palkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja
onnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta
siellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun
kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti
vastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan
sotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin
ilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää
huomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia.
Kreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan
keisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista,
puolustaa esiintymistään.
Säikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff
neuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti
leipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa
odotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä
muutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja
itsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja
ystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka
ennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi
keisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt
ollut: »Miksi ei teillä ole olkanauhoja?» Aminoff koetti soperrella
jotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti
hänet ja sanoi: »Ahaa! Minä huomaankin, että te olette
kenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille
minun olkanauhani», ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään
omansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten
tuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali
-- koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin
puhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana
silmänräpäyksenä.
Vaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen
aatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme
hienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja
korkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn
edustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy,
elämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen
kylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen
isäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin
kermakerrokset.
Ja Aminoff olikin sellainen isäntä, että hänen vertaisiaan harvoin
tapaa. Hän oli aina ystävällinen ja sangen kohtelias, aina iloinen,
luonteeltaan tasainen ja vieraanvarainen, ja osasi niin huvittaa
vieraitaan, että heidän mielessään hänen kauniilla maatilallaan
viettämänsä päivät pysyivät kauan mitä herttaisimpina muistoina. Aika
kului siellä nopeasti alituisesti vaihtelevissa huvituksissa, ja luonnon
ihanuus muodostui ikäänkuin taustaksi, joka ylensi kokonaisuuden siellä
yhä ehommaksi. Milloin toimeenpantiin venetialainen juhla värillisine
lyhtyineen ja bengaalitulin valaistuine luolineen, milloin taas tehtiin
kala- ja venheretkiä luonnonihanaan ympäristöön taikkapa puuhattiin
jonkunlainen »fête champetre», jolloin ruoka-ateria tarjottiin jossakin
sievässä saaressa, milloin taas järjestettiin joku Watteau'n tapainen
kuvaelma paimenineen ja paimentyttöineen, joilla oli yllään silkkipuvut
ja päässään puuteroidut peruukit ja ympärillään pieniä lampaita
värilliset silkkinauhat kaulassa; silloin tanssittiin aina siro minuetti
luonnon helmassa. Tällaisissa tilaisuuksissa johti järjestelyjä
useimmiten parooni Aug. Mannerheim, jonka hieno maku ja taideaisti oli
hyvin tunnettu.
Hänen rakkain huvinsa oli saada vieraanvaraisena isäntänä esiintyä
sukukartanossaan ja kuulla vieraittensa ihailevia tunnustuksia sen
kauneudesta. Ja aina tunsi hän onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita,
kun hänen isännyyttään ylistettiin.
Naapuripitäjässä Tenholassa sijaitsi Prästkullan kartano, Tauben suvussa
kulkeva sukutila; senkin perheen kanssa olimme me sukulaisuussuhteissa
isoisäni äidin, Anna Juliana Tauben kautta. Tämä tila oli, kuten
Riilahtikin, luonnonihanalla paikalla saaristossa ja sen ympärillä
levisi laaja saaristomeri; samoin oli sen päärakennus vähäpätöisen
näköinen, mutta sen ympärillä kohosi kaunis puisto satavuotisine
kastanjakujanteineen.
Tila oli siihen aikaan Reinhold Tauben[1] hallussa, joka lyhyen
virkamiesuran jälkeen asusti ja viljeli isiltä perimäänsä maata. Hän
hoiti sitä tämän suvun vanhemmille sukupolville ominaisten, tunnettujen
periaatteiden mukaan. Ei mitään saatu turhuuteen käyttää, ei mikään
saanut turmeltua ja tarkka taloudenhoito, ehkä joskus liian pitkällekin
mennyt, täytyi olla kaikkialla vallalla. Hän oli sangen terävä, sukkela
ja valmis vastauksien antoon, eikä silloin sanottavasti säästänyt
lähimäisensä pieniä vikoja ja puutteita, mutta unohti helposti omansa.
[1] *Reinhold Taube*, syntynyt 1823, senaatin kopisti 1851, otti eron
1858, kamariherra 1880, hovimestari 1885, kuollut 1898. Oli avioliitossa
ensin vuodesta 1856 *Alexandrine Saltzmanin* kanssa, joka kuoli 1867,
sekä sitten vuodesta 1873 *Ida Amnorin*'in kanssa.
