vähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän
vieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa
ja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään.
Niinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun
jäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin
vallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut
turhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä
ja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden
kanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä
väsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi
kokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää
hilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin
siihen aikaan usein ja mieluisasti.
Wrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin,
sangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja
vainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi
korottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta,
ikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin
Silfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan
ja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.
Jos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon
pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien
kantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme
parhaimmista ja suurimmista maatiloista.
Vaikka kartano sijaitsikin jonkun matkaa meren rannasta, oli paikka
kuitenkin sangen kaunis laajan puiston ja puutarhan ympäröimänä. Itse
päärakennus, vaikka olikin vain vanha, tilava yksikerroksinen puutalo,
oli kuitenkin kaikitenkin näky sellainen, joka herätti mielenkiintoa ja
kunnioitusta, sillä siellä oltiin paikassa, jossa joka askel palautti
mieleen kuuluisan Kustaa Maurin, pohjolan Alkibiadeen, ja hänen
kuninkaallisen ystävänsä hurmaajakuninkaan. Hänen jälkeläisensä olivat
mitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja
hoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja. Vanha kirjasto
seinissä kiini olevine komeine mahonkikaappeineen, joita kullatut
koristepiirrokset kaunistivat, Kustaa kuninkaan suuri ja kaunis, Bredan
maalaama muotokuva, kirjoituspöytä ja kaikki muu tässä huoneessa oli yhä
säilytetty koskemattomana mainehikkaan ylhäisyyden ajoilta. Salissa oli
kuninkaan kaunis pronssinen rintakuva, jonka Sergei oli tehnyt,
vierashuoneessa nähtiin Angelika Kauffmannin taitavan käden maalaamia
ihania muotokuvia ja Sergelin veistämä marmorinen ryhmäveistos Amor ja
Psyke, ruokasalissa taas riippui seinällä suuren Kustaa Aadolfin ja
suvun kantaisän, karoliinin, vapaaherra Carl Gustaf Armfeltin (syntynyt
1666, kuoli 1736) kuvat luonnollisessa kokonaiskoossa, sekä useiden
muidenkin ylhäisten henkilöiden kuvia -- kaikki osoittaen, että siellä
oltiin vierailulla perheen luona, jolla oli vanhat ja jalot
perinnäistavat.
Joensuun kartanon omisti siihen aikaan kenraaliluutnantti, senaattori,
kreivi Gustaf Armfelt[1] ja hänen vaimonsa, kreivitär Louise, syntyisin
Cuthbert-Brooke, jonka äiti Sara Cuthbert oli muodostanut tilan
sukukartanoksi.
[1] Kreivi *Gustaf Armfelt*, syntynyt 1792, tuli luutnantiksi
yliesikuntaan 1812, kenraalimajuriksi 1828, Uudenmaanläänin maaherraksi
1832, senaattoriksi 1847, otti eron 1853 ja kuoli 1856. Oli avioliitossa
vuodesta 1819 *Louise Cuthbert-Brooken* kanssa, joka oli syntynyt 1801
ja kuoli 1865.
Olen jo kertomuksessa »Eräs ylimyksellinen koti» koettanut kuvailla tätä
perhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui
kuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä
selvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen,
suuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen
muistojen kanssa. Kreivitär, pitkä, komea ja aina sekä maalla että
kaupungissa hienosti puettu, oli aina yhtäläinen »grande dame du monde»,
suurmaailman nainen, arvokas olematta silti jäykkä, ystävällinen
ilmaisematta kuitenkaan minkäänlaisia alentuvaisuuden merkkejä, hyvä,
iloluontoinen ja sydämellinen ja osoittaen käytöksessään sellaista
yksinkertaisuutta, joka ilmaisi sisäistä aateluutta ja kehoitti jokaista
lähestymään häntä, mutta ei silti julkeuteen eikä nenäkkäisyyteen
luiskahtamaan; hänen seurassaan tunsi jokainen joka hetki, että siinä
oli nainen, jolla oli maailman taitoa ja jota lähestytään vain
arvonantavalla kunnioituksella. Näin täydellinen todellisen ylhäisyyden
kuva, sellaisen kehyksen ympäröimänä kuin on Joensuun kartano,
muodostaakin taulun, joka ei voi häipyä sen muistista, joka kerran on
nähnyt ja oppinut tuntemaan nämä henkilöt.
