Samoin kaupitaan siellä useita lajeja syötäviä juurimukuloita ja

juurakkoja, niinkuin bataatteja eli imeliä potatteja (_Convolvulus

batatas_ L.), inhameja eli yamseja (_Dioscorea triloba_ Lam., y.m.

lajeja), joita viljellään muissakin troopillisissa maissa, tayobaa

(_Colocasia esculenta_ Schott.), jonka sekä juurakosta että lehdistä

valmistetaan ruokaa, ja mangoritoa (_Caladium sagittaefolium_ L.),

jotka molemmat ovat vehka-kasveja (_Aroideae_ heimoa), sekä vielä

perunoita, joita tuodaan Brasiliaan kuitenkin pääasiallisesti

Euroopasta, vaikka ne vielä nytkin kasvavat villinä Chilissä ja niitä

jo ennen Amerikan löytöäkin viljeltiin Länsi-Amerikassa.

Brasilian tärkeimmät vilja- eli oikeammin ruoka-kasvit ovat

kuitenkin mandiocat (_Manihot_), joilla on isoja retikan muotoisia

juuri-mukuloita. Niitä viljellään kahta lajia, mandioca mansaa

(_Manihot aipi_ Pohl) ja mandioca bravaa (_M. utilissima_ Pohl), joista

jälkimäinen on kovasti myrkyllinen ja sisältää syötävissä juurissaan

cyankaliumia (Blausäure), samoinkuin raa'at perunat sisältävät

solanini-myrkkyä. Ensinmainitun lajin juurimukulat kasvavat

hedelmällisessä maassa hyvin isoiksi, 30:n naulankin painoisiksi, ja

ovat väriltään valkoisia tai punertavia. Niitä syödään keitettyinä,

niinkuin perunoita, ja ne ovat maultaan niitä paljoa paremmat, vaan

mätänevät nopeammin. Myrkylliset maniok-juuret, jotka väriltään ovat

mustia, ovat syötäviä vasta senjälkeen kuin niistä myrkky on poistettu.

Se tapahtuu siten, että ne rouhitaan sahajauhon näköisiksi muruiksi,

joista myrkyllinen neste sitten painojen avulla puserretaan pois. Siten

saatu jauho (_farinha_) kuivataan senjälkeen tavallisesti, ja syödään

varsinkin liha- ja papu-ruokain kanssa.

Maniok- eli mandioca-kasvit kuuluvat _Euphorbiaceae_-heimoon ja ovat

alkuperäisiä Brasilialaisia vilja-kasveja, joita Indiaanit viljelivät

jo ennen Amerikan löytöä. Indiaaneilla onkin niistä kymmenittäin

toisintoja, joilla on useita erillaisia omaisuuksia, ja jotka muun

muassa myös kypsyvät eri vuodenajalla. Niiden viljeleminen tapahtuu

siten, että niiden pensasmainen varsi leikataan pulikoiksi, jotka

laidalleen kaivetaan peltoon ja itävät varsiksi ja kasvattavat

maanalaisia mukuloita. Kun niiden mukulat paraiten säilyvät pellossa,

niin niitä tavallisesti ei oteta yhtaikaa maasta, vaan noukitaan sieltä

tarpeen mukaan. Vuotta vanhempina alkavat ne pellossakin mädätä.

Torihallessa kaupitaan myös useita hyvänmakuisia hedelmiä, joista

toiset ovat saadut kaupungin lähistöstä, toiset tuotu laivoilla

kauempaa. Etusija runsaudessa ja hinnan halpuudessa on banaaneilla,

appelsiineilla ja cocos-pähkinöillä. Kalliimpia ovat mangat (_Mangifera

Indica_ L.), joita tuodaan varsinkin Bahian puutarhoista, sekä

ananas-hedelmät, jotka kasvavat Bahiassa ja Pernambucossa metsissäkin

ja ovat _Bromeliaceae_ heimoon kuuluvan _Ananassa sativa'n_ meheviä

käpymäisiä tähkiä. _Therebinthaceae_ heimoon kuuluvan mangan arvokkaat

keltaiset luumarjat ovat persikan kalttaisia, vaan nyrkinkokoisia ja

sisältävät ison litteän luun sekä sen sisässä syötävän mantelin. Omenat

ovat myös kalliita ja tuodaan Montevideosta sekä jää-lastien muassa

Pohjais-Amerikasta. Samoin myös viikunat tuodaan kuivattuina

pääasiallisesti Portugalista, vaikka niitä paljon viljellään

Brasiliassakin. American aprikuusit ovat _Guttiferae_ heimoon kuuluvan

pensaan (_Mammea Americana_ Jacq.) hedelmiä ja kotoperäisiä varsinkin

Antilloissa, vaan saadaan myöskin Brasilian puutarhoista. Abacates ovat

laakeri-kasvien heimoon kuuluvan _Persea Gratissima'n_ arvokkaita

hedelmiä, jotka ovat 5 tuumaa pitkiä ja 2 tuumaa paksuja, ja kasvavat

Pohjais-Brasiliassa metsissä sekä viljeltyinä muuallakin.

Muista viljellyistä lajeista mainittakoot persikat (_Amygdalus Persica_

L.), jotka Rio de Janeiron luona kantavat hedelmiä kaiken vuotta ja

puolikypsillä hedelmillä alkavat aina uudestaan kukkia, aprikuusit

(_Prunus Armeniaca_ L.), viinirypäleet, marmelot (_Gydonia vulgaris_

Pers., saksaksi Qvitten), joista valmistetaan marmelaadeja, ja

granaattiomenat (_Punica granatum_ L.), joiden kukkia naiset mielellään

kantavat hiuksissa. Vähemmin viljellään Brasilian puutarhoissa Amerikan

läntisten maiden arvokkaita hedelmiä, niinkuin chirimoyaa (_Anona

cherimolia_ Lam.), joka Perussa kasvaa 12 naulan painoiseksi, sekä

_Sapoteae_ heimoon kuuluvaa abiu'a (_Lucuma caimito_ A. de Cand.),

lucumaa (_Luouma mammosa_ Gaertn.) ja sapotaa (_Sapota achras_ Mill.),

joista jälkimäinen on tropiikkein paraimpia hedelmiä ja Saksan omenan

kokoinen. Monessa paikoin viljellään myös kanelli-omenia (_Anona

squamosa_ L.), härän-sydämiä (_A. reticulata_ L.) ja fruta do conde'a

(_A. muricata_ L.), jotka ovat Länsi-Indian saarista kotoisin.

Kasvikuntaan kuuluvista Brasilian päätuotteista tapaa useita kuitenkin

ainoastaan satunnaisesti praca do mercadossa, sillä niiden kauppaa

välittävät isot kauppahuoneet.

Kahvi kuljetetaan kauppiaiden isoihin kahvi-makasiineihin, jotka

yhteensä muodostavat melkein erityisen kaupunginosan. Se vaatii paljon

tilaa, sillä Brasilia levittää maailmankauppaan vuosittain noin 5

miljoonaa kahvisäkkiä eli yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensä,

ja suuri osa niistä kulkee Rio do Janeiron kautta. Vuonna 1884-1885

tuotti kahvin ulosvienti Brasilialle 152 miljoonaa 433 tuhatta

milreissiä ja vuonna 1885-1886 124 miljoonaa 792 tuhatta. Se onkin

Brasilian tärkein vienti-tavara ja kahvipensas Brasilian arvokkain

viljely-kasvi.

Kahvi-pensasta viljellään Brasiliassa yhtä taidottomasti kuin

maissiakin -- uudis-pelloilla ilman lannoitusta. Kuitenkin vaatii se

hedelmällistä maata, jonkavuoksi kahvi-viljelykseen tavallisesti

valitaan metsäisiä päivänpuolisia mäenrinteitä, joista puut hakataan

pois. Kun maa on kuokittu pehmeäksi, istutetaan siihen parin korttelin

korkuisia pensaita, joita on varjoisilla lavoilla kasvatettu kypsistä

kahvipavuista. Pensaasta varistuaan ovat kahvipavut oitis kylvettävät

maahan, sillä ne kadottavat hyvin nopeasti itämis-kykynsä. Tavallisesti

täytyy kahvi-istutus heittää jo 10 tai 20 vuotisena, ja metsästä, sen

ajan kuluttua, jälleen hakata uusi kahvi-halme, sillä maa, jota ei

koskaan lannoiteta, laihtuu viimein siinä määrin, ett'ei se enään anna

riittävää satoa.

Niin kauan kuin maassa piisaa voimaa, ei kahviviljelys vaadi muuta

työtä kuin puhdistamista sinne ilmaantuvista vesoista ja lois-kasveista

sekä sadon-korjausta, joka tapahtuu huhti- ja heinäkuun vaiheilla. Jo

nelivuotisena antaa se hyvän sadon, vaan runsaimman 7-12 vuotisena.

Jokaisesta pensaasta saadaan tavallisesti 2-5 naulaa kahvia vuosittain,

vaan joka neljäs vuosi on kullekin kahvi-pensaalle tavallisesti

huonompi kahvi-vuosi.

