Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN
KUVAUKSIA
Kirjoittanut
Anders Ramsay
Suomentanut
Knut Sarlin
III osa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.
XXII.
ERÄS YLIMYKSELLINEN KOTI.
1852--55.
Äitini oli kreivitär Louise Armfeltin nuoruudenystävä ja senvuoksi minä
jo poikavuosinani seurustelin kreivittären talossa paljon, mutta
varsinkin sitten kun olin saanut lyyran lakkiini odotti minua Armfeltien
perheessä aina mitä ystävällisin kohtelu, sanoisinko äidillinen hellyys.
Pitkän ajan kuluessa olen minä näinollen ollut tilaisuudessa
silmäilemään tuon perheen elämää, ja minä muistankin siitä monta pientä
piirrettä, jotka -- pian unholaan unohtuneina -- ansainnevat muistoon
merkitsemistä.
Siihen aikaan, josta tässä kerron, oli kreivitär Armfeltin koti suuren
sukulaispiirin yhtymäpaikka, piirin, jonka kaikki jäsenet elivät mitä
parhaimmista yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa, uhkuen
onnea ja täysinäistä elämänhalua. Heidän hilpeä leikinlaskunsa saleissa
kajahteli ja vapaa, riemukas seurustelusävy löi leimansa kaikkeen,
tarttuen vastustamattomasti jokaiseen, joka Armfeltien seurapiiriin
joutui.
Nurkittain vastapäätä toria Elisabetinkadun päässä sijaitsi Armfeltien
talo -- nykyjään jonkunlainen venäläinen kansakoulu -- kaksikerroksinen
puutalo. Matalahuoneisessa alakerroksessa asui kreivi Gösta Armfelt,
kuuluisan kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ja hänen puolisonsa, syntyisin
de la Gardie, vanhin poika, kenraaliluutnantti, Uudenmaan läänin
maaherra ja sittemmin senaattori. Hän oli jo silloin vanha
valkotukkainen mies; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja
jalot, silmänsä hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä säteilevät, hän oli jalon
sukunsa täydellinen perikuva.
Yläkerrokseen tultua avautui ensimäisenä eteen suuri sali, nurkkahuone,
jonka pitkällä seinällä oli kolme, päätyseinällä kaksi ikkunaa.
Huonekalut olivat ajan tavan mukaan järjestetyt pitkin seiniä niin että
koko lattian pinta välkkyi vapaana ja avonaisena. Keskimäisen ikkunan
edessä seisoi jalustallaan Neapelin kuningattaren Carolinan marmorikuva
-- Kustaa Mauri Armfeltin »ystävättären» ja suojelijattaren kuva. Sen
molemmilla puolin riippui seinällä soikeissa puitteissa kaksi
muotokuvaa. Toinen niistä esitti Kustaa Mauri Armfeltia Mars-jumalana,
jolla ei ollut päällään muita pukimia kuin kupeellaan kilpi; toinen
kuvasi taas hänen veljeään, parooni A. F. Armfeltia Backuksena, jolla
oli verhona vain muutamia viinipuunlehtiä ja rypäleterttuja hiuksissa.
Toista päätyseinää somisti »Pohjolan Alcibiadeen» kolmen ihanan
»ystävättären», neiti Magdalena Rudenschöldin, ruhtinatar Menschikoffin
ja Sadun herttuattaren muotokuvat; viimeksi mainitulla ei kuvassa ollut
minkäänlaista muuta pukua yllään kuin toisella hartialla riippuva karhun
käpälä.
Vastakkaisella päätyseinällä riippui ikkunain välissä suuri muotokuva,
kuvaten kreivittären isää, loordi Brookea espanjalaisessa
keskiaikaispuvussa; taulu oli kerrassaan mestariteos ja oli sen
maalannut kuuluisa maalari Angelika Kauffmann. Loordi Brooke oli siinä
kuvattu polviin saakka. Pitkällä seinällä vastapäätä ikkunoita levisi
uunin molemmille puolille suuret taulut, täyttäen seinän korkeuden
milt'ei kokonaan. Toinen niistä kuvasi Jupiteria, joka pilven muodossa
syleili Iota; toinen esitti Plutoa Proserpinaa ryöstämässä. Olivatko
sitten nämäkin maalaukset muotokuvia, sitä en tiedä, vaan ajan maku,
joka ihaili alastomuuden ihanteita, ja Armfeltin monet vaihtelevat
mielijohteet antavat jonkun verran aihetta sellaiseen olettamukseen.