Heti Joensuun kartanon pohjoispuolella, aivan sen välittömänä naapurina
sijaitsi Armfeltien toinen suuri maatila Viurila.
Se oli kauniilla paikalla Halikonlahden rannalla. Tilan päärakennus oli
suuri ja pulska, kaksikerroksinen, rakennettu kivestä niinkuin kaikki
taloushuoneustotkin; talo teki kokonaisuudessaan komean vaikutuksen
katsojaan ja oli sillä todellisen aatelishovin leima.
Nuoruuden päivinäni sain kerran seurata vanhempiani vierailulle
Viurilaan. Sen omisti silloin kreivi Magnus Armfelt[1] ja hänen
puolisonsa, kaunis kreivitär, Vava, Kustaa Mauri Armfeltin ja Sadun
herttuattaren luonnollinen tytär, jota kuitenkin sanottiin hänen
ylhäisyytensä serkun, parooni Fredrik Armfeltin tyttäreksi, vaan jonka
hänen ylhäisyytensä itse sittemmin otti lapsekseen.
[1] Kreivi *Magnus Armfelt*, syntynyt 1801, tuli luutnantiksi Moskovan
rykmenttiin 1819, otti eron palveluksestaan ja asettui asumaan
Viurilaan, kuoli 1845. Oli avioliitossa vuodesta 1825 kreivitär *Vava
Armfeltin* kanssa, joka syntyi 1801 ja kuoli 1881.
Nuoreen mieleeni teki tämä vierailu voimakkaan vaikutuksen, joka on
kauan säilynyt. Kreivi Magnus oli itse tavattoman kaunis ja komea mies,
ehkä kuitenkin hieman liian jäykkä, tapoihin pinttynyt ja pöyhkeilevä,
hieman liian kopea ja liian paljon muotoihin kiintyneesti ylhäinen
käytökseltään, jonka vuoksi kaikki pysyivätkin vissin välimatkan päässä
hänestä; mutta tavoiltaan ja esiintymiseltään oli hän muuten oikean
»suurmaailman miehen» esikuva, jollaista ei senkoomin maassamme ole
nähty. Hänen vaimonsa, hänkin täydellinen kaunotar, oli koko
olemukseltaan miehensä vastakohta. Hän oli herttainen ja suoramielinen,
luonnollinen ja sydämeltään hyvä, voittaen siten heti kaikkien
myötätuntoisuuden. Viurilassa oli elämä siihen aikaan tavattoman
ylhäistä ja hienoa. Rivi livrépukuisia palvelijoita seisoi valmiina
tarjoilemaan runsasruokaista päivällisateriaa, ja iltasin tulvehti
hienosti sisustetun suuren huoneuston pitkä kamaririvi sädehtivää valoa.
Kerrottiin, ett'ei heidän avioliittonsa ollut onnellinen, että tuo
yksinkertainen, hyväsydäminen kreivitär ei viihtynyt hänen ympärillään
vallitsevassa ulkonaisessa jäykkyydessä, mallitavoissa, turhuudessa ja
komeudessa, jotka kaikki taas olivat hänen miehelleen ominaisia, ja että
senvuoksi juuri heidän välillään eripuraisuutta olisi ilmennyt. He
elivätkin sentähden enimmäkseen erillään, myöskin Helsingissä, jossa
kreivitär asui lasten kanssa eräässä talossa Bulevardinkadun varrella ja
kreivi Kruununhaassa, joten he molemmat voivat asettautua ja järjestää
olonsa oman mielensä mukaan.
Kreivi Magnuksen kuoltua vuonna 1845, otti tuon suuren maatilan
haltuunsa hänen vanhin poikansa, kreivi August Armfelt.[1] Hän oli
naimisissa vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär Olga Armfeltin kanssa,
joka oli varmaan yksi kauneimmista naisista mitä koskaan meidän
maassamme on ollut, kaunein koko kauniissa suvussa.
[1] Kreivi *August Armfelt*, syntynyt 1826, Viurilan omistaja, kuoli
1894. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär *Olga
Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1828 ja kuoli 1855, sekä sitten
kreivitär *Sigrid Creutzin* kanssa, syntynyt 1837, kuollut 1892.