Hän oli pieni kasvultaan ja se oli sangen arka kohta, jos joku siitä
hänelle huomautti. Kun hän kerran astuskeli virkahuonettaan kohden
salkku kainalossa »herassyötinkien» luvallisen tavan mukaan, sattui hän
pudottamaan salkkunsa. Eräs matami, joka kulki muutaman askeleen päässä
hänen perässään, otti salkun ylös ja huusi hänelle: »pikku herra!
seisahtukaa! pikku herra, teiltä putosi kirjoituskirja!» Hyvin voi
ymmärtää, etteivät hänen tunteensa matamia kohtaan olleet erittäin
ystävälliset. Kuvaavana piirteenä hänen säästäväisyydestään mainittakoon
tässä vain eräs pieni kasku. Joku kysyi häneltä kerran miksi hän aina
matkusti rautatiellä kolmannessa luokassa. Hän vastasi siihen: »aivan
yksinkertaisesti siksi, ettei ole olemassakaan neljättä luokkaa».
Tenholasta tultiin Perniön pitäjään. Siellä oli siihen aikaan monta sekä
suurempaa että pienempää maatilaa, hauskoja koteja, joissa asui
säätyläisiä. Nyttemmin on suurin osa niistä joutunut joko talonpoikien
tahi yhtiöitten käsiin. Paras niistä oli huomattava Teijon tehdas, jonka
silloin omisti vuorineuvos Viktor Zebor Bremer.[1] Se oli suurenlainen
maatila, hyvin rakennettu ja sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla.
Päärakennus oli ijäkäs kaksikerroksinen kivirakennus, 1600-luvulta
säilynyt, jolloin tila oli vapaaherrallisen Creutzin suvun hallussa.
[1] *Viktor Zebor Bremer*, syntynyt 1804, vuorineuvos, Teijon ja
Matildedalin tehtaiden omistaja, kuollut 1869. Oli avioliitossa ensin
*Ida Bassin* kanssa, joka kuoli 1896, sekä sitten vuodesta 1850
vapaaherratar *Matilda Rehbinderin* kanssa, syntynyt 1825, kuollut 1901.
Talo oli 1800-luvun keskivaiheilla iloinen ja vieraanvarainen koti,
jossa useita kasvavia poikia mellasti, ja sen vuoksi sinne usein
kokoontui paljon nuorisoa.
Vuorineuvos Bremer oli toimelias mies, hänen ajatuksensa ahertelivat
väsymättä suurennussuunnitelmissa ja hän antautuikin kaikin voiminsa
teollisuuslaitostensa laajennuspuuhiin ja perusti noin penikulman päähän
Teijosta Matildedaalin tehtaan, rakennuttaen sen kivestä upeaksi; se oli
ensimäinen rautavalssilaitos Suomessa.
Mutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet
vaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa
hänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli
joutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän
kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen
voivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi
epätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä.
Silloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä
äijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.
Toiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista
voimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin
vapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty
ja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan
tehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa
toteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt
menetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä,
kun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan
velaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä
hän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän
kuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse
torille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut,
ja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja
nuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin
onnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana
hallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka
kelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin
elämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka
hänelle yleisesti annettiin.
Perniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan
useita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä
oli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta
elämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva
kuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.
Taalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850
vanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin
hänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista -- joukko juuri
täysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin
tuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.
Meidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin
jo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti
pois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme
ystävällisissä naapuruussuhteissa.
Hieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis
paikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila;
sen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti
Gustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei
aution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka
ansaitsee erityistä mainitsemista.
[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi
Västmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli
naimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa,
joka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.
Tilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta
talo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat
ränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden
olevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana
välttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias
ruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa,
tarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja
edellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko
tilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo
ikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko
hän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta
yrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä,
sitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu
jo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu.
Silloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta
Fredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan
sukuun.
Västankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain
pienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata,
josta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin
senvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu
kerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi,
esittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori
tilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli
vähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka
suurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän
tilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi
hänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea
kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin
ulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja
mallikelpoisia.
Väsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin
pitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti
ja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä.
Hänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut
maamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa
senvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen
esimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin
yksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen
luisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo
talonpoikaiskäsissä.
Hän oli myöskin innostunut kunnalliseen elämään, jo luonnostaan
esiintyen aina vastustusmielisenä, ja oli usein liiaksi riidanhaluinen
ja turhamainen sellaisissakin asioissa, joista ei olisi maksanut vaivaa
kiistellä.
Kerran pidettiin kuntakokous sen johdosta että pitäjän makasiiniin
täytyi laittaa uusi katto. Rovasti Forsman, minä ja monet muut esitimme
että katto tehtäisiin peltilevyistä, mutta Silfversvan ja joukko
talonpoikia panivat tiukasti vastaan tällaista ehdotusta, se kun muka
tulisi liian kalliiksi, ja ehdottivat sensijaan pärekattoa. Tästä
tärkeästä kysymyksestä sukeutui pitkällinen ja kiivas taistelu, joka
jakoi pitäjän kahteen vastakkaiseen osaan -- toiset puolustivat, toiset
vastustivat peltikattoa -- ja tämän kiistan aikana ei
henkilökohtaisiakaan iskuja säästetty, josta taas oli seurauksena, että
Silfversvanin ja minun välilläni ennen vallinneet hyvät suhteet
rikkoontuivat pitkiksi ajoiksi.
Silfversvan näytteli valtiopäivillä, kuten tiedetään, sangen huomattavaa
osaa, kuuluen vapaamieliseen puolueeseen. Kodissaan oli hän ystävällinen
ja hauska ja otti mielellään vieraita vastaan.
Hänen vapaamieliseen ohjelmaansa kuului myöskin vapaakaupan
periaatteiden kannattaminen, jonka vuoksi hän innokkaasti vastustikin
suojelustullin kannattajain suuntaa, jolle pohjalle meidän
teollisuutemme kysymyksessä olevana aikana vielä perustui ja nojasi.
Sitä vastaan soti hän lakkaamatta. Kun minulla teollisuusmiehenä oli
aivan vastakkaiset mielipiteet ja harrastukset, jouduimme me pian
kiivaaseen otteluun keskenämme. Ja pitkä kynäkiista sukeutui meille
Helsingin sanomalehdissä vuonna 1859 tästä asiasta, jonka kuluessa usein
kiivaat henkilökohtaiset iskut singahtelivat ja joka sanasota herätti
aikanansa suuria huomiota maassa.
Pitäjän toisessa kolkassa sijaitsi Sjölahden kartano, Jägerskjöldien
sukutila, sangen suuri, etuisa ja kaunis maatila. Sen omisti minun
aikaisimpina nuoruusvuosinani eversti Christer Jägerskjöld,[1] yksi
harvoja silloin vielä elossa olevia luonteita menneeltä hienolta
vuosisadalta, kohtelias, ylevämielinen ja hieno koko olemukseltaan.
Hänellä oli erinomainen taito lausua julki sanottavansa, jonka
vaikutusta hänen miellyttävä soinnukas äänensä yhä lisäsi. Kerrottiin
että kun hän oli päättänyt mennä naimisiin, matkusti hän sukulaisensa,
parooni August Filip Armfeltin luo Viikin kartanoon kysyäkseen häneltä
neuvoa puolison valintaan nähden. Tämä oli silloin vastannut: »Ota kenet
tahansa, kunhan et vain jotakin Taubea niinkuin minä, sillä silloin voi
sattua, että saat tyhjin vatsoin nousta pöydästäsi, etkä aina ole herra
omassa talossasi». Mutta tämä ei vähimmässäkään määrässä peljästyttänyt
Jägerskjöldiä, päinvastoin piti hän sitä pikemmin suosituksena. Hän
päätti varoituksesta huolimatta matkustaa heti Prästkullaan, kosi ja sai
myöntävän vastauksen.
[1] *Christer Jägerskjöld*, syntyi 1784, tuli kornetiksi Uudenmaan
rakuunarykmenttiin 1802, otti osaa Suomen sotaan 1808--09, ylennettiin
everstiksi 1819 ja nimitettiin Suomen yliesikunnan päälliköksi, otti
eron 1822, omisti Sjölahden sukutilan, kuoli 1856. Oli avioliitossa
vuodesta 1807 *Gustava Tauben* kanssa, joka syntyi 1790 ja kuoli 1870.