Vaikka Arabiassa annetaan kahvimarjain kypsyä niin että ne ravistaessa

pensasta varisevat maahan, poimitaan ne Brasiliassa samoinkuin

Indiassakin puolikypsinä. Niiden kuivaaminen vaatii sitten paljon

huolta, sillä siitä tavasta, jolla se toimitetaan, riippuu suuressa

määrin kahvi-lajin hyvyys. On varominen ett'eivät ne likaannu maasta

eivätkä myöskään kastu, vaan kuivavat nopeasti. Niiden kuivaaminen

tapahtuu sentähden isommissa fazendoissa kivisillä penkerillä ja

pienemmissä maataloissa bambu-ruovoista tehdyillä lavoilla. Hedelmän

kuivunut koppi eli kuori poistetaan niistä sitten erityisissä

survin-myllyissä, jonka jälkeen ne huuhdotaan puhtaiksi. Niitä

valmistetaan kuitenkin eri tavalla sen mukaan minkäarvoista kahvia

niistä tahdotaan saada. Puhdistettu ja kauppaan aiottu kahvi asetetaan

sitten säkkeihin, jotka sisältävät 60 kiloa eli 141 naulaa, ja maksaa

laatunsa mukaan 320-544 reissiä kilolta eli 27-45 penniä Suomen

naulalta.

Kahvin jälkeen oli ennen puuvilla Brasilian tärkein ulosvienti-tavara,

vaan viimeisinä aikoina on sen viljelys hyvin paljon vähentynyt.

Enimmin viljellään pumpuli-kasveja pohjaisissa maakunnissa sekä paljon

myös Minas Geraeksessa. Ne kasvavat paraiten kosteilla alangoilla ja

vaativat vähemmin hedelmällistä maata, kuin kahvipensas.

Pumpuli-karvoilla peitettyjen siementen keräys tapahtuu tavallisesti

loka- ja marraskuussa, 9 tai 10 kuukautta kylvön jälkeen, vaan kun ne

eivät aina kypsy yhtaikaa, täytyy niiden korjuun monasti tapahtua

useamman kerran vuodessa, ja _Gossypium herbaceum_ L. antaa

säännöllisesti 2 tai 3 satoa vuosittain. Pumpulin repiminen siemenistä

irti toimitetaan sitten erityisten koneiden avulla.

Paraimpana Brasilian pumpuli-lajeista pidetään Pernambucossa kasvavaa,

jota saadaan _Gossypium vitifolium_ Lam. nimisestä pensaasta. Muutoin

viljellään Brasiliassa useampia lajeja pumpuli-kasveja ja useita

kymmeniä toisintoja niistä. Amerikalla on vähintään yksi omituinen

kotoperäinen pumpuli-lajinsa, _Gossypium Barbadense_ L., joka lienee se

laji, jota Indiaanit viljelivät jo ennen Amerikan löytöä. Yleinen on

myöskin 2 vuotias ruoho _Gossypium herbaceum_ L., joka on Vanhasta

Maailmasta kotoisin, vaikka tätä nykyä Pohjais-Amerikassa yleisimmin

viljelty laji.

Vuonna 1866 nousi vuotisen pumpuli-viennin arvo 46 miljoonaan

milreissiin, vaan vuonna 1884-1885 ainoastaan 10 miljoonaan 944

tuhanteen ja vuonna 1885-1886 6 miljoonaan 475 tuhanteen.

Sokuriruoko (_Saccharum officinarum_ L.) menestyy, samoinkuin kahvikin,

suurimmassa osassa Brasiliaa, vaan sen pää-markkinapaikka on rannikko

Bahian ja Pernambucon seutuvilla. Isommilla fazendeiroilla on usein

tehtaan kalttaisia sokuri-myllyjä ja sokuri-keittimöjä (_engenhos_),

vaan pienemmätkin viljelijät keittävät tavallisesti omiksi tarpeikseen

itse sokurinsa. Sillä tavoin saatu jauhomainen ruskea tai valkoinen

raakasokuri onkin melkein ainoa laji, jota näkee Brasiliassa

käytettävän. Sokuriruovosta valmistetaan myöskin paljon paloviinaa.

Vuonna 1866 nousi vuotuisen sokuriviennin arvo liki 20 miljoonaan

milreissiin ja vuonna 1884-1885 22 miljoonaan 699 tuhanteen sekä vuonna

1885-1886 14 miljoonaan 85 tuhanteen.

Pienempi, vaikka seuduittaisin sangen tärkeä, on myöskin tupakan ja

kaakkaon ulosvienti. Edellinen nousi vuonna 1884-1885 6 miljoonaan 759

tuhanteen milreissiin ja vuonna 1885-1886 7 miljoonaan 274 tuhanteen,

ja jälkimäinen mainittuina vuosina 2,375,000-2,170,000 milreissiin.

Tupakkaa viljellään varsinkin Bahiassa ja Matto Grossossa, ja kaakkaota

lähetetään kauppaan varsinkin Amazonin seutuvilta.

Molempain käytäntö oli jo ennen Amerikan löytöä Indiaaneille tuttu, ja

kumpaistakin kasvia viljelivät he jo silloin. Piiput, joita on löydetty

haudoista Mexikossa, osoittavat että tupakoiminen oli tunnettu

Amerikassa jo hyvin kaukaisessa muinaisuudessakin. Indiaaneistu on se

tapa levinnyt koko maailmaan Amerikan löydön jälkeen. Etelä-Amerikassa

kuitenkin pääasiallisesti nuuskattiin ja pureksittiin tupakkia

ennenmuinoin.

Tärkeä on Pará maakunnassa Amazonin luona myöskin kautschu-kauppa, joka

myöhempinä aikoina on kohonnut maan tärkeimpäin elinkeinojen joukkoon.

Se tuotti vuonna 1884-1885 10,623,000 ja vuonna 1885-1886 11,432,000

milreissiä. Kautschua (cauuchu tupi-kielellä) saadaan varsinkin

seringueirasta (_Siphonia elastica_ Pers.), joka on hyvin korkea,

hento, tiuhalehtinen puu Euphorbiaceae heimoa ja kasvaa Amazonin ja sen

lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, jotka osan vuotta ovat

tulvalla. Alaveden ajalla, heinäkuusta tammikuuhun, käyvät Indiaanit ja

köyhempi sekaverinen väestö keräämässä kautschua, jonka omaisuuksia

Indiaanit tunsivatkin jo ennen Amerikan löytöä ja valmistivat siitä

varsinkin piipunvarsia. Sen keksiminen ei muutoin ole ollutkaan

vaikeaa, sillä se on maitiaisnestettä, joka itsestäänkin valun puusta

ja muodostaa hienojen oksain ympäri kautschutorvia sekä paksummista

oksista alasroikkuvia monen kyynärän pituisia vaalean harmaita lankoja.

Seringuiro't eli kautschun kerääjät kokoavat sitä siten, että puuhun

pistetään veitsellä reikiä, joita pienellä kiilalla pidetään auki, ja

niiden alle kiinnitetään astioita, joihin maitiaisneste tippuu.

Jokaisesta haavasta valuu noin 3 tai 5 lusikallista kautschunestettä,

jota sitten joko savustamalla kuivatetaan tai muullakin tavalla

säilytetään pahettumasta.

Eteläisissä maakunnissa, varsinkin Rio Grande do Sul'issa, vaan vielä

Minas Geraeksessakin viljellään ja kasvaa metsissä congonhaa (_Ilex

Paraguariensis_ St.-Hil.), jonka lehdet ovat tunnetut _mate'n_ eli

Paraguateen nimellä ja käytetään samoinkuin teetä virkistävän juoman

valmistukseen. Congonha (lue: kongonja) on pieni nahkealehtinen pensas

_Aquifoliaceae_ heimoa ja sisältää lehdissään koffeinia, vaan

useampiakin _Ilex_ lajeja, jotka kasvavat Brasiliassa ja Paraguaissa,

käytetään mate'en valmistukseen. Sitä vietiin v. 1866 Brasilian

eteläisistä maakunnista 1 miljoonan 800 tuhannen ja vuonna 1885-1886

2 miljoonan 290 tuhannen milreissin edestä ulkomaille. Varsinkin

Hispaniassa ja Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa sekä

Etelä-Brasiliassa on mate käytännössä.

Tee-pensastakin (_Thea Sinensis_ L.) viljellään hyvällä menestyksellä

varsinkin Sao Paulon maakunnassa, vaan ulosvienti-tavarana ei

Brasilialaisella teellä (cha) vielä ole mainittavaa arvoa.

Brasilian viljalajit, mandioca, maissi, feijao (lue: feischaong) eli

pavut ja riissi, ovat ulosvienti-tavaroina vähästä arvosta ja

kulutetaan pääasiallisesti omassa maassa. Mandiocaa viedään vähempi

määrä ulkomaillekin, vaan maissia viljellään pääasiallisesti omain

muulien ruuaksi.