Jäykkä ja ulkonaisiin menoihin piintynyt elämä, joka edellisen omistajan
aikana oli Viurilassa vallinnut, muuttui heti nuoren parin aikana
luonnollisen sydämelliseksi ja turhamaisuuksista vapaaksi, joka oli
paremmin sopusoinnussa heidän luonteidensa ja tapojensa kanssa ja joka
muodosti Viurilasta heidän aikanaan paikan, jonne laaja suku usein
kokoontui ja jossa tunnettu, Armfelteille ominainen iloisuus ja
vieraanvaraisuus vapaasti sai vallita. Mutta ikävää kyllä ei tätä
onnellista elämää kestänyt kauan. Nuori aviovaimo sattui sairastumaan ja
tauti tempasi hänet vuonna 1855 tuonen tuville rakkaan ja kaipaamaan
jäävän seurapiirin keskuudesta.
Useimpain senaikuisten suurta sukua olevain ja varakkaiden nuorten
miesten tavoin ei kreivi August Armfeltkaan astunut valtion virkoihin,
vaan jätti muiden huoleksi, joille se oli paremmin tarpeen, kiistellä
kruunun leipäpaloista. Hän piti parempana riippumatonta, vapaata elämää
omalla tilallaan ja omisti aikansa ja työnsä sen hoitoon ja
vaurastuttamiseen. Ollen innokas ja taitava maanviljelijä kohottikin hän
tilansa korkealle viljelysasteelle. Hän oli komea mies, herttainen,
ylevämielinen ja hyvä ja hänestä pidettiin ja häntä kunnioitettiin
kaikkialla sekä yksityisenä henkilönä että kunnallis- ja
valtiopäivämiehenä, jolloin hänen tervejärkisiä, viisaita sanojaan
mielihyvin kuunneltiin ja ne usein painoivat vaa'assa paljon.
Jos jatkettiin matkaa Turkuun, tavattiin noin penikulman päässä
kaupungin eteläpuolella Armfeltien kolmas maatila, Kuusiston salmen
rannalla kauniilla paikalla sijaitseva Rauhalinna.
Kuvauksieni ensimäisessä osassa, luvussa »Turussa», olen kertonut
Rauhalinnassa siihen aikaan vietetystä hilpeästä elämästä. Minä olin
kimnasistina ollessani siellä usein vierailulla ja vietin siellä monta
unohtumattoman hauskaa päivää.
Senjälkeen oli talossa tapahtunut sellainen muutos, että maisteri I. A.
von Essen, joka oli naimisissa leskikreivitär Vava Armfeltin kanssa, oli
rakennuttanut itselleen eräälle tilasta lohkaistulle palsta-alueelle
komean kartanon, jota sanottiin uudeksi Rauhalinnaksi; vanha kartano jäi
silloin kreivittären nuorimmalle pojalle, nuorelle ja uljaan kauniille
kreivi Carl Armfeltille.[1]
[1] Kreivi *Carl Armfelt*, syntynyt 1836, tuli ylioppilaaksi 1854,
omisti Rauhalinnan tilan ja Turun rautateollisuuspajan, kuoli 1890. Oli
avioliitossa vuodesta 1860 *Eugenie Palmfeltin* kanssa, syntynyt 1840.
Aivan lähellä toisiaan sijaitsi siellä siis kaksi Armfeltien taloa.
Kaksinkertaisesti oli siten aihetta sinne vierailulle lähteä ja suvun
siellä yhteen yhtyä. Kun tuona aikana minun tieni johtivat enimmäkseen
muille haaroille, en ollut tilaisuudessa siellä käymään yhtä usein kuin
kimnasistiaikoinani. Mutta silloin tällöin satuin kuitenkin siellä
pistäytymään ja silloin jouduinkin aina nuoren väen joukkoon, joka
täytti molemmat vieraanvaraiset talot. Kaikkien Armfeltien talojen
joukossa luulen Rauhalinnan olleen kantatilan, jossa sukulaiset ja
ystävät useimmiten tapasi ja jonne he mieluimmin menivät, ja vanhan
kreivittären luona, jota kaikki sukupolvet rakastivat, olikin riemukas,
vapaa ja suora, luonnollinen sävy parhaiten vallalla. Siellä tunsi
jokainen hyvin viihtyvänsä.
