mitätön osa niistä ennätti pelastua,
osaksi puolueettomiin satamiin, joissa moni laiva täytyi polkuhinnasta
myödä, mutta suurimman osan -- arvellaan enemmän kuin puolet -- ottivat
englantilaiset hyvänä makupalana kiini, jolloin ne auttamattomasti
jäivät vihollisen saaliiksi. Ne muodostuivat sodan ensimäiseksi suureksi
uhriksi Suomessa.
Pian sulivat kinokset huhtikuun auringon niitä säteillään suudellessa,
ja kuukauden lopulla olivat jo sisimmätkin satamat jääpeitteensä
luoneet. Silloin valtasi levottomuus jokaisen ja pelättiin mitä nyt
tulisi tapahtumaan kun eivät jäämöhkäleet enää olleet estämässä
vihollista meidän rannoillemme lähestymästä. Päivät pääksytysten seisoi
suuret joukot kansaa vuorilla, levottomasti tähystellen meren ulapalle
ja odotellen mitä huomispäivä mahdollisesti mukanaan toisi. Mutta
vihollisen suuret, komeat laivat, kaikkiaan noin 70, liikuskelivat vain
hiljoilleen kaukana ulapalla, milloin yhdessä joukossa useampia, milloin
vain kaksittain tahi kolme samassa joukossa. Hyökkäyksestä tahi
maallenoususta ei kuulunut mitään.
Mutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että
ensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli
lähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan
Lapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen
suomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien
sateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä
pitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja,
joihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa
rievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan
pöllähteli -- mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja
kuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja
luulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he
olivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia -- englantilaisten
tavallinen sotasukkeluus merellä.
Molemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona
joutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia
laukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin.
Paikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan
vähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle
ratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen
hänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä
»ensimäinen veripisara», joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan
helläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä
tahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.
»-- -- -- vain Luoja yksin tietää
mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!»
Hvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään
välittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta.
Tammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja
hinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle,
jossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.
Mutta »Hvitsandin taistelu» se alkoi sodan Suomessa.
Puolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti
Helsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava
sinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta.
Samoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla
taistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri
oli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn
kartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät
sydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan
mielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja
sekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja
toivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin
vetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.
Meidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan
vallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään
siitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin
levottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä
laukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja.
Illalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli
pommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta
olivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen
vetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi
luottamusta uusiin menestyksiin.
Mutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa
englantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen
päällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta
sanottiin »Paloamiraaliksi». Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän
varustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä
kaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa
silloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä
talviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän
ilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja
varustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13
laivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät
lankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.
Täältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja
lähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja
veistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä,
jotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali
von Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä
sotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja
kanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin
heidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat
pakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden
kanuunavenheen miehistöineen päivineen.
Tämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään
esiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti
kyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.
Mutta ei ainoastaan meidän maassamme kuulunut voimakasta nurinaa
Plumridgen sodankäyntitavasta, johon kuului tulipalot ja rauhallisten,
turvattomain asukkaiden omaisuuden hävittämiset, vaan herättipä se
ankaraa moitetta Englannin parlamentissakin, jonka vuoksi tuollaiset
hävitykset eivät senjälkeen enää uusiintuneetkaan sodan aikana.
Helsingissä odotettiin joka päivä hyökkäystä linnoituksen kimppuun,
sillä Porkkalan luokse oli liittoutuneitten laivasto -- noin 80 suurta
laivaa -- kokoontunut, ja näytti se valmistelevan hyökkäystä. Useita
kuljetuslaivoja oli saapunut sinne, tuoden ampuma- ja muonavaroja, ja
kaikki näytti heinäkuun puolivälissä olevan valmiina päällekarkaukseen,
kun koko laivasto silloin yhtäkkiä purjehti länteen päin.
Oli mitä ihanin alkukesä ja luulenpa etten milloinkaan ennen enkä
jälkeen ole nähnyt niin iloista, sanonpa surutonta elämää kaupungissamme
kuin silloin. Tosin ei enää ollut suurien tanssiaisten aika, mutta
sensijaan oli rajaton määrä pienempiä huvitilaisuuksia, joiden
etunenässä olivat aina Rokassoffskyt, matkoja luonnon helmaan ja
pienillä valtion höyryaluksilla saaristoon, soittokunta aina laivalla
mukana, ulkoilmajuhlia mitä erilaisimpia, ohjelmassa usein tanssiakin.