Kuitenkin on maissi Amerikassa kotoperäinen kasvi, jota jo ennen

Amerikan löytöä viljeltiin La Plata virran seuduilta Mississippi

virtaan saakka. Nekin Indiaani-heimot, jotka eivät pitäneet vakinaisia

asuntoja, kylvivät maissia väliaikaisten majainsa ympäri. Nopeasti

senjälkeen kun Eurooppalaiset olivat Amerikassa tutustuneet maissiin,

levisi sen viljelys läpi Vanhan Maailman aina Kiinaan saakka.

Riissiä tosin syödään Brasiliassa paljon, vaan sen viljelys ei vastaa

likimainkaan edes maan omiin tarpeisiin. Enimmin sitä viljellään

Amazoni ja Sao Francisco virtain luona.

Riissi on Vanhan Maailman kasvi, vaan Rio Negron luona kasvaa

kylvämättä myöskin erästä kotimaista riissilajia ruohostoina

rantavedessä aningain (_Montrichardia arborescens_) muodostamain

läpipääsemättömäin paalutusten välissä. Pienillä veneillä soutavat

Indiaanit riissiruohostoon ja keräävät sen siemeniä, ravistamalla niitä

seipäillä veneesen. Useista brasilialaisista metsä-kasveista saadaan

lääkkeitä, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Sellaisia ovat

sarsaparilla, ipecacuanha, kiniini, kopaiva-balsami ja cocaiini.

Sarsaparillaa saadaan liljakasvien heimoon kuuluvasta köynneliäästä

varvusta _Smilax papyraecea_ Poir., jonka varresta kasvavat lukuisat

ilmajuuret sisältävät hiestyttävää ja verta puhdistavaa lääke-ainetta.

Se kasvaa Amazonin lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, ja

sieltä käyvät sarsaparillan kerääjät sitä etsimässä, viettäen monta

kuukautta metsissä. Sarsaparilla-juuret lähetetään sitte Parán kautta

ulkomaiseen kauppaan.

_Cinchonaceae_ heimoon kuuluvan ipecacuanhan (_Cephaëlis ipecacuanha_

Rich.) juuret sisältävät runsaasti oksetusainetta nimeltä emetin,

jonkavuoksi niitä kerätään ipecacuanha-lääkkeen valmistusta varten.

Ipecacuanhaa, joka on matala suikertava puolipensas, kasvaa metsissä

varsinkin Matto Grosso maakunnassa, ja siellä on seuduittain

pääelinkeinonakin sen juurten kokoaminen ja lähettäminen ulkomaille

kauppaan. Poaieiros eli ipecacuanhan-kerääjät tunkevat veneillä jokia

myöten kauas metsämaille, ja, raivaten jokien varsilta metsiin teitä,

etsivät he paikat, joissa ipecacuanhaa kasvaa runsaammin. Kun

jokaisesta palasesta juurta, joka jääpi maahan, kasvaa uusia taimia,

niin ei kasvi häviä sukupuuttoon, vaikka sitä niin runsaasti kerätään,

vaan kolmen tai neljän vuoden perästä saattaa uudestaan palata samoille

paikoille sen juuria kaivamaan.

Kiniiniä saadaan useista Etelä-Amerikan _Cinchona_-lajeista, joista

muutamia myöskin kasvaa Brasiliassa sekä metsissä että viljeltyinä.

Samanlaista kuumeita parantavaa lääkettä saadaan myös muutamista muista

kasveista.

Kopaiva-balsamia saadaan muutamista Amazonin luona kasvavista

_Copaifera_ lajeista (heimoa _Caesalpinieae_).

Cocaiinia sisältävät koka-kasvin (_Erythroxylon coca_ Lam.) lehdet,

jotka Indiaaneille Perussa ja Boliviassa ovat tärkeä virvoitus- ja

nautinto-aine. Myöskin Neekerit Brasiliassa sekä Amazonin luona

asuvat Indiaanit käyttävät kokaa ja viljelevätkin sitä, vaan

vähemmin yleisesti, kuin Länsi-Amerikan asukkaat. Koka-kasvi on

_Malpighiace'ein_ sukuinen noin sylen korkuinen pensas, ja sillä on

pieniä punaisia marjoja ja kiiltäviä lehtiä, joita koka-viljelyksistä

riivitään noin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Lehdistä lähtevä neste

vaikuttaa virkistävästi ja poistaa nälän, niin että Indiaanit saattavat

sitä pureksimalla kestää erittäin pitkiä matkustuksia ravintoa

nauttimatta. Yhtälailla kuin tupakka on tupakoitsijalle ja viina

juopolle himoittavaa ainetta, jota ilman heidän on vaikea tulla aikaan,

samoin on myös koka sangen yleisesti Länsi-Amerikan Indiaaneille.

Nahkapussi, jossa on koka-lehtiä, ja sen sisässä oleva pieni pullo,

jossa on kalkkijauhoa tai potaskaa, ovat heille yhtä välttämättömiä

kapineita kuin tupakkakukkaro eurooppalaiselle talonpojalle. Vähintäin

kolmasti päivässä vaatii kokan-nauttija koka-purua suuhunsa ja pureksii

sitä sitten kalkin tai potaskan kanssa sekoitettuna noin puolen- tai

neljännes-tunnin ajan, niellen siitä lähtevän nesteen. Kohtuullisesti

nautittuna ei kokan pureksimisen sanota olevan vahingollista vaan sen

liiallinen käytäntö vaikuttaa ajanpitkään turmiollisesti sekä ruumiisen

että hengellisiin omaisuuksiin ja tuottaa lopulliseksi seuraukseksi

täydellisen tylsämielisyyden. Kokannauttijan tunnusmerkit ovat

pahanhajuinen hiki ja hengitys, vaaleat huulet ja ikenet, vihreät

hampaat ja mustat suunpielet. Myöhempinä aikoina on cocaiini myöskin

saanut käytäntöä lääketieteessä, sillä se tekee kokonaan tunnottomaksi

sen ruumiinosan, johonka sitä ruiskutetaan.

Suuri joukko muitakin lääkkeitä saadaan Brasilian kotimaisista

kasveista. Rio de Janeirossa näin ison franskalaisen kauppahuoneen,

joka välittää brasilialaisten lääkintäkasvien kauppaamista ulkomaille.

Useita ulkomaisia ryytikasveja viljellään menestyksellä Brasiliassa,

esim. ryyti-neilikkaa (_Caryophyllus aromaticus_), kaneelia

(_Cinnamomum Zeylanicum_), kamferttipuuta (_Camphora officinarum_),

pippuria (_Piper nigrum_) ja muskottia (_Myristicha fragrans_). Vaan

monet kotimaisetkin kasvit tuottavat ulkomaille kaupaksi meneviä

ryytejä. Niistä mainittakoon _Orchideae_ heimoon kuuluvat vanillit

(_Vanilla_ ja _Epidendron_ lajeja), joilla höystetään chocolaata ja

sokurileivoksia, cumaru (_Dipteryx odorata_ Willd., hernekasvien

heimoa), jonka palkoja nimitetään tonka-pavuiksi ja käytetään

tupakinvalmistuksessa höysteenä.

Fernissoja saadaan useiden kotimaisten lajien pihkasta. Jatobal

(_Hymenaea courbaril_ L. Caesalpiniese heimoa) antaa gummi animén eli

länsi-indialaisen copalin nimellä tunnettua hartsia. Almecegueirasta

(_Protium_ eli _Icica icicariba_ D. C. Burseraceae heimoa) saadaan

elemi-gummia, jota käytetään sekä lääkkeenä että fernissan

valmistukseen.

Umiri-puu (_Humirium floribundum_ Mart. heimoa _Humiriaceae_) antaa

erinomaisen hyvänhajuista balsamia.

_Mimoseae_ heimoon kuuluvat angigot (_Pithecolobium_ eli _Enterolobium

gummiferum_ ja _Piptadenia_ lajit) antavat hyvää gummia.

Öljyjä saadaan useiden sekä kotimaisten että viljeltyjen kasvien

siemenistä. Mainittakoon niistä seuraavat: Useat brasilialaiset _Cocos_

lajit, niinkuin _C. flexuosa_ ja _C. coronata_ sekä kaikissa kuumissa

maissa viljelty, alkuperäisesti Aasiasta kotoisin oleva kokospalmu

(_Cocos nucifera_); -- Afrikasta kotoperäinen ja sieltä tuodun

palmuöljynsä kautta kuuluisa _Elaeis Guineensis_ Jacq. sekä kotimainen

caiane _Elaeis melanococca;_ -- indaya-palmu (_Attalea compta_), josta

saadaan öljyä, joka on parempaa kuin oliviöljy; -- andiroba (_Carapa

Gujanensis_ Aubl. heimoa _Cedrelaceae_), jonka isoissa hedelmissä

olevista siemenistä saadaan katkeraa öljyä. -- Yleisesti viljellystä

isosta risini-ruohosta (_Ricinus communis_ L. _Euphorbiaceae_ heimoa),

joka on Vanhasta Maailmasta kotoisin, valmistetaan risiini-öljyä.