Ainoastaan lyhyen matkan päähän näistä molemmista taloista oli Gustaf
Filip Armfelt rakentanut pienen huvilan Kuusluotoon. Kun oltiin sitten
Rauhalinnassa käymässä, täytyi myöskin pistäytyä huvilassa ja viettää
siellä muutamia hilpeitä hetkiä. Kun hän erään kerran tarjosi minulle,
lapsuuden ystävälleen, päivällistä, kertoi hän, että hänen oli täytynyt,
voidakseen tämän juhlallisen tilaisuuden kyllin arvokkaasti viettää,
teurastaa puolet kotikarjastaan -- toisin sanoen: toisen hänen kahdesta
lampaastaan ja toisen kahdesta kanastaan. Sen suuntainen oli tuo huvila.
Monen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä
muodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1]
kuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset
lahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen
vuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat
voineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman
kirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen
näyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri
humoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti
kasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain
tilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi
olikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.
[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen
lehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.
Menetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli
pannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat
rahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi
hänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä
ei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut
vanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja
joka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä
ansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi
yliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina
hyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli
toimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja
säästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä
sievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa
säästöerän.
Mutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti -- käännekohtaan ja
päämäärään.
Tarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä
sijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka
vuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen,
joka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun
mukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus
Lydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti
eräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman
Fleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen
tekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka
Louhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä
pitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija
lähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi
vaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua
pylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa,
jossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano
sisuspuoleltaan joutuikin »ison vihan» aikana ryöstön ja hävityksen
alaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset
seinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet
kuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka
vieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat
kellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit,
joista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa
kirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä
nähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine
maalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta
esittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa
pieni huone, »pirun kamariksi» nimitetty, seinämaalauksineen, jotka
esittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa
huoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa
paikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.
Tuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että
aallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee
joka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu
Paratiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä
patolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja
kastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa
että tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi.
Senvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi
näyttänyt.
Tämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin
hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun
hallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään,
samoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut
talonpoikaiskäsiin.
[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian
tohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834
sekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli
avioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt
1810 ja kuoli 1895.
Heidän lapsiaan:
*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866
italialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.
*Carl*, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1853, kamarijunkkariksi 1876
ja on nyt liikemiehenä Helsingissä. Oli avioliitossa ensin *Helena von
Julin'in* kanssa, joka oli syntynyt 1842 ja kuoli 1881, sekä sitten
hovineiti *Sofie Nordenstamin* kanssa, joka oli syntynyt 1849.
*Vilhelmina*, jota sanottiin Mimmiksi, syntynyt 1836.
*Anna*, syntynyt 1840, naimisissa vuodesta 1863 professori, sittemmin
vapaaherra *Adolf Nordenskiöldin* kanssa, syntyi 1832, kuoli 1901.
*Gustaf*, syntynyt 1846, kuoli kimnasistina 1865.
Sinne johti perheen vanhimman pojan, nuoren Carl kreivin ja minun
välilläni vallitseva ystävyys ja sydämellinen suhde tieni siihen aikaan
usein; hän oli kanssani melkein yhdenikäinen ja samanaikainen
ylioppilas. Siihen aikaan oli meillä vielä monessa suhteessa samallaiset
mielipiteet, samallaiset käsitykset ja sympatiiat; nuoruuden haaveilut
ja kangastavat unelmat olivat meille yhteisiä, korkealentoisia, vaan
tuskinpa sittemmin todellisuudeksi muodostuneita. Kukapa voi nuoruutensa
keväässä aavistaa mitä tulevaisuus helmassaan toi? Oltiin ylioppilaita,
ajateltiin, tunnettiin ja elettiin vain päiväkseen ja sen huvituksia
varten.
Louhisaaren perheeseen kuului, paitsi isäntäväkeä vielä kaksi nuorta
poikaa ja kolme tytärtä. Heidän ystäviään kävi siihen aikaan paljon
heidän luonaan, jolloin aina hilpeä ilonhälinä suurissa saleissa
kajahteli. Voikohan kukaan, joka kerrankaan oli nähnyt ihmeen kauniin
neiti Sofie Mannerheimin ymmärtäväisen hienoine kasvonpiirteineen, hänet
unohtaa? Hänestä, joka neiti Sofien sattui vain häthätää näkemään
tanssisalissa, voi hän näyttää kylmältä, liian itsetietoiselta ja ylen
ylhäiseltä. Kömpelö ja huonommuutensa tunteva henkilö tunsikin
kohdatessaan vaikkapa vain yhden kerran hänen silmäyksensä, todellakin
sellainen olevansa, ja pysyttelikin senvuoksi kaukana. Kerrotaanpa vielä
kaiken muun lisäksi, että itse Kaarle XV olisi hänestä lausunut: »Hän on
minun rinnallani aivan liian ylhäinen».