Tämän tavattoman eloisuuden sai aikaan kaupunkiin majoitetun sotaväen
paljous ja etenkin Grodnon husaarit. Minä oletankin nyt, että tällaista
eloisaa elämää vartavasten ylläpidettiin kenraalikuvernöörin taholta,
jotta kaupunkilaisista saataisiin rauhattomuus ja ehkä miehuuttomuuskin,
joka muutoin olisi heidät vallannut, karkoitetuksi. Ja aivan varmaan
olikin tämä hyvä keino kaikkien pelkurien rohkaisemiseksi.
Yliopistossa oli lukukausi sodan tähden lopetettu jo 15 päivänä
huhtikuuta, mutta hauska elämä ja monet yhä jatkuvat huvitukset
pidättivät minut kaupungissa lähelle juhannusta, jolloin minun kuitenkin
täytyi totella isäni järkähtämätöntä määräystä ja vaikkakin kaipuulla
jättää Helsinki ja matkustaa maalle.
Liittoutuneitten laivastot olivat Porkkalasta lähteneet länteen päin ja
heinäkuun lopulla kokoontuneet Ahvenanmaan saaristossa. Sinne saapui
niinikään marsalkka Baraguay d' Hilliers mukanaan 15000 miestä
ranskalaista sotaväkeä. Myöskin englantilaista meriväkeä nousi näiden
keralla maihin lähellä Skarpansin kylää. Elokuun 13 p:nä alkoi
Bomarsundin pommitus. Tuon komean linnoituksen rakentamiseen oli Suomen
valtion varoista uhrattu suuret summat ja sitä oli rakennettu jo 25
vuotta ja sittenkin siitä vasta osa oli valmiina. Ulkovarustusten
tekemiseen ei vielä oltu edes ryhdyttykään.
Pitkästä välimatkasta huolimatta meren yli voimme me tyynenä kesäpäivänä
hyvin tarkkaamalla kuulla Björkbodaan laukausten vaihdon, jylinän ja
jyskeen. Kolme vuorokautta kesti pommitus. Jo 14 päivänä täytyi yhden
tornin rohkean vastarinnan jälkeen antautua ja seuraavana päivänä
molempain toisten. Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa
päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco
urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua.
Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva
puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa
Englantiin osa Ranskaan. 40:llä yht'aikaa sytytetyllä miinulla
räjäytettiin tuo komea ja kallisarvoinen linnoitus sitten ilmaan niin
ett'ei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Lienee ollut erinomaisen
suuremmoinen näky, kun koko tuo mahdottoman suuri kivirakennusten joukko
yhdessä silmänräpäyksessä lensi ilmaan.
Kun tieto Bomarsundin kukistumisesta saapui Pietariin, alettiin siellä
pelätä, että laivastot kääntyisivät hyökkäämään paljon heikomman
Hankoniemen kimppuun ja että Bomarsundin kohtalo odottaisi tuota pientä
linnoitusta, joka jo kerran sinä kesänä oli niin mainiosti
puolustautunut. Estääkseen tämän linnoituksen joutumasta vihollisen
käsiin, lähetettiin hetimiten käsky räjäyttämään se ilmaan, ja
pantiinkin tämä toimeen 27 p:nä elokuuta.
Tähän loppuivat varsinaiset sotatapahtumat kesällä 1854. Laivastot
pysyttäytyivät kuitenkin kauan vesillämme, mutta ryhtymättä mihinkään
mainittavampiin tekoihin, ja vasta joulukuun alussa, kun sisäisemmät
purjehdusväylät alkoivat jäätyä, vetäytyivät ne kotimaihinsa.
Kokonaisen vuoden olimme jo olleet eristettynä kaikesta liikenteestä
meritse ulkomaille. Varastot alkoivat tyhjetä ja monien tarvevälineiden
puutetta alkoi ilmetä. Ainoa tie, jota myöten varmuudella voitiin
tavaroita kuljettaa, oli Tornion kautta, mutta pitkä kuletusmatka teki
ne arveluttavan kalliiksi. Antautumalla suureen vaaraan kiinijoutumiseen
nähden purjehtivat kuitenkin muutamat pienehköt ahvenanmaalaiset veneet
meidän ja Ruotsin rannikon väliä, kulettaen mukanaan varsinkin
tarpeellisimpia tavaroita. Mutta maan koko varsinainen kauppa, vienti ja
tuonti oli sodan aikana kokonaan lamassa, aiheuttaen siten mahdottoman
suuren tappion niin maalle kuin liikkeenharjoittajillekin. Kaikista
muistakin tuntui raskaalta ja painostavalta olla niin kauan eroitettuna
keskinäisestä liikenteestä muun maailman kanssa.
XXVIII.
TOINEN SOTAVUOSI.
1855.