Viuhkalehtinen carnauba-palmu (_Copernicia cerifera)_ joka kasvaa

pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, on merkillinen lukuisain hyödyllisten

omaisuuksiensa kautta. Juuresta saadaan sarsaparillan kalttaista

lääkettä, puun ja lehtiruotien syistä palmikoidaan mattoja ja hattuja

y.m., joiden arvo on laskettu liki 3 miljoonaksi markaksi, puun ydin on

kelvollista korkkia, puun rungosta valmistetaan maissin tapaista

jauhoa, siemenet ovat syötäviä manteleja, hedelmää käytetään raavaiden

ruokana ja lehdistä tihkuu arvokasta vahaa, josta valmistetaan

kynttilöitä, ja joka vuosittain tuottaa yli 6 miljoonaa markkaa.

Lanka- ja kutous-aineita saadaan hyvin arvokkaita useista

Brasilialaisista kasveista, ja niitä viedään myöskin sangen paljon

ulkomaille. Köysiä punotaan varsinkin piassaba-palmujen (_Attalea

funifera_ ja _Leopoldinia piassava_) sekä kokospalmun (_Cocos

nucifera_) syistä. Tucum-palmun (_Bactris setosa_) ja tucuman-palmun

(_Astrocaryum tucuma)_ lehdistä saadaan lampaan villan kalttaista

lankaa, jota käytetään varsinkin kalastus-verkkojen valmistukseen siitä

syystä että se hyvin säilyy vedessä mätänemättä. Hienoihin kankaihin

saadaan pellavantapaista lankaa useista kasveista, esim. niinipuiden

heimoon kuuluvasta suvusta _Corchorus_, Bromeliace'eista _Ananassa

sativa_ ja _Bilbergia tinctoria_, sekä Agave'ista _Fourcroya gigantea_.

Silkintapaisia kankaita kudotaan langoista, joita saadaan barrigudan

(_Echites_, Apocyneien heimoa) hedelmistä ja páo-da-embirán (_Xilopia_,

Anonace'ein heimoa) kuoresta.

Useilla brasilialaisilla väriaineillakin on vanha maine. Bresiljapuuta

eli fernanpukkia, jolla painetaan punaiseksi, saadaan _Caesilpinia

echinata'n_ ydinpuusta. Kellan punaista väriä nimeltä rocou saadaan

niinipuiden sukuisen pensaan urucu'n (_Bixa orellana_ L.) siemenistä

(heimoa Bixaceae) ja draakinvertä myöskin _Croton erythrina_ nimisestä

Euphorbiace'eista, muita mainitsematta. Sekä viljellyt että kotimaiset

_Indigofera_ lajit (esim. _Indigofera pascuorum_ Benth.), jotka

kuuluvat hernekasvien heimoon, sisältävät lehdissään ja varressaan

indigo-sinistä. Genipapon (_Genipa Americana_ L. Cinchonaceae heimoa)

hedelmistä saadaan samanlaista väriä ja Indiaanit käyttävät sitä myös

ruumiinsa maalauksiin. Mustaa väriä valmistetaan _Ilex_-lajeista.

Keltaista bresiljaa saadaan mulperipuiden heimoon (_Moreae_) kuuluvan

pensaan _Maclura tinctoria_ puusta, ja keltaista väriä myös gravata'sta

(_Bilbergia tinctoria_).

Tätä luetteloa Brasilian hyötykasveista voitaisi jatkaa vielä monta

vertaa pitemmäksi, vaan luulen sillä jo liiaksikin väsyttäneeni

lukijaa.

Palajan nyt praca do mercadoon sen kauppaliikettä tarkastamaan.

Eläinkunta on siellä edustettuna kokonaisella menaseriialla, jota

katselee sitä suuremmalla uteliaisuudella kun muunlaista eläintarhaa ei

kaupungissa olekaan.

Pienten kauppakammioiden edustalla meluavat monenlaiset apinat ja

tekevät naurettavia liikkeitään, isommat kaulasta kahleessa, pienemmät

suljettuina joukottain häkkeihin, joissa ne aina väliin tappelevat ja

kynsivät vereen toistensa kasvoja. Harvemmin näkee siellä myös

pecaarisikoja ja satunnaisesti muitakin metsän nisäkkäitä.

Kun brasilialaiseen ateriaan säännöllisesti kuuluu lintupaisti, niin on

myöskin praca do mercadossa runsaasti lintuhäkkejä, joissa näkee

eurooppalaisia kanoja, helmikanoja, kalkkunoita, kyyhkysiä ja kesyjä

sorsia. Metsissä ammuttuja kotimaisia kanalintuja, kahlaajia ja

vesilintuja riippuu tukuittain seinissä. Pitkäpyrstöiset punaiset

arara-papukaijat istuvat heitä varten asetetuilla pylväillä ja

monenlaiset vihreät papukaijat ovat jalastaan vitjalla kiinnitetyt

läkkiselle istuin-telineelle. Punaisia _Tanagroja_ ja muita sieviä

pikkulintuja on suljettu pieniin puisiin häkkeihin.

Rannalla myödään kessittäin isoja pyrstöttömiä merirapuja (esim.

_Platycarcinus_ ja _Lupea_) ja jaloista tukuiksi yhdistettyjä paksuja

nyrkinkokoisia maarapuja (esim. _Cancer uca_ L.), joita saadaan

varsinkin mangrove-metsistä ja purojen rannoilta, sekä hirvittävän

isoja kaunisvärisiä pyrstörapuja (esim. _Palaemon guaricuru_ Fab.) ynnä

toisia pienempiäkin lajeja. Suuria varastoja näkee siellä isompia ja

pienempiä ostroni-lajeja, jotka kuitenkaan eivät ole Euroopan ostronien

vertaisia ja kuorillaan tavallisesti ovat kiinnikasvettuneet toisiinsa

möhkäleiksi, sekä muita kaksikuorisia merensimpukoita. Myöskin pehmeitä

pitkälonkeroisia läkkikaloja ja muita pääjalkaisia sekä hyytelömäisiä

Medusoja kaupitaan siellä ruoka-tavaroina.

Rantaan on kiinnitetty veneitä, joilla on runsaat lastit kaloja,

varsinkin hopeavärisiä siikain ja särkien kokoisia lajeja tai toisia

kummallisen muotoisia sekä kaunisvärisiäkin. Litteitä kyynärän leveitä

rokka-kaloja ja isoja toiseltapuolen ruskeita ja toiselta valkoisia

maariankaloja, pienempiä haijilajeja y.m. levittävät kalastajat sataman

ranta-kivitykselle ostajille houkutukseksi. Joillakuilla on myös

kaupaksi kauniinmuotoisia ja isoja näkinkoteloita, vaan vaativat niistä

monivertaisesti liioiteltuja hintoja.

Kun kalain ja rapujen kauppiaat huomasivat, että etsin heidän

varastoistaan oudompia lajeja, koroittavat he niiden hinnan,

eivätkä enään millään muotoa suostunut helpoittamaan, arvellen

että minä kuitenkin ostaisin heiltä eläimiä, jotka kelpasivat

luonnontieteellisiin kokoelmiin.

Paremmin syntyy kauppa Indiaanein kanssa, joita aina tapaa praca do

mercadon luona kaupittelemassa kaloja, nilviäisiä ja simpukoita.

Valkoisten kalakauppiaiden esimerkkiä seuraten, vaativat hekin ensin

mielettömiä hintoja, vaan ottivat mielellään vastaan pienenkin rahan,

jos en suostunut enempää heille antamaan.

Yhdestoista luku.

Indiaani-rotu.

Rio de Janeiron Indiaanit. -- Indiaanein luku. -- Heidän

sivistyksensä taantuminen. -- Ikivanhoja viljelykasveja. -- Brasilian

Indiaani-kansat. -- Botocudos. -- Botocudoin ulkonäkö. -- Tavat. --

Talous. -- Ihmissyöjiä. -- Uskonto. -- Enkrekmungin kieli. -- Suomelta

kajahtavia sanoja. -- Botocudoin luultu kotiperä Aasiasta. --

Kiinalaiset Amerikassa ennen Columbusta. -- Cooos-palmu historiallisena

muistomerkkinä. -- Indiaanirodun ikä. -- Atlantidi eli silta Euroopasta

Amerikaan. -- Ihmisten yhteinen syntyperä. -- Lemuria, Godwanamaa ja

Eden.

Paremmin kuin praca do mercadon luona ei Rio de Janeirossa ole

tilaisuutta tutustua Indiaani-rotuun. Muualla kaupungissa tapaa

ainoastaan sattumalta jonkun Indiaanin, joka kaupittelee kalastuksensa

tuotteita, vaan kauppatorin luona näkee heitä enemmänkin.

Ainoastaan halvimpaan kansanluokkaan kuuluvat pääkaupungin Indiaanit.