Tänne kokoontui joukko nuorisoa, joka oli jotakuinkin erilaista kuin se
nuoriso, josta Fagervikin yhteydessä olen kertonut ja jonka
tunnusmerkkinä oli yksinkertainen sydämellisyys, tahi nuoriso Armfeltien
perheissä, jonka keskuudessa riemastunut, pinttyneistä tavoista
välittämätön ilo vallitsi. Täälläkin virtasi suonissa sinisin veri,
mutta täällä oli vallalla ylimysvaltaisen arvokkuuden jyrkkämuotoinen
sävy ja täällä kiinnitti kukin suurempaa huomiota itseensä ja
soveliaisuuden vaatimuksiin. Niistä nuorista naisista, jotka siihen
aikaan useammasti tähän seuraan kuuluivat, muistan nyt erityisesti
kauniin ja herttaisen neiti Alma von Kothen'in (sittemmin vapaaherratar
von Oertzen), Anna Björkenheimin (joka sittemmin oli naimisissa
vapaaherra Alfons Walleen'in kanssa), Ninni von Haartman'in (sittemmin
avioliitossa Eugen von Knorringin kanssa ja Constance Furuhjelmin (joka
joutui naimisiin Robert Lagerborgin kanssa). Kotiopettajattaria en ota
tässä lukuun; ilman heitä ei siihen aikaan voitu tulla toimeen ja oli
heitä tässäkin talossa usein yhtä monta kuin nuoria tyttäriäkin, joiden,
ollen kaikki neljä äidittömiä, täytyi olla heidän suojeluksensa
alaisina. Tässä seurapiirissä tavallisimmin tavattavat nuoret herrat
olivat Reinhold von Nassokin, Robert Björkenheim, Eugen von Knorring ja
näiden kuvausten kirjoittaja.
Kreivitär, kaunis ja komea, esiintyi arvokkaasti emäntänä talossaan,
jossa kaikki suoritettiin erinomaisen hienosti ja suurellisesti -- pöytä
oli aina oivallinen ja tarjoilu hienoa. Kreiviä taas, joka oli
jäykkäluontoisempi ja totisempi, näkyi harvoin, sillä hänellä oli joko
virkamiestehtäviään suoritettavanaan tahi oli hän sitten innokkaana
tiedemiehenä ja etevänä tutkijana, hyönteistieteilijänä syventynyt
opinnoihinsa ja tutkielmiinsa. Mutta jos hän joskus astui niihin
saleihin, joissa me nuoret huvittelimme, tuntui minusta kuin ilomme
äkkiä olisi kankisuitsiin takertunut ja leikinlasku vaimeni
hiljaisuudeksi hänen totisen ja arvostelevan katseensa edessä.
Pääasiallisesti huvittelimme Louhisaaressa esittämällä pieniä
näytelmällisiä tilapäistekeleitä. Sekä neiti Sofiella että Carlella oli
harvinaisen paljon näyttämöllisiä taipumuksia, he olivat kerrassaan
taitureita, ehkä kuitenkin parhaiten kehittyneitä häikäisevän
luontevassa jäljittelyn ja ivamukailun taidossa. Sukkelasti ja ilman
suurempaa vaivannäköä kyhäsi Carl jonkun näytelmällisen
tilapäistekeleen, useimmittain helkkyvässä runomitassa; niissä usein
leikinlaskun alla purevasti ivattiin päivän tapahtumia tahi henkilöitä.
Kokkapuheille ja pistosanoille naurettiin makeasti; siihen eivät
kuitenkaan yhtyneet ne, joihin usein sangen terävä kärki sattui osumaan.
XXV.
ERÄS KEISARIVIERAILU.
1854.
Kevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti
uudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat
tanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat
vaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus
huomisesta oli kaikkialla vallalla.
Mutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia
räikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle
taivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain
armeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen
oltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä
kuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella
noita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että
koko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa
kuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren
valtakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista.
Keisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja
myötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi
mahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.