Ritaristo ja aateli valitsi hänet edustajakseen kruunausjuhlallisuuksiin
Moskovassa vuonna 1856. Matkalla sairastui hän Pietarissa koleraan ja
kuoli siellä.
Sukukartano siirtyi hänen kuoltuaan hänen vanhimman poikansa, sittemmin
eversti Ludvig Jägerskjöldin haltuun,[1] jolle myöskin isän kohtelias ja
hieno luonne oli jossain määrin perinnöksi jäänyt.
[1] *Ludvig Jägerskjöld*, syntynyt 1812, tuli luutnantiksi Moskovan
kaartiin, otti eron kapteenin arvolla 1839, nimitettiin majuriksi Turun
ruotuväkipataljoonaan 1854, otti eron everstin arvolla 1868, kuoli 1904.
Oli avioliitossa vuodesta 1850 serkkunsa *Jenny Tauben* kanssa, joka
syntyi 1820 ja kuoli 1882.
Todellisuus on usein eriskummallinen kuin kuvailtu kertomus. Siitä on
esimerkkinä elämä Sjölahdessa, joka ei tosiaankaan ollut mitään
erityisen romantillista. Ludvig Jägerskjöld rakastui, palvellessaan
kaartinrykmentissä Pietarissa, sydämensä pohjasta erääseen nuoreen
naiseen, Pietarissa asuvan rikkaan englantilaisen tyttäreen, ja sai
osakseen neitosen vastarakkauden. Mutta tytön isä oli jyrkästi tätä
liittoa vastaan -- en tiedä mistä syystä; ja tyttären täytyi alistua
isänsä tahtoon ja jättää sikseen kaikki ajatuksensakin liitosta
rakkaimpansa kanssa. Jägerskjöld otti eron palveluksestaan, eleli sitten
kymmenkunnan vuotta Sjölahdessa ja alkoi jo tulla vanhemmanpuoleiseksi
nuoreksi mieheksi, kun hän vihoviimein taipui isänsä väsymättömiin
kehoituksiin, joilla vanhus kehoitti poikaansa avioliittoon menemään
ennenkuin se olisi liian myöhäistä. Niinpä meni hän kihloihin serkkunsa,
neiti Jenny Tauben kanssa ja häät piti vietettämän Prästkullassa. Kun
hän sitten isänsä kanssa lähti häihin Sjölahdesta, muistivat he että he
tiellä tulevat tapaamaan postinkuljettajan ja ottivat senvuoksi oman
postilaukkunsa avaimen mukaansa. Tavanmukaisella välinpitämättömyydellä
avasivat he laukun, mutta siellä sattuikin sillä kertaa olemaan eräs
kirje Ludvig Jägerskjöldille, joka sai hänen sydämensä kiivaasti
pamppailemaan. Kirje oli hänen nuoruutensa rakastetulta, jossa tämä
ilmoitti että hänen isänsä oli kuollut ja hän siis nyt vapaa rakkautensa
rakastamalleen antamaan, ja kysyi oliko Ludvig myöskin vielä vapaa,
jolloin ei mikään enää estäisi heidän liittoaan.
Kirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.
Vielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti
tavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92
vuotta.
Kemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla
paikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten
tammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli
suuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo -- peräisin
1600-luvulta -- joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että
omintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti
minun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen
tämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä,
kreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen
nuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään
viinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta
minun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni,
käyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä.
Muistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain
hassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan
siihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan
naurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin
yltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja
tukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli
Jägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman
pöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus
hiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään
eikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä
tyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen
lettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti
sokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin
pahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi
vaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.
[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen
luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788--90, ylennettiin
kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819,
kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben*
kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.
Hänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin
Taube, jota tavallisesti sanottiin »Viikin kartanon vanhaksi
vapaaherrattareksi». Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen
ahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta
hallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen
täytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva,
jollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat
itsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen
ympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain
mitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen
juuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.
Hän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus
Armfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä
Hedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa
luutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]
[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi
meriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli
avioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt
1833 ja kuoli 1882.