Toiset heistä elättävät itseään kalastuksella kaupungin lähistössä,

toiset toimittavat soutajan virkaa rannalla tai tekevät satamassa

satunnaisia palveluksia.

Rio de Janeiron ja Minas Geraeksen maakunnissa, joissa matkustin, on

ainoastaan vähäpätöinen osa väestöstä Indiaaneja, ja heitä tapaa siellä

melkein ainoastaan erityisesti etsimällä heidän syrjäisiä

asuinpaikkojaan. Edellisen maakunnan 939 tuhannesta asukkaasta on

ainoastaan satakahdeskymmenes osa eli 7,850 Indiaaneja ja Minas

Geraeksen 2 miljoonasta 449 tuhannesta asukkaasta on heitä 32,300.

[Intiaanein luku on mainittu vuoden 1872 väenlaskun mukaan,

vaan todennäköisesti se onkin senjälkeen pysynyt jokseenkin

muuttumattomana.]

Avarassa Amazonas maakunnassa on enin osa väestöä eli vuoden 1872

väenlaskun mukaan 63 prosenttia Indiaaneja, vaan sielläkään ei heidän

luku noussut enempään kuin 36,330 (vuoden 1883 lopulla oli maakunnan

asukasluku 81 tuhatta). Ben jälkeen suurin prosentti Indiaaneja oli

Pará maakunnalla, jossa heitä oli 44,600 eli 16,25 prosenttia maakunnan

väestöstä (v. 1883 343 tuhatta asukasta), sekä laajalla Matto

Grossolla, jonka harvalukuisesta väestöstä 12,25 prosenttia eli

ainoastaan 8,824 oli Indiaaneja. Muissa maakunnissa oli heitä paljoa

pienempi prosentti ja koko maassa ainoastaan 3,9 prosenttia eli

yhteensä 386,950, joka tekee 1/25 osa Brasilian silloisista 9,930,500

asujamesta.

Puhdasverisistä Indiaaneista on ainoastaan pieni osa niinkutsuttuja

kesyjä Indiaaneja, Indios mansos, eli sellaisia joilla on vakinaisia

asuntoja, tai jotka harjoittavat samallaisia elinkeinoja kuin muu

alhaisempi väestö Brasiliassa, ja elävät yhteydessä muihin rotuihin

kuuluvain kanssa. Muista Indiaaneista elävät useimmat metsissä villien

kansain alkuperäisessä luonnontilassa.

Oikeampi lienee kuitenkin pitää Brasilian Indiaani-kansoja jäännöksinä

muinaisista koko joukon ylhäisemmällä sivistyskannalla olevista

kansoista, jotka uudestaan ovat vajonneet villien tilaan. Sitä

osoittavat ne lukuisat sangen kehittynyttä sivistystä todistavat

esineet ja jätteet muinaiselta ajalta, joita viimeisinä aikoina on

löydetty Brasiliassa maan sisästä ja entisistä haudoista varsinkin

pohjaisissa ja läntisissä maakunnissa. Vaan koska ja mistä syistä tämä

palajaminen raakuuteen olisi tapahtunut, siitä ei ole minkäänlaisia

tietoja. Silloin kun Eurooppalaiset löysivät Amerikan, olivat Brasilian

Indiaanit samalla alhaisella kehityskannalla, kuin nytkin. Brasilian

muinainen historia olisi siis yhtäläinen kuin Perun ja Colombian,

joissa suuremmoiset muinaisjätteet ovat muistomerkkeinä entisestä

sangen kehittyneestä sivistyksestä.

Kieltämättömiä todistuksia troopillisen Amerikan sivistyksen suuresta

ijästä antaa myöskin kasvikunta. Maissia (_Zea mais_), joka on

Amerikasta syntyperäinen, ei ole missään löydetty villinä, eikä sillä

ole edes mitään sukulaistakaan metsäkasveissa. Sen ovat Indiaanit

säilyttäneet äärettömän kaukaisesta muinaisuudesta, jolla ajalla siitä

on kehittynyt useita toisintojakin. Darwin on löytänyt maan sisästä

maissin tähkiä 18 simpukkalajin kanssa paikalta, joka nyt on 85

jalkaa merenpinnan yli, vaan jonne meri ne muinoin oli haudannut.

Maniok-kasveista ei viljeltyjä lajeja (_Manihot utilissima_ ja _M.

aipi_) tunneta villeinä, vaan niistäkin on Indiaaneilla suuri joukko

toisintoja, jotka ovat voineet kehittyä ainoastaan hyvin pitkällisen

viljelyksen kautta.

Mistään yleisestä Brasilialaisesta Indiaani-kansasta ei oikeastaan voi

puhua, sillä Indiaanit kuuluvat siellä suureen joukkoon eri kansoja,

joilla ei tunneta koskaan olleen mitään kansallista yhteyttä, ja jotka

sekä kielensä että ruumiinrakentonsa puolesta suuresti eroavat

toisistaan. Enemmän kuin 250 Indiaanikansaa on eroitettu Brasiliassa,

vaan suurin osa niistä on ainoastaan heimoja, joilla on oma murteensa

ja omituiset tapansa. Nämät lukuisat heimot kuuluvat v. Martiuksen

mukaan kahdeksaan eri kansaan, joista kullakin on kokonaan eri

kielensä, ja jotka ovat seuraavat: _Crens eli Guerens, Tupis, Ges eli

Crans, Goyatacas, Gucks eli Guccuhs, Parexis, Guaycurus ja Aroaquis_.

Otamme tässä tarkastaaksemme Crenejä, joihin kuuluva kansa nimeltä

_Botocudos_ on anthropoloogillisessa tieteessä herättänyt suurta

huomioa.

Cren-heimot asuvat paraastaan itä-osassa maata, varsinkin Serra do Mar

nimisen vuoriston seutuvilla Parahyba ja Rio de Contas virtain välillä.

Lukuisuutensa kautta ovat heistä tärkeimmät Aymorés eli Botocudos,

joihin on arvattu kuuluvan noin 14,000 henkeä. Siihen heimoon kuuluu

myös suuri osa Minas Geraes maakunnan Indiaaneista.

Se on saanut nimensä portugalilaisesta sanasta _batoque_, joka

merkitsee "tappi". Botocudoilla on nimittäin tapana lävistää lapsiensa

alahuuli ja asettaa siihen lyhyt puinen tappi, jonka he vaihtavat

paksumpaan sen mukaan kuin huulen reikä suurenee, niin että

täysikasvaneella Botocudolla usein on kolmen tuuman paksuinen tappi

huulessa. Samaten lävistävät he myöskin korvansa ja venyttävät ne

tapilla monen tuuman pituisiksi.

Molemmat sukupuolet käyvät kokonaan alastomina, vaan miehet

kiinnittävät etupuolelle ruumista usein myös palmulehden. Ruumistaan ja

kasvojaan kirjavoittavat he punaisella ja mustalla värillä, jota he

saavat rocou-pensaan (_Bixa orellana_) siemenistä ja genipapon (_Genipa

Americana_) hedelmistä. Enimmin kokevat naiset ja lapset koristaa

itseään maalauksillaan. Saadakseen koivet ohkoisiksi, kiristävät he

siteillä lapsiensa pohkeita, sillä heidän käsityksenä ruumiin

kauneudesta on melkoisesti erillainen, kuin Eurooppalaisten. Pahemmin

ei Botocudoa voi loukata, kuin sanomalla että hänellä on isot silmät

ja paksut pohkeet.

Niinkuin useimmilla muillakin Brasilian Indiaaneilla, on Botocudoilla

ohkoiset reidet ja pohkeet, pienet jalat, rinta ja hartiat leveät,

kaula hyvin lyhyt, nenänharja matala ja vähän sisäänpäin kaareva

(satula-nenä) tai melkein suora, nenänpää tylppä ja jokseenkin paksu,

ja sieramet erinomaisen leveät, silmät kaukana toisistaan ja niiden

ulommat kulmat vähän viistossa ynnä poskiluut isoja ja ulottuvia.

Heidän ruumiinsa on pituudeltaan keskikokoinen sekä jokseenkin roteva

ja lihakas, ja väriltään tavallisesti ruskean keltainen. Pää on heillä

vähemmin pyöreä, kuin muilla Minas Geraes maakunnan Indiaaneilla, ja

otsan muoto vaihteleva, monella kuitenkin taaksepäin kalteva. Huulet

ovat paksunpuoleisia ja silmät useimmilla pieniä, vaan monella

isojakin, väriltään mustia. Hiukset ovat karheat ja suorat, useimmiten

pikimustat; monella, jonka iho on vaaleampi tai melkein valkea ja

posket punaisetkin, ovat hiukset kuitenkin mustan ruskeita. Parta on

harvaa, vaan jäykkäkarvaista. Tukan leikkaavat he pois yksi tai kaksi

tuumaa yläpuolelta korvia, ja samoin niskasta, niin että se näyttää

kalotilta päässä. Myöskin kulmakarvat ja parran nyhkivät useat pois,

vaan toiset antavat niiden kasvaa tai leikkaavat ne pois. Monella on

hyväkin parta, vaan useimmille kasvaa ainoastaan suun ympäri niukasti

parta-karvoja. Yleensä ovat Botocudot iholtaan ja kasvoiltaan

jotensakin Kiinalaisten kalttaisia, ja heidän katseensa on avonainen ja

leppeä.