Tämä sali jäykkine kalustoineen teki katsojaan omituisen yksinkertaisen
arvokkuuden vaikutuksen, johon oli yhdistyneenä Kustaa kolmannen keveän
ja irstailuun vivahtavan ajan taiteellinen peittelemättömyys. Olen
myöhemmin elämäni varrella nähnyt ja ollut useissa hienoissa saleissa,
vaan en ole tavannut yhtään, jossa olisi ollut vallalla sellainen
aateluuden, hienon sävyn ja taiteellisesti vapaan käsityksen leima. Ei
ole useallakaan suvulla tilaisuutta saliinsa koota sellaisia muistoja.
Tunsi hyvästi olevansa siellä ylhäisessä, joskin jonkun verran keveässä
seurassa.
Tästä etumaisesta salista astuttiin sisempään, jossa siinäkin oli kolme
ikkunaa. Senkin seiniä koristivat muotokuvat, mutta täällä olivat ne
kaikki, päinvastoin kuin etusalissa, täysissä pukimissaan. Parhaimpia
niistä oli kuuluisan sotamarskin, kreivi Jaakko de la Gardien suuri
muotokuva, jossa kreivi täysissä rautavarustuksissa esiintyi, sekä muut
tämän suvun jäseniä kuvaavat taulut. Siellä nähtiin myöskin muutamia
Lindin maalaamia muotokuvamaalauksia, jotka kuvasivat elävää sukupolvea
ja jotka räikeästi erosivat vanhoista, todellisen taiteilijakäden
muovailemista maalauksista.
Yläkerros oli talon emännän, kreivitär Louise Armfeltin, syntyisin
Cuthbert-Brooke, yksinomaisessa huostassa. Tultuaan Suomeen kasvavana
tyttösenä, seuraten äitiään kun parooni O. W. Klinckowström hänet
Neaappelista mukaansa ryösti, meni hän naimisiin vuonna 1821, jolloin
rikas äiti osti Armfeltien suuren maatilan, Åminnen kartanon Halikon
pitäjästä ja muutti sen tyttärensä mies- ja naispuolisten jälkeläisten
sukukartanoksi.
He olivatkin kaikki nyt parhaassa ijässään ja heidän vierailunsa
elähyttivät usein rattoisaa kotia. Poika, Gösta nuorempi, oli ollut
sotilas, ottanut eron, asui nyt Joensuun kartanossa ollen avioliitossa
serkkunsa hovineiti Marienne Armfeltin kanssa; sittemmin meni hän
jälleen sotapalvelukseen, sai kenraalin arvon keisarillisessa seurueessa
1870 ja otti senjälkeen eron. Vanhin tytär, Matilda, oli naimisissa
Wienissä ruotsalaisen ministerin, parooni Wedel-Jarlsbergin kanssa,
kuoli 1862; toinen tytär Adelaide oli naimisissa majuri Gripenwaldin
kanssa, ja nuorin, Olga, rohkenen sanoa kaunein nainen mitä vielä
Suomessa oli ollut, pyhää neitsyttä muistuttava, oli avioliitossa kreivi
August Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.
Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren maailman
nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen
kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet
terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin
mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten
ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä
arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää
komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella,
kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä,
lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia
vaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.
Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää,
ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin
hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta,
mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä
eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin
että se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.
Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen
kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä
kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia
sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia
herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli
pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille,
että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti
käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: »Minun puolisoni
on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta,
avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla
huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.
Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä
aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua
pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan
määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa
pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni
nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita
rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta
usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota
ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen
tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja
paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella
»maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä
olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen
»pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä
molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin,
singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään
muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin.
Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös
ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia
pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan
estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä
pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen --
kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten
kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät
puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: »Sano nyt, eikö Emelie ole
väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko oikein, että Louise löi
pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli
purjehtia onnellisesti molempien karien läpi.
Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan
persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin
kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat
paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen
»les classes inferieures»in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin
sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä
ettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja
kuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän
yhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.
Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti
sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion
ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja
avioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän
perheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän
onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten
uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna
1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla
nimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä
jonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin
kenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja
rauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.
Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota
kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja
joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että
hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra
sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.
Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa
kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta --
hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa
seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi,
vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva»
Bohman tulisi hänen kälykseen -- hänkin kreivittäreksi -- se on
kerrassaan mahdotonta -- se ei voisi käydä koskaan päinsä!
Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa
avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä
matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen
on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja
haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin
Helsinkiin saapuu.
Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi
oli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti
kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi
sunnuntaiksi.
Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin
rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi
ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen
tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut
lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt
matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena
englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin
näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti
jumalanpalveluksen jälkeen.
Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan
jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven
eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin
puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi
hänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja
verhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu
lattialle -- kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa
siellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut
kreivi Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut
kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.
Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi.
Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan
sellainen ole mahdollista?»
Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee,
eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin:
»En tiedä -- ehkä se on vain erehdys -- hän on varmaan kuullut väärin»,
j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää
kuulla eikä vastailla.
Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli
asettunut, matkusti kreivitär.
Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin,
hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti
tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä
iltana?»
Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä
ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi
pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»
»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan
juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan
Bohmanskan kanssa». -- Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla
mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun puolestani.
Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin
juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille
kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli
tullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse»
(turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa
erityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan
»perhepoikiin» nähden aina käytettiin -- nimittäin lähettämällä nuori
mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin
sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan
riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet
muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä
raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui.
Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä
sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan
eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana
Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden
joukossa hän, vihdoin -- useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin
Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja -- pelastuivat
Norjan rannikolle.
Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea,
voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin
raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit
kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista
puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään
oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja
silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.
Tullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan,
perhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja
varsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä,
onnistuen m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin
midshipsmaniksi laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet.
Luultavasti pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona.
Eikä hänen virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että
hän päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla
ja iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen
väliin sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.
Ja sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään
pääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti
Arvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen,
sai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja
sanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa
odotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa
liittoa minään epäsäätyisaviona -- vaan että hän piti velvollisuutenaan
ajoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä
se, sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi
Vilhelm, joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon
varoituksen itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan,
sillä heidän avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.
Mutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän
mielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli
yksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut
enää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen
näyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja
sellaisena esiintyä -- se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei
saanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen
tuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli
toimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua ristiin asiassa
tekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö
Helsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden
ainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja
kaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.
Oltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle
Siperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti
hän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen, jossa
hän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä viime
hetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.
[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin kuolinvuodeksi
1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea vuosiluku on
1882.]
Kun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle
ehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa
tahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän:
»Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi.
Antakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran
muistoksenne maljan juoda». Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun hän
sitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa
viimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja
lausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:
»Mä muistan ajan ihanan
kuin ois se eilispäivä;
nyt nään sen loppuun häipyvän,
pois -- malja! -- huolten häivä.
Hän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen
henkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.
Hänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi
häntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi tukehtui
savuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt hänen
vuoteensa palamaan.
Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja
elämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa seurustelivat
kuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien loppujen
lopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu venäläiseksi
kansakouluksi.
XXIII.
KOLME SUKUPOLVEA.
Jo poikavuosiltani asti, mutta vielä enemmän ylioppilaaksi tultuani olin
läheisissä tuttavuussuhteissa molempien veljesten, Arthur ja Vilhelm
Klinckowströmin kanssa, ja heidän kauttaan tulin minä jo aikaisin
tuntemaan tämän perheen sisäiset olot, joihin perehdyin yhtä perinpohjin
kuin olisivat ne omaa perhettämme koskeneet. Siten oli minulla tilaisuus
kolmen sukupolven aikana tarkasti seurata kaikkia niitä monia,
kirjavasti vaihtelevia kohtaloita, joiden alaisena Klinckowströmien
perhe oli.
