Menschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien
suojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli
keskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen,
saapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan
harmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän
loppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois,
toukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian
ratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff
turkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa
keisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa
Omer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli.
Molemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain,
eikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.
Mutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona
loistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin.
Kun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen
yhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa
olevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta
itämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta
ei vielä oltu annettu.
Jokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat
meidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa
nauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin
joukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä
kuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja
muonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä
vauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen
säilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin
levähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin;
korkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne,
toimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e.
Päivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän
lähestyvän.
Silloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta
olisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja
länsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän
puolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin
kaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan
puolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin
kehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä
kuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen
takaisin mitä oli menetetty.
Ei ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta
ja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli
tuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan
emämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta
ennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt
tahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran
korkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli,
osoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen
suosiotaan itsevaltijaan silmissä.
Mutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin
vakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi
ensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti
mieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan
hänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut
käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa
muodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt
koetuksen hetken tultua oikeastaan oli.
»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja
pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä,
kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja
muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.
Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut
korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla.
Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta
huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella
tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua
ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut
monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta
ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan
kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan,
kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan.
Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes
yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti
läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua
jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä
ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine
kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli
vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä
istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet
koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia
eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.
Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja
riemastus oli rajaton.
Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty
tapahtuvaksi kello 12 päivällä.
Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä
yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli
ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin
350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet
ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset
käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista
kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat,
käyttivät tavallista hännystakkipukua.
Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile,
pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen
paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä,
jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja
välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua
lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen
puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja
sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen
järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset
virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.
Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi
Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo,
tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän
tapaan:
»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen
kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari,
meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa
käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia
ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että
sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin
tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion
osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu
aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä
salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin
minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän
sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.
»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin.
Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä,
jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen
sekasotku.
Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän
kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman
askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin
pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi
hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen
poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse -- Aleksanteri, Konstantin,
Nikolai ja Mikael -- ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi
kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä
kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin
koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.
Minun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi
aivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka
paljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin
loihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut
niin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen
mielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän,
erinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi
selvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan
miljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui
Ahvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen
katseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä
ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen
äänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän
oli henkilöitynyt majesteetillisuus.
Muutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta
joukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä,
josta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt
ilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen
korkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan
miekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia,
jotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja
sortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan
häikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja
Englanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja
kateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen
vihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on
voimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja
isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.
Tässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen
havaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.
»Herrat», jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan
luulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi
»korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan», ratkesivat nyt
raikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä
että he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan
hallitsijalle.
Näki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin
huonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen
ja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi,
sillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava
katseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee
pääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä
vaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt
nuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti
sotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.
Vaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat
kuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi
kohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta
kajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja
suosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä
osoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja
pontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa
saattamana.
Senjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä
muualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja
kajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja
mieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla
omistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan
viranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa
tilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti
luotti suomalaiseen kansaansa.
Tulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla
eloisuus, liike ja riemastus -- kaikki olivat ulkosalla, »mies talosta»,
sillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin
mahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli
valtijaskatse.
Mitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan
vakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän
itse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille
keisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko
ylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen
laulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten
Maamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat
puettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja
kiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti
valaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.
XXVI.
KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.
Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli
meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja
riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja
toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa
itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia
loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki
tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.
Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat
olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä
tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin
itselleen puuhatuksi.
Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala.
Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli
tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti.
Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman
hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.
Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä
passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä
hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti,
että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani,
vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi
erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.
Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä
riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein
käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni,
kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello
kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän,
että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja
sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä
univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti
ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi
sitä laimiinlyödä. -- »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän
kirjeensä.
[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn
poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi
Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin
päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi
ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti
osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin
kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän
tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847,
edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856,
korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin
kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen
joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli
m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen
luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877.
Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance
Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä
sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli
syntynyt 1817 ja kuoli 1843.
Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun
tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä
uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne
kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä
univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun
tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta
selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin
erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota
tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla
tottelematta hänen käskyään.
Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä
edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin
vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet
ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään
veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus
herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa -- se oli
jo kolme -- siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun
piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran
maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä
hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä
näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.
Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä
hetkellä olin setäni luona.
Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten
jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he
joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen
kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He
olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet
antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he
kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat
olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi
erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti
ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka
jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin
asiasta.
Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en
myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.
»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»
Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä
moisesta ehdotuksesta vastasin:
»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan
minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»
»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä
mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä
hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä
tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä
menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata
minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei
kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se
saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»
»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään
pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja
ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»
Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja
vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi
meidän keskenäiseksi asiaksemme.
Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi
muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan.
Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja
tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla
kuin setäni minut.
Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään
perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän
lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan,
meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme
ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti
että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi
pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui
hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.
Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja
keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva
ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka
majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään
minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin
ja kuinka koko ruumiini vapisi.
Sitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin
puheilla käynti tehty.
Kun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut
suuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle
ylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.
Iltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin
aamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja
erittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään
nähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi
että tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut
muutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa,
olin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä
tahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle
niin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme
kuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon
kaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja
hän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen
poikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.