vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan
isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin
isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä,
hiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä
yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka
ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen
välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo
aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo
nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.
Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan
isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa
ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti
isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti
sitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii
ja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle,
ei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä
arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla
tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten
muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä
komeilee, pelkän narrin.
Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä
muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä
aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:
»Missä sinä yöllä olet ollut?»
»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin
yöksi.»
»Vai niin. -- No oletko Vilhelmiä nähnyt?»
»En. -- Eikö hän sitten ole kotona?»
»Ei ole. -- Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin
tullut.»
Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä
kysellä:
»Missä olet ollut yöllä?»
»Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on
viisainta jäädä sinne yöksi.»
»Vai niin. -- Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?»
»Arthurinko? -- En minä häntä ole nähnyt.»
»Sepä merkillistä -- hänhän oli kuitenkin siellä.»
»Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää,
että Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla
yhden illan tapaamatta toistaan.»
Äiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili
juttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.
Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen
jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti
Arthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti
tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle
sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin
onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän
oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden
usein ivan ja pilkan maalitauluksi.
Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli
puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur
kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos
todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen
aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle
paikalleen yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo
tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä
lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä
pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko
Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605
urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka
Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi
nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi
vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä
olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on
koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain
mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen
jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan
antamaa arvokirjaa.»
Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti
leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan
liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä
tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän
kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä
Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona,
ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut
kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli
maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen
arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin
Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin
toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät,
oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää
vanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona
käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu
näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä
katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli
niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan
ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi
korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle
takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen
mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko
juttu olikin ollut pelkkää kujetta.
Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä
perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan
ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän
kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä
piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa.
Kaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista
epäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.
Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin,
hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä
sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen
lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että
hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa.
Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan
yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin
turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä,
että joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme
kuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka
halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa,
ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin
purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei
rahaa eikä edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta hän ei
palannut.
Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja
Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella
sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä
isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä
kuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa
kun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten
venhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi
purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet
sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi.
Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar
silloin asusti.
Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme,
näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten
muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty,
vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen
äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa
vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman
ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen
päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.
Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan
johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin
huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui
kaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan
mahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua
ja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta
kevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella
urkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän
soitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana
valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan
tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille
portaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli
vihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti
enää voitu salata.
Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli
jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja
hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet
pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.
Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli
hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi
ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi
myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna
1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät
muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät
kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.
Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön
tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli
kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa
esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin
aina ennenkin.
Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä
seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän
leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota
suurta nimeä.
Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)
* * * * *
Joll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan,
että Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa
»Haablöse slægter» tämän suurellisen suvun näistä kolmesta viimeisestä
sukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja
osoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja perinnäistapoja,
solmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla
tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen
sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma, huonommaksi,
kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden hämäryyteen.
XXIV.
MUUTAMIA AATELISHOVEJA.
1850--60.
Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän
kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin,
elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin
kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi
tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää
esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa,
tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli
siihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut
minkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia.
Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein
omilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja
sitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien
luo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten.
Tavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet,
jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin
kanssakäymispiiriin kuuluviksi.
Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi
huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni
vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos
perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että
vieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan
muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka
laiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.
Pyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella
matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin
aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä-
ja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille
suunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.
Matkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran
Pikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla
samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali,
parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin
rakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan
kuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei
tarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin
aikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä,
leski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen,
hieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa,
Axel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä
minä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl
olivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin
oli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa,
milloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.
[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin
komissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron
palveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.
[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849,
Piikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.
Vielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne
vanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana
jätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä,
oli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista
elämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli
hänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli
aatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä,
suoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki
mielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen
ja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja
viihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma
erityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja,
taidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia
Itä-Aasiasta oli kerätty.
Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa
tavallisesti suoraan Fagervikiin.
Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista
maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon,
Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella
sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn
tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat
olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä
vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen,
jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän
ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista
tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun
eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja
kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot
puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän
lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.
Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1]
jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja
sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.
[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803,
kamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin
olevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.
Heidän lapsiaan:
*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857,
nykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858
hovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.
*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin
1856.
*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.
*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.
*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni
*Knut von Troilin* kanssa.
*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti
Skogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee
ulkomailla.
*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni
*Rabbe Wreden* kanssa.
*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt
ulkomailla.
Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva.
Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia,
nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan.
Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän
ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen
kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla
ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen
seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti
punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän
puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella
sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää
kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus
nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului
pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen
kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli
kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri,
se loppui aina pian.
Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän
vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella
vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana
yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli
kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan
nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen
laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun
maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen
yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään
säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa
täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin
ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista
iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha
ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten
ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä
elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta
maailmasta eristettynä.
Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain
ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian
aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti
harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me
nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina
sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten
seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä
mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.
Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin
Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei
ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty
hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien
suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen
kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä
sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten
pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja
muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen
meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät
puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja
varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja
varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan
maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään
paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja
muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.
Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne
lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien
harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja
tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen
turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani
huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten
aina »serkkua» kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui
usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat
henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan
jotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään --
esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen
alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja
kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti
suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt
häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan
puutarhansa harvinaisia aarteita.
Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan
nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo
ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle
liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti.
Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien
vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi
ihanasta kukkaismaailmasta.
Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti
ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies
ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena
häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä
lähemmin tunsivat.