käytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias
talossa käypiä vieraita kohtaan.
Mutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen
aikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan
sukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset
harvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko
kasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä
jotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin
kasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi
samanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan
kenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt,
kuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti
Anna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf
Nordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin
ja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta
poissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta,
kursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien
läsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme
jonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa
puistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja
kujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa,
labyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon
helmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen,
jossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja
menneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan
perästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.
Läheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari
penikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan
vuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra,
avioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me
olimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin
hänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän
näinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa
velvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]
[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan
isäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion
sukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar
*Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.
Heidän lapsensa:
*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi
1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.
*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.
Mustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen
kuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä
joukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka
parooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.
Se sijaitsi kauniin, suuren Lohjanjärven päässä, josta Karjanjoki eli
Svartå juoksunsa alkaa, muodostaen tehtaan kohdalla viisi voimakasta
vesiputousta aivan peräkkäin. Paikka on luonnonihanimpia koko siinä
osassa maatamme. Pauhaavain, vaahtoavain putousten reunuksilta ylenee
mahtavia, satavuotisia puita kasvava puisto ja puiden tuuhealehväiset
oksat riippuvat kuohuina kiehuvain koskien yllä. Pitkät käytävät,
kiemurrellen huimaavan korkeiden puiden lomitse, johtivat ylös
linnanmuotoiseen huvihuoneeseen, josta ihana näköala yli kauniin
ympäristön avautui katsojan eteen. Sinne vietiin tavallisesti vieraat
kirjoittamaan nimensä ja samalla joskus myös pienen runopätkän tahi
lauselman siellä olevaan muistokirjaan. Kun tuo muistokirja on ollut
olemassa aina vuodesta 1813 asti, on se ainoa laatuaan ja mielenkiintoa
herättävä kirja, sisältäen suuren osan Suomessa lähemmä vuosisadan
kuluessa oleskelleiden ylhäissukuisten ja loisteliaiden henkilöiden
nimikirjoituksia.
Mustion tehdas perustettiin vuonna 1605 ja on se siis maamme vanhin
rautatehdas. Kaikki siellä osoittaakin, että se on satavuotinen
sivistyspaikka ja oikea aatelishovi. Kaksikerroksinen päärakennus
ullakoineen on suuri ja upea ja vielä nytkin säilynyt hyvässä kunnossa
huolimatta ijästään ja vaikkakin se on puusta rakennettu, mutta se
rakennettiin aikana, jolloin vielä meidän metsissämme löytyi teräslujaa
puutavaraa, kerrassaan kovaa kuin rauta.
Kun astuu sisään tuohon vanhaan rakennukseen, kohtaa siellä tulijaa
nykypäivinä harvinainen näky, kahdeksannentoista vuosisadan
loppupuoliskolta muuttumattomana säilynyt huoneusto. Melkein joka
huoneessa on kuuluisa koristemaalari Desprez aikaa ja tyyliä
uskollisesti seuraten koristellut ja maalannut öljyvärikankaalla
päällystetyt seinät. Erittäinkin vetää huomion puoleensa eräs huone
alakerroksessa, jonka seinille on maalattu grisaille-väriin vivahtava
mielikuvituksellinen maisema. Useissa huoneissa nähdään seisovan vielä
erinomaisen kauniit, vanhat hollantilaiset kaakeliuunit messinkisillä
jaloillaan. Muutamissa taas ovat kullatut, silkkikankaalla päällystetyt
rokokotyyliset huonekalut samoilla paikoillaan ja yhtä hyvinä säilyneinä
kuin Kustaa kolmannen aikana, ja eräässä huoneessa nähdään vielä sama
suuri, kullattu uudinsänky, jossa Kustaa kuningas lepäsi 1787 ja keisari
Aleksanteri I 1812. Muissa huoneissa on taas säilytetty tarkasti viime
vuosisadan alussa vallinnut mahonki-empire-tyyli, joka on myöskin jo nyt
vanhanaikainen. Kaikki on tässä talossa säilytetty niin tarkasti ja
menneisyyttä kunnioittavasti, ett'ei ajan kuluttava hammas eivätkä
uudemmat maku- tai kuosisuunnat ole pystyneet sinne tunkeutumaan, vanhaa
siellä järkyttämään tai hävittämään taikkapa sen sijalle siellä tuomaan
kaikenlaista uudenaikaista ja arvotonta, niinkuin on käynyt useimmissa
muissa paikoissa.
On vielä huomattava, että sukutilan nykyinen omistaja, kamarijunkkari
Hjalmar Linder on yhä lisännyt talon vanhanaikaista kalustoa hankkimalla
sen lisäksi kokoelman todellisia taideaarteita, arvokkaita tauluja,
pronssi- ja marmorikapineita sekä kallisarvoisia vanhoja huonekaluja,
seinämattoja ja muuta sellaista, kaikki sopien tyylinsä puolesta hyvin
yhteen entisten tavarain ja itse paikan kanssa; siten on hän yhä
ylentänyt tämän kokonaisuuden hienoutta, ylevyyttä ja kuosin kauneutta.