Botocudot elävät joukoissa, joihin kuuluu noin 10 tai 60 aseellista

miestä perheineen, ja jota johtaa joukon valitsema päällikkö. Kuitenkin

tapahtuu usein, että päällikön kuoltua joku seuran jäsenistä itse

julistaa itsensä päälliköksi, uutta vaalia odottamatta. Päälliköillä on

rajaton valta, vaan se ei kuitenkaan juuri tule käytäntöön muussa kuin

sodan ja retkien johdossa sekä riitain ratkaisemisessa, jotka melkein

yksinomaisesti syntyvät naisten tähden. Minkään arvomerkkien kautta

eivät päälliköt eroa väestään muutakuin sodan aikana, jolloin he

erityisellä tavalla maalaavat ruumiinsa.

Botocudojen tytöt ja pojat menevät keskenään naimiseen jo

puolikasvaneina, ja häitä vietetään isolla metsästyksellä, jota seuraa

juhla-ateria ja tanssit. Puoliso voipi kuitenkin hyljätä vaimonsa koska

tahtoo, vaan sellaisessa tapauksessa vietetään erojuhla, samallainen

kuin häät, ja lapset jäävät äidille niin kauan kuin ne ovat pieniä,

sekä palajavat isän luokse isommiksi kasvettuaan. Veljet ja sisaret

eivät mene keskenään naimiseen Botocudoilla niinkuin useilla muilla

Indiaani-roduilla, joilla yleisesti vanhemmatkin ottavat lapsiaan

puolisokseen. Monivaimoisuus on tavallista siinä tapauksessa että

miehen varat sitä kannattavat, ja muutoinkin ovat molemminpuoliset

aviorikokset niin tavallisia, että todellisuudessa heillä on vaimojen

yhteisyys. Vaan jos puolisot tapaavat toisensa avion rikkomisessa, niin

he rankaisevat syyllistä naarmuilla ja haavoilla käsivarsiin, ja

syyllinen ottaa rauhallisesti vastaan rangaistuksen puolisoltaan.

Useimmilla on senvuoksi pahasti arpia käsivarsissaan. Varsinkin ovat

miehet hyvin mustasukkaisia hetkellisestä mielivaimostaan ja joutuvat

hänen tähden helposti riitaan.

Botocudot eli Enkrekmung, niinkuin he itse kutsuvat kansaansa, -- joka

nimitys merkitsee "me vanhat, jotka näemme kauas", -- ovat erittäin

alhaisella kehityskannalla oleva nomaadi- eli kiertolais-kansa. Kun he

alati muuttavat paikasta toiseen, niin eivät he myöskään pane paljon

vaivaa asuntojen rakentamiseen, vaan laittavat ainoastaan vallan

yksinkertaisia parin kyynärän korkuisia majoja eli suojuksia, joissa

väliin yksi väliin useampia perheitä asuskelee ja makaa. Muutamia

palmupuita asetetaan nojaan vastakkain, niin että niiden lehvät

yhtyvät, tai lyödään muutamia seipäitä maahan ja niiden yli laitetaan

risuinen ja lehväinen katto, -- siinä on koko heidän asuntonsa. Maahan

levitetty matto, jonka he valmistavat varsinkin _Lecythis_-puun

niinestä, tai sammunut nuotion sija on heidän vuoteenaan. Metsän

jättävät he raivaamatta pois asuntojensa ympäriltä, sillä heidän

kiviset kirveensä ovat sellaiseen työhön liian heikkoja ja liian

harvinaisiakin. Monet Botocudo-joukot, jotka ovat yhtyneet seurusteluun

Brasilialaisten kanssa ja heiltä hankkineet itselleen rautakirveitä,

rakentavat kuitenkin jo parempiakin majoja.

Melkein koko talous on heillä naisten huolena. Ne kylvävät ja

viljelevät papuja, kurbitseja ja maissia, jotka valmistuvat muutamassa

kuukaudessa, vaan mandioca ja banaanit eivät botocudoille sovellu

viljeltäviksi, sillä metsästys vaatii muuttamista uuteen paikkaan

ennenkuin niistä joutuisi valmista satoa. Naiset myös etsivät metsistä

syötäviä juuria, caraa (_Dioscorea_) ja bataatteja (_Convolvulus_

lajeja), palmukaaleja (_Euterpe_ y.m.), sapucaiaa (_Lecythis_) ja muita

syötäviä hedelmiä, sekä mettä. Miesten tuoman metsänriistan paistavat

he nuotiossa, carat ja bataatit tuhkassa, kurbitsit maassa ja muut

kasvikset huonosti poltetuissa saviastioissa. Jos heillä ei ole

sellaistakaan, niin käyttävät he kattilana paksun bamburuovon

ontelosta ja nivelisestä korresta leikattua astiaa tai pati-palmun

(_Diplothemium_) leveää lehteä, jonka he kääntävät kokoon ja sitovat

kepin alle veneenmuotoiseksi astiaksi. Vesikuppeja valmistavat he

kuivatusta kurbitsin kuoresta ja bamburuovosta.

Aseina käyttävät botocudot joutsea ja nuolia, ja jälkimäisiä on heillä

kolme eri lajia, nimittäin pienempää ja isompaa saalista sekä

vihollista varten, vaan he eivät niitä myrkytä. Sotanuijakin on heille

tuntematon.

Tapetun vihollisen pään asettavat he seipään kärkeen voittomerkiksi ja

lapsille maaliksi ampumaharjoituksissa, vaan ruumiin he syövät, hiukan

sitä paistettuaan, olkoon se sitten erirotuisen vihollisen, niinkuin

_Machari'n, Macuni'n_ ja _Capocho'n_, tai heidän likeisen heimolaisensa

_Malali'n, Puri'n_ ja _Coroado'n_. Samaan heimoonkin kuuluvat päälliköt

käyvät usein keskenään sotaa, joka tavallisesti syntyy siitä syystä,

että joku naapurijoukko on käynyt hedelmiä keräämässä eli metsästämässä

toisen joukon omistamalla tai anastamalla alalla. Vielä kauas tälläkin

vuosisadalla tekivät he sotaretkiä toisiaan vastaan myöskin

ryöstääkseen toisiltaan lapsia, joita he möivät Portugalilaisille.

Löytyi nimittäin sellainen laki, että se, joka otti Indiaanilapsen

kasvatettavakseen, sai pitää hänet kymmenen vuotta maksuttomasti

palveluksessaan, josta syntyi se väärinkäytös, että Indiaaneilta

ostettiin lapsia ja myötiin sitten kylästä kylään samoinkuin orjia.

A. de Saint-Hilaire kertoo Botocudoin olleen yhtämittaisessa sodassa

_Monoxos-heimon_ kanssa siitä syystä, että jälkimäiset, joilla oli se

kummallinen omituisuus, että heille syntyi melkein yksinomaisesti

poikalapsia, tekivät retkiä Botocudoja vastaan ryöstääkseen heiltä

naisia.

Mitään varsinaista uskontoa ei Botocudoilla ole, ja ainakaan ei heillä

olo minkäänlaista jumalanpalvelusta. Kuitenkin luulevat he löytyvän

pahoja henkiä nimeltä _Jántschong_, jotka heitä kiusaavat ja vainoavat.

Myöskin _Taru_ eli kuu saapi heidän mielestään paljon pahaa toimeen. Se

saapi muka aikaan ukkosen ja salaman sekä putoaa väliin maahan, jolloin

paljon ihmisiä joutuu perikatoon. Sen on vika myöskin, että eräät

hedelmät ja ravintoaineet väliin niukkenevat, ja sairaillekin on kuusta

paljon haittaa. Niinkuin useilla muillakin Indiaani-kansoilla on

Botocudoillakin tapana pahalla ukkoissäällä ja auringon ja kuun

pimennyksissä kovalla kirkunnalla ampua nuolia taivasta kohden

peloitukseksi kuulle. Hyvä olento, josta on paljon hyötyä, on taas

aurinko, _Taru-di-po_ oli "taivaanjuoksija", vaan se ei ole heidän

mielestään niin tärkeä olento, kuin kuu, joka saattaa tuottaa niin

paljon turmioa ihmiselle. Jonkunlaista sielun kuolemattomuutta uskovat

he kenties myöskin, sillä heillä on tapana polttaa jonkun aikaa valkeaa

kuolleen haudan luona, niinkuin luullaan, pahojen honkien

karkoittamista varten kuolleesta. Kuolleet hautaavat he mataloihin

hautoihin joko vaakasuoraan eli pystyyn asentoon, käsivarret ristiin

rinnan yli ja reidet mahaa vastaan taivutettuina. Hauta kaivetaan joko

kuolleen majaan, joka silloin jätetään tyhjäksi, tai majan viereen,

jossa tapauksessa laitetaan haudalle palmulehdistä suojus, jota usein

myöskin koristetaan lintujen höyhenillä ja eläimen nahalla, ja

ympäriltä raivataan ruoho pois.