Siihen aikaan oli tämä perhe parhaimmassa kukoistuksessaan. Korkea ja
kunnioitettu yhteiskunnallinen asema, toiveikas jälkeläisjoukko ja
huomattava varallisuus näytti varmasti turvaavan sen jatkuvan
pystyssäpysymisen. Ja kuitenkin on jo pari vuosikymmentä kulunut siitä
kun suvun viimeinen jäsen muutti manan majoille, samoinkuin
varallisuuskin jo ennen oli hävinnyt ja häipynyt kuin akanat tuuleen.
Tuota nimeäkään, joka siihen aikaan oli niin korkea ja arvossa pidetty,
ei enää tapaa koko maassamme ja lienee monelle nyt aivan tuntematonkin.
Koska ei ole enää olemassakaan yhtään tämän suvun jäsentä, joka siis
voisi syyttää minua siitä, etten ole pitänyt suutani kiini, rohkenen
tässä avomielisemmin kuin muutoin esittää kuvaukseni.
* * * * *
Puolisataa vuotta on jo kulunut siitä ja minä olin silloin vain kasvava
poikanen, mutta vielä muistan minä aivan selvään tuon vanhan, pitkän ja
kookkaan miehen, jolla oli niin kauniit ja jalot kasvonpiirteet, joka
käyttäytyi aina kohteliaasti ja hienosti ja jonka huulilla väikkyi
alituinen hymy ja leikinlasku. Tuollaiset näyt pysyvät kauan muistissa.
Hän oli hänen ylhäisyytensä, todellinen salaneuvos, parooni Vilhelm
Klinckowström, yksi maan vaikutusvaltaisimmista ja mahtavimmista
henkilöistä siihen aikaan.[1]
[1] Vapaaherra Otto Vilhelm Klinckowström oli ylihovimarsalkan,
presidentti, serafiimiritari ja »valtakunnan herran», vapaaherra Thure
Klinckowströmin ja kreivitär Hedvig Eleonora von Fersenin poika,
syntynyt 1778. Hän tuli luutnantiksi henkivartiohusaareihin 1797,
kavalieeriksi Södermanlandin herttuattaren seurueeseen 1800,
hevoshenkivartioston ratsumestariksi 1806, kuningattaren kamariherraksi
1809 ja muutti sitten Suomeen 1816, jonka jälkeen tuli Venäjän
keisarilliseen hoviin kamariherraksi 1817, Viipurin läänin maaherraksi
1820, senaatin jäseneksi 1825, sai salaneuvoksen arvon 1835, ylennettiin
kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Suomen insinöörikunnan päälliköksi
1841, saaden vielä 1847 todellisen salaneuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna
1850. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1810 Sara Cuthbergin kanssa,
joka kuoli 1838, sekä toiseksi Elisabeth Krausen kanssa, syntynyt 1815,
kuollut 1889.
Poika ensimäisestä aviosta:
Vilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli
luutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831,
meni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan
linjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844,
tuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla
1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n kanssa,
syntynyt 1812, kuollut 1868.
Heidän poikiaan:
Arthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan
Sauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin
postinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883.
Oli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.
Vilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.
Hänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja
ylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä
sukuperää voitiin laskea yllinkyllin.
Hänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja »yksi
valtakunnan herroista», hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure
Klinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen,
kuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja sotamarskin,
kreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la Gardien
tytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama
valtakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.
Tällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin
maailmassa ja hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa
kaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen
suuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja
seurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis
yhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan
Södermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi
henkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi kamariherraksi.
Mutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt
rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin
olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet.
Mutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan
täyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan
Norrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä kun
hän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu kiehahti
suureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla
kiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi
häipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.
Sillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan
kaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja
sangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies siihen
aikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä Espanjassa
loordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua) johdannolla
Napoleonin joukkoja vastaan.
Jonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen
sydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni,
vidi, vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot
alkoivat herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa
alla, päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran
tyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He
tahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan
pohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat
lady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi.
Mutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen
vastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin
joutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna
1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa -- ja silloin oli Vilhelm
poika jo kolmen vuoden vanha.
Vihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä
sijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli
saanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät
muutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Kuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja
ylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi
kokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen aivan
eroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle
mielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä
uteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta
romantillisesta parista.
Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja
yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat
luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja
keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet
nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820,
Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se
rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi
ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä
seurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet.
Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän
syynä. No niin -- rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa
tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin
muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli
kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja
josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen
laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja
mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja
enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään
toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.
Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan
hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa
erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat
kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas
asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei
heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi
näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän
ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa
asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin
toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten
vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti
allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen
lähtövalmiina. Parooni -- vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina
oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän -- asteli
silloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi
jäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita
alas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät»
hyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä
kuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti
korvalle. -- He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.
Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön
pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat
rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa
asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä
näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu
paljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään,
vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran
täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden
pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä
kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa.
Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän,
seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa,
yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin
seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen
ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on kuollut!» Voi
hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat
vieraat.
Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista
kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä
tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen
kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen
tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin
voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli
kuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti
nauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin,
joka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi
säikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen
kintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten
ryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti
erääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara
rouvakin huutaen: »Onko West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä
asiaa anopilla olisi hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa
West vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa
siten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten
tikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää
jaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen,
suututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin
vävylleen vihaisesti: »Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit
tällaiselle nauraa!» -- Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset
kohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun
asti hänen uskollisena palvelijattarenaan.
Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi
vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi.
Entinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan
kokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin
senvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä
elämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli
pikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja
varsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon
tulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon
hämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi
kiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä
koetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle
vahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut -- hän oli
luultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä -- vaan oli hänen
esiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy,
vastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania
kohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten
olisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui
hänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos
maassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa,
niin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.
Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin
neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys
Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä,
varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin
hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän
siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja
vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan,
että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan
pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le ton qui
fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.
Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan
kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän
liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä
leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia
teitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään,
jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren
suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta
senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle
ikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan
maatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden
perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta
itselleen sievosen voiton.
Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä
millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa
suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen
loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla
korkeimmissa piireissä.
Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän:
armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen
tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja
ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen,
määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja,
kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari
nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita,
kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! -- Sittemmin
sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin
hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko
korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia
nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja
milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja
loistelias elämänsä vaati paljon.
Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean
talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat
puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt
entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja
tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema
kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni
suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat
kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten
muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin
maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan
löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta
varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere
ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat
kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat
aikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.
Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren
kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää
vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen.
Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan
illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona
alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti
suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen
sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman
rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen
vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman
pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja
kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli
kosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän
vastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli
hovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen
paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein
parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström
lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei
keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo
avioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli
kuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka
sittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40
vuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain
tunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän
maalle oli tehnyt.
* * * * *
Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden
aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä
tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui
se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten
isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen
lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli
hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei
ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia
kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna
sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.
Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin
kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa
piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin
erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla
sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan
säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan
j. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse
Pietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.
Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi
koitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori
luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi
ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen
kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta
leikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli
paljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet,
sanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin...
Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa
hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni
opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä
häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä
tahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar,
kreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen
täytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa
rykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista
avioliittoa.
Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin.
Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja
viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä
tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua
jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen
linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä
toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän
vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden
vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53
vuoden ijässä.
Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä
pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan
joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi
mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä
siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian
»löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet
tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta,
ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja
välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä
keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.
Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja
vapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli
kykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin
se pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa
oli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään
epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä,
sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he
itse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan
Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen
kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan
ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.
* * * * *
Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo
lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin
aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina
yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja
taipumukset.