Nämä molemmat suuret tilukset, Fagervik ja Mustio, olivat monessa
suhteessa suuresti toistensa kaltaiset ja kilpailivat keskenään niin
sisäisiin kuin ulkopuolisiinkin oloihin nähden. Molemmat olivat
suuremmoisia ja hyvin rakennettuja aatelishoveja kauniine puistoineen ja
puutarhoineen, ja molemmissa niissä oli vallalla samanlainen harkittu ja
ylimyksellinen sävy, sama vanhoillisuus ja eristäytyminen muusta
maailmasta, samallainen jäykkyys ja samallaiset vaatimukset. Mutta
kuitenkin oli näiden paikkojen välillä huomattava eroitus olemassa,
sillä samalla kun sävy, perussävel Fagervikissa oli lämmin, joskus
sydämellinenkin, oli se Mustiossa, varsinkin mitä emäntään tulee, kylmä,
usein pureva ja karvas. Keskusteluissa tuntui, joskin se yleensä kävi
kohteliaasti, jonkunlainen pippurin liikamaku, varsinkin jos oli puhe
yleisistä asioista, mutta myöskin joskus yksityisseikoista puheltaessa.
Fagervikissa oli joukko nuorta väkeä, joka kylvi eloisuutta ympärilleen
ja täytti ilolla kartanon salit, mutta Mustiossa vallitsi tuskallinen
hiljaisuus ja pakonperäinen jäykkyys. Ainoaa tytärtä, neiti Augustaa,
joka jo oli vanhemmanpuoleinen tyttö, oli luonto äitipuolen tavoin
kohdellut, hän oli siitä katkeroitunut ja vetäytyi maailman menoista
syrjään, arastellen asettua maailman silmäin arvosteltavaksi. Poika
taas, kaikkialla nähty ja tunnettu parooni Fridolf, siihen aikaan
»sotakamreeri» ja virkamies »erityisiä toimia varten» kreivi Bergin
käytettävänä, oli omasta arvostaan otaksumainsa suurten ajatusten ja
tyhjänpäiväisten puuhainsa kautta ylhäisten ja korkeiden viranomaisten
kintereillä sekä terävän, armottoman kielensä tähden voittanut
puolelleen useiden vastenmielisyyden ja vain harvojen myötätuntoisuuden
sen sijaan että hän olisi kohottautunut sellaiseen kunnioitettuun ja
riippumattomaan asemaan kuin hänellä sukuperänsä perusteella niin perin
hyvin olisi ollut tilaisuutta.
Kun ylhäisempiä vieraita tuli Mustion herrasväen luo, joka muuten
jokapäiväisessä elämässä eleli sangen yksinkertaisesti ja
säästäväisesti, pidettiin siellä vieraita ylen isoisesti ja
loisteliaasti. Äkkiä sammutettiin silloin talikynttelit ja valovirta
kattoruunuista ja haarakynttelijaloista tulvehti tulijoita vastaan.
Ruoka-ateriat, joihin kuului lukematon joukko eri ruokalajeja,
tarjoiltiin välkkyviltä hopea-astioilta, ja useat livrépukuiset
palvelijat pitivät tarjoilusta huolta. Mutta vaikkakin tällaisesta
ulkonaisesta komeudesta hyvää huolta pidettiin ja kaikki sisäinen elämä
huolellisesti kätkettiin vieraiden katseilta, tuntui kuitenkin, joskin
epäselvästi, kuin kulissien takana kaikki olisi toisenlaista. Minä en
kuitenkaan voinut koskaan kuvitella, että tuo eroitus olisi niin suuri
kuin sen sitten paljon myöhemmin havaitsin todellisuudessa olevan. Minä
hämmästyin huomatessani vastakohdan loistavan juhlapäiväiskomeuden ja
yksinkertaisen jokapäiväiselämän välillä.
Huolimatta näistä pienistä heikkouksista ja vaikka mitalin takapuoli ei
etupuolta vastannutkaan, osasi Mustion vanha herrasväki kuitenkin
ympäröidä itsensä ja olonsa sellaisella suurellisuuden ja ylhäisen sävyn
sädekehällä, että kaikki, ylhäisimmätkin ja vaatelijaimmat pitivät
kunnianaan vierailla tässä talossa.