Botocudojen eli Enkrekmungein kieli on sangen köyhä ja täynnä

onomatopoieetillisia sanoja. Kun he eivät voi käyttää alahuultaan,

jonka he batoque'lla ovat turmelleet, niin he puhuvat nenän ja kurkun

kautta, josta heidän puheensa saapi kummallisen äänteen. Kun he jotakin

innokkaasti pyytävät, niin on heillä tapana alkaa laulaa eli veisata

sanojaan, ja kun he tahtovat lausua että jotakin on paljon eli joku on

suuri, niin uudistavat he samaa sanaa monta kertaa. Esimerkiksi

_ouatou-ou-ou-ou-ou-ou_ merkitsee isoa virtaa ja merta.

Näytteeksi heidän kielestään lueteltakoon tässä seuraavat sanat:

Nuck (gnuck) = ihminen

Jocknang = nainen

Kgikanu = isä

Kgiparak = veli

Kgicutä = sisär

Curuck-nin = lapsi

Keräng-cat = pää

Kerän-kä = tukka

Po = jalka

Kniaknon = korva

Naak = maa

Kjiemm = koti

Bacan-gnick = liha

Tu = nälkä

Hgick (kigick) = minä

Kigitia = kuuma

Merong = kova

Mökarang = raskas

Nongcut = syödä

Emporock = juosta

Ong-ong = laulaa

Ong = puhua

Ningkäk = varastaa

Hang = nauraa

Ning = tule (tänne)

Up = anna

Tonn-tonn = ei ole hyvää

Cuang-gipakiu-gikarän = maha on hyvin täynnä

Magnan-ah = tuo vettä

Ae-rehä = hyvä on

Uruhu = paljon

Mokenam = yksi

Magnan-niimtiak = kylmä vesi

Amnup = ei (en tahdo).

Kummallisen sattumuksen kautta kajahtavat seuraavat sanat suomelta:

_joop (jiop)_ = juoda, _hii_ = hän (siis: _hii joop_ = hän juopi),

_kuckjunn_ = nukkua, _mung_ = mennä. Vaikka senkalttaisella

yhtäläisyydellä luonnollisesti ei voi olla mitään arvoa kysymyksessä

kansain syntyperästä, mainittakoon tämän kanssa yhteydessä kuitenkin

löytyvän sellainen mielipide, että ainakin jotkut Etelä-Amerikan

Indiaani-kansoista ja niiden joukossa juuri Botocudot olisivat Aasiasta

tulleita Kiinalaisia ja Siperialaisiakin, joita aluksineen olisi hyvin

kaukaisessa muinaisuudessa merenvirta ajanut Amerikaan. Jo ensi

katseella, kun näkee brasilialaisia Indiaaneja pistää silmiin

yhtäläisyys heidän ja mongooliseen rotuun kuuluvain kansain välillä.

Luullakseni ei kukaan hämmästyisi, jos näkisi Sisä-Aasiassa Kiinan

rajalla kansan, jolla olisi kasvonpiirteet ja muut ruumiilliset

omituisuudet vallan samallaiset kuin Botocudoilla ja useilla muilla

Brasilian Indiaanikansoista. Heidän ihonsakaan ei ole sitä tummemmin

keltainen, kuin monella päivettyneellä Suomalaisella ja varsinkin

vanhemmalla franskalaisella miesväellä sangen yleisesti. Samaa myöntää

myöskin Franskalainen A. de Saint-Hilaire.

A. de Quatrefages, joka on tutkinut kysymystä Amerikan alkuasukkaista,

tulee siihen päätökseen, että jo ennenkuin Columbus löysi Amerikan,

siellä asui Vanhan Maailman kolmea rotua, keltaista aasialaista,

valkoista eurooppalaista, ja mustaa afrikalaista. Valkoinen asui

Koillis-Amerikassa, keltaista tavataan vielä Brasiliassa, jossa

Botocudot siihen kuuluisivat, ja mustia asui St.-Vincentin saarella

Mexicon lahden suussa sekä Panaman taipaleella. Muutamat Floridan,

Brasilian ja Californian Indiaani-kansat olisivat myöskin mustaa rotua.

Yhteys Vanhan ja Uuden Maailman välillä jo kaukaisessa muinaisuudessa

ei ole laisinkaan mahdoton. Useita kertoja tunnetaan tuulen ajaneen

Grönlandista pienissä veneissä Eskimooeja vielä elossa Skotlannin

saaristoihin, ja samoin kuljettaa usein merenvirta myöskin Aasian

puolelta aluksia Amerikaan. Vuosien 1782 ja 1876 välillä tiedetään 49

veneen sillä tavoin siirtyneen Tyynen meren yli. Niistä saapui 19

Aleuttion saaristoon, 10 Alaskan niemelle, 3 Yhdysvaltain rannikolle ja

2 Sandwichin saaristoon. Aasialaisilla ranta-asukkailla on vielä nytkin

tapana vaimoineen ja lapsineen lasketella pienillä veneillään Amerikan

puolelle Tyynen meren pohjaisen pohjukan yli. Kaikki sellainen on

voinut tapahtua jo kaukaisessa muinaisuudessakin.

Vaan historiallakin on Amerikasta paljoa aikaisempia tietoja, kuin

Columbuksen ajoilta. Paavi Gregorius IV mainitsee Grönlandin

lähetystoimesta bullassaan vuodelta 835, ja vuonna 1124 oli siellä jo

piispanistuin. Amerikan mantereellekin purjehtivat Norjalaiset tai

Islantilaiset jo ennen Columbusta, niinkuin Köpenhaminan arkistossa

säilytetty _Codex Flatoensis_ varmasti osoittaa. Vanhimmat Kiinalaiset

aikakirjat kertovat isosta mantereesta, joka on itäänpäin 20 tuhannen

li'n päässä (1 li = 536 metriä), ja de Guignes on Kiinan historiaa

tutkimalla tullut siihen päätökseen, että Kiinalaiset tunsivat Amerikan

jo vuonna 458 j.Kr. eli tuhatta neljäkymmentä vuotta aikaisemmin,

kuin Columbus. Kiinalaiset ja Japanilaisetkin historiat tietävät

nimittäin puhua äärettömän isosta maasta nimeltä _Fou-Sang_, joka on

itäänpäin Kiinasta ja jonne viisi buddan-uskoista Kiinalaista, kotoisin

Samarkandista, olivat perustaneet uudis-asutuksia. De Guignes'en ja

Guimet'in mukaan on Fou-Sang Amerika.

Kiinalaisten uudis-asukkain vaikutukseksi on myöskin arveltu sitä

merkillistä yhtäläisyyttä, jonka huomaa useissa muinais-Perulaisten ja

Kiinalaisten sivistys-oloissa ja tavoissa. Vanhat perulaiset venheet,

eräät yksityiskohdat Perulaisten rakennustavoissa, nuorille rakennetut

sillat, kastelu-järjestelmä, Incain maanviljelys-juhlat ynnä monta

muuta omituisuutta viittaavat Perun muinais-sivistyksen Aasialaiseen

alkuperään. Franskan lähettiläs kreivi de Sartiges kertoo La Paz'in

kansallis-museossa Boliviassa säilytettävän kaksi astiaa, jotka ovat

jätteitä Aymaralaisesta muinais-sivistyksestä, ja joihin oli kuvattu

elefantteja, jotka kantoivat torneja eli palanquineja selässään.

Kuitenkaan ei ole historiallisella ajalla eikä myöskään siihen aikaan,

jolloin nämät astiat ovat valmistetut, Amerikassa elänyt elefantteja.

Niiden kuvaajalla täytyi siis olla tietoja Aasialaisista elefanteista.

Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon eräs omituisuus kokos-palmun

levenemisessä Amerikassa. Oviedo kirjoittaa vuonna 1526, siis lyhyt

aika Mexicon valloituksen jälkeen, kokos-palmua kasvavan runsaasti

eräässä maakunnassa Tyynen meren rannalla, ja sitä myöhemmiltä ajoilta

on tietoja sen levenemisestä myöskin useilta muilta paikoin Tyynen

meren puolisella rannikolla. Sen täytyi siis kasvaa Tyynen meren

rannikolla ainakin joillakuilla paikoin ennen Eurooppalaisten tuloa

sinne, vaan itäosaan Amerikaa tiedetään se levitetyksi vasta myöhemmin.