Yhtä suuressa määrässä kuin Mustion nykyinen omistaja on kaunistellut
kartanonsa sisuspuolta, on hän myöskin ulottanut toimintansa sen
ulkopuoliseen kohottamiseen. Vanhan jättiläismäisen kankirautapajan
paikalla kohoaa nyt suuremmoinen puuvanuketehdas, uudenaikaisin ja
hienoin laitos alallaan koko maassamme; siellä nähdään nyt sitä paitsi
sähkövoimalla käypä sahalaitos, sähkörata rautatieasemalle, kaikkialla
sähkövalaistus, viljavia ja hyvin muokattuja vainioita, uudet talli- ja
navettarakennukset, uusia kasvihuoneita ja hauskoja työväenasuntoja
hävinneiden hökkelien sijalla. Minne tahansa silmänsä luokaan, huomaa
työvoiman yhdistyneenä kauneusaistiin, ja niin onkin Mustio kaikkine
vanhoine muistoineen ja muinaistapoineen muutaman vuoden kuluessa
muodostunut myöskin uudenaikaisen herraskartanon perikuvaksi, jollaisia
ikävä kyllä ei monta maassamme löydy.
Kun sitten jatkoi matkaansa länteenpäin, oli Fiskarsin tehdas Pohjan
pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli siihen aikaan maamme paras
rautatehdas ja yksi suurimmista maatiloista. Vuonna 1822 oli se oston
kautta joutunut silloiselle apteekkarille, sittemmin vuorineuvos John
von Julin'lle, joka yhä laajensi aluetta niin että se nyt kuvaamanani
aikana, jolloin sitä ei vielä oltu jaettu perillisten kesken, käsitti
paitsi itse Fiskarsia vielä Kosken, Kytäjän ja Trollshofdan
rautatehtaat, Antskogin tehtaat, Kärkelän vaskitehtaan ja Orijärven
vaskikaivokset -- suuremmoinen tilusryhmä, joka ulottui Pohjan, Kiskon,
Tenholan ja Perniön pitäjiin.
Suuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas,
hienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa
laaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen,
kolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin
huomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.
Tähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä
Emil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo
lapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi
ja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta
terveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen,
vieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.
[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut
1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt
1842.
Senvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin
yhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi
hänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin
kenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi
kaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi
päinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja
vaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti
pidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty,
ja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja
riemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi
iloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman --
luullakseni isännän alituinen päävieras -- joka kauniin äänensä ja
loppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa
kautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.
Vaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla
nuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja
hän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin
huvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta
eränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa
riehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä,
ja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen
kuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein,
tulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat
hätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.
Kerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä
tuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle
keskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun
aikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa
(syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon
höyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti
sieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso!
Yli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi
avaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. --
Ajatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki
höyhensäkkinsä tyhjinä. -- Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli
hänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien
mittaan talttui tyynemmäksi.
Huonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti
sen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin
pysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat
Tammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin
hänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän
tutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja
eriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan
mihinkään.
Vaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti
muuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen,
ystävällinen ja oikeinajatteleva.
Lähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen
etelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee,
sijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti
everstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se
suurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja
mitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat
vastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli
vieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko
olennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin
päivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät
tavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas
ja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut
elähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui
sotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään
säilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista.
Hän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu
kauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa
olikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.
[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni
sitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli
sittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä,
aateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla
1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von
Wistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena
von Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.
Tämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten
vaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin
osakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu
rautatehtaaksi.
Hiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi
luonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin
suvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi
Adolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska
yksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten
varattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä
kuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta
kreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka
monessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli,
joka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein
mainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan
Kustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän
sukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha
kirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset
kootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle
vuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.
[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823,
otti osaa Turkin sotaan 1828--29 ja Puolan 1831--32, nimitettiin
kapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun
ruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858,
kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868,
kenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840
*Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.
Kartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli
»le premier gentilhomme», ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin
sekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin
ritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa
sellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa
katsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan
sydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä,
vierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia
kohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että »noblesse oblige», aateluus
velvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin
uudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.
Kohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan,
että hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin
keisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän
lopuksi sai.
Hän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828--29 ja Puolan sodassa
1831--32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti
johdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden
maalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa
taistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838
everstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista
yksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka
ritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä
vuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen
sodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli
kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin
kenraaliluutnantiksi.
Kun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä
kruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän
tulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff
määrättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n
tervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo
muutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön.
Ollen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti
Aminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet
ja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen
hairahtuva tekonsa määräyksiä ja »etikettiä» vastaan. Vasta Tromsössä
saavutti hän kuningas Oskarin, joka -- ollen aina ystävällinen ja
kohtelias -- otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei
oikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla
merkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa
Trondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo
täydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena,
kiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä
oli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa
suoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa
oleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi
ministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff
siihen vastasi, että kuningas Oskar itse »erityisesti» oli hänet
kutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet
samassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä
vetäytyä pois ja koska Aminoff oli »erityisesti kutsuttu», tuli tietysti
häntä pitää »envoyé extraordinairena», ylimääräisenä lähettiläänä ja oli
siis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta
kruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä
kolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän
näinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen
edustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).