Sen kotoperä on kuitenkin toiselta puolen Tyyntä merta ja siitä on

Aasiasta tietoja jo kolmen tai neljän tuhannen vuoden takaa. Luultavaa

ei sitävastoin ole, että se olisi kasvanut Amerikassa vallan kauan

aikaa ennen Eurooppalaisten tuloa, sillä siinä tapauksessa eivät

Indiaanit olisi jättäneet sitä levittämättä muuannekin ja

itäisempiinkin osiin Amerikaa, samoin kuten he ovat tehneet muillekin

viljelykasveilleen. Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättömästi, että

Aasialaiset olisivat sen tuoneet muassaan Amerikaan, sillä

mahdollistahan on että se merenvirta, joka Aasian Indialaisesta

saaristosta virtaa troopillista Amerikaa kohden, olisi saattanut sen

kuljettaa Tyynen meren yli, varsinkin kun kokos-palmu kasvaa kosteilla

paikoin, niinkuin jokien ja muiden vesien rannoilla. Vaan jos niinkin

olisi, että sen pähkinät voisivat säilyä turmeltumattomina vedessä niin

kauan aikaa, kuin sellainen kuljetus vaatisi, herättää sellaista

selitystä vastaan kuitenkin epäilystä sekin seikka, että ne siinä

tapauksessa eivät jo paljoa aikasemmin ole joutuneet Amerikaan.

Josko lieneekin luultavaa, että Aasian mongoolilaista kansaa on meritse

sekä etelämpää että pohjaista tietä jo kauan ennen Columbuksen tuloa

joutunut Amerikaan, löytyy kuitenkin Indiaani-kansoja, varsinkin

Pohjais-Amerikassa, joiden ruumiilliset omituisuudet ovat vaikeat

johtaa yksinomaisesti mongoolisesta rodusta. Lisäksi on muinaistutkimus

saanut tietoja Amerikan asukkaista jo niin kaukaisten aikain takaa,

että nykyiset ihmiskunnan rodut ja mantereet, joissa ne asuvat, ovat

senjälkeen paljon muuttuneet. Niin kaukaisen muinaisuuden kansoista ja

niiden vaelluksista ei enään voi tehdä johtopäätteitä nykyisen

maantieteen ja meidän aikamme kansatieteen perustuksella. Minas Geraes

maakunnassa Brasiliassa ja samoin myös Yhdysvalloissa on löydetty

jätteitä ja luita ihmisistä, jotka elivät samaan aikaan kuin

eläin-lajit, joita ei enään ole elossa. Silloin kun suuret elefanttien

kalttaiset _Mastodon_ lajit, nykyisistä lajeista eroavat tapiirit,

hevoiset ja hirvet elivät Brasiliassa, asui siellä luolissa ihmisiä,

jotka käyttivät aseinaan kivisiä kirveitä ja kivikärkisiä nuoleja.

Samalla aikaisemmalla quaterneeri-ajalla, johon nämät eläinten ja

ihmisten jätteet kuuluvat, ja vieläpä aikaisemminkin tiedetään myöskin

Pohjais-Amerikassa asuneen ihmisiä.

Kun vertaa eläin- ja kasvikuntaan kuuluvia löytöjä tertieeriltä ja

aikaisemmalta quaterneeriltäkin aikakaudelta Amerikassa ja Euroopassa,

huomaa hämmästyttävää yhtäläisyyttä näiden maanosain muinaisessa

eläimistössä ja kasvistossa. Näinä kaukaisina aikakausina Euroopassa

elävillä eläimillä ja kasveilla on hyvin likeisiä sukulaisia samain

aikain tuotteissa Amerikassa, vieläpä suuri joukko näiden kahden

maanosan muinaisista eläimistä olivat vallan samoja lajejakin.

Kummallinen on varsinkin yhtäläisyys siinä suhteessa Etelä-Amerikan ja

Euroopan välillä, joiden eläimet ja kasvit nyt niin äärettömästi

eroavat toisistaan. Tämä seikka saattaa uskomaan, että Euroopan ja

Amerikan välillä muinoin on löytynyt mannermaa, jonka nyt kätkevät

Atlantin aallot. Paleeontologiia uudistaa tieteellisellä perustuksella

melkein saman tarinan, jonka egyptiläiset papit muinoin kertoivat

Solonille maanosasta, joka 9 tuhatta vuotta ennen häntä ulottui

Herculeen patsaiden toiselta puolen kauas Atlantin valtamereen. Tätä

_Atlantidiksi_ nimitettyä maanosaa myöten, jonka aseman geoloogit

kuitenkin ovat määränneet pohjaisemmaksi, kuin muinaiset tarut, ovat

eläimet ja kasvit levinneet Euroopasta Amerikaan ja päinvastoin, ja

sitä tietä on kenties osa muinaisista Amerikalaisistakin tullut

Vanhasta Maailmasta.

Sillä joka tapauksessa täytyy koko ihmiskunnalle edellyttää yhteinen

syntyperä. Vaikkapa muutamat ihmiskunnan roduista niin paljon

eroavatkin toisista, että useat niitä pitävät eri ihmis-lajeinakin, ei

kukaan kuitenkaan voi kieltää, että ne luonnontieteelliseltä kannalta

katsoen kuuluvat ainakin samaan sukuun (_Homo_). Vaan yhtälaillahan

luonnontiede olettaa saman suvun kaikille lajeille kuin saman lajin

kaikille toisinnoillekin yhteisen syntyperän samasta aikaisemmasta

lajista. Jos alhaisempien organismein, niinkuin mikroobien, yhteisestä

syntyperästä luonnontieteellä onkin epäilystä, olisi ylhäisempien

organismien suhteen muullainen mielipide jyrkässä vastarinnassa

nykyaikaisen luonnontutkinnon kanssa. Kuta suurempi ja moninaisempi

elollisten olentojen kehitys on ollut, sitä tärkeämpiä erillaisuuksia

on niiden rakennossa täytynyt ilmaantua, jos niillä ei ole yhteistä

syntyperää. Niin vaihtelevat ja moninaiset ovat ne seikat, jotka

vaikuttavat organismein kehitykseen, että samallainen tulos on vallan

mahdoton, kauan aikaa kestäneillä kehitysjaksoilla.

Siinäkin tapauksessa siis, että luulee ihmiskunnan kaukaisessa

muinaisuudessa kehittyneen eläin-lajista, jonka sukulaisia vielä

nykyajan apinatkin ovat, täytyy uskoa ihmiskunnalla olleen yhteinen

syntyperä ja yhteinen isänmaa. Olkoon ihmisen synnyinmaa sitten ollut

zooloogien _Lemuria_, ja geoloogien _Godwana-maa_, jonka nyt peittää

Indian valtameri, niin että ainoastaan kaistaleita siitä on jäljellä

Indiassa, Madagaskarissa ja eteläisemmässä osassa Afrikaa, tai olkoon

se Elmgrenin _Eden_, jota Euphrat ja Tigris vielä nytkin kastelevat,

tai, niinkuin Quatrefages tahtoo, Keski-Aasian ja Siperian nyt niin

kolkot maisemat, -- yhteisen kotimaan metsistä ovat Eskimooit

vaeltaneet jäisiin vuoristoihinsa, Neekerit paahtavan kuumaan

maanosaansa, Austraalialaiset koralliriutoilleen ja Indiaanit

aarniometsiinsä, -- alkuperäisessä kotimaassaan kuitenkin tykkänään

erillaisina kuin nykyisillä asumusaloillaan.

Kahdestoista luku.

Brasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.

Tupi-kausat. -- Guarani-kieli. -- Lingua geral. -- Tupi-kansain tavat.

-- Gé-heimot. -- Goyatacas. -- Guck-heimot. -- Tecunas. --

Ympärileikkaus. -- Passés. -- Eurooppalaisten näköisiä Indiaaneja. --

Heidän asuntonsa. -- Juhlat. -- Metsäpiru-tanssi. -- Macusis. --

Verikosto. -- Nuolimyrkyt. -- Ampuminen puhallustorvella. -- Aroaquis.

-- Parexis. -- Guatos. -- Guaycurus. -- Ratsastava kiertolais-kansa. --

Tavat. -- Indiaanein sivistyttäminen. -- Indiaanein orjuus. --

Jesuiittain lähetystoimi. -- Kesyt Indiaanit. -- Indios da Costa.

_Tupit_ ovat Brasilian tärkein Indiaani-rotu, ja melkein yli koko

Brasilian La Plata valtioista aina Amazoni virran suuhun ja Atlantin

rannoilta aina Boliviaan ja Madeira-virtaan saakka tavataan heihin

kuuluvia heimoja. Vaan he ovat hajoitetut useihin ryhmiin, joiden

välissä asuu toisia, vallan vieraita Indiaani-kansoja.

Sellainen oli laita jo ennen Eurooppalaisten tuloakin Brasiliaan, vaan

sen jälkeen ovat Portugalilaiset vielä enemmän hajoittaneet heitä,

karkoittamalla toisia heimoja pakoon, ja toisia hävittämällä

sukupuuttoon. Alkuperäisesti olivat he luultavasti asuneet etelässä,

josta he Atlantin rannikon kautta ja toiset Paraguayn ja Paranan

virtoja pitkin sekä Amazonin eteläisiä lisäjokia myöten levisivät

pohjaiseen ja sisämaahan, ja läntisin heimo on historiallisella ajalla

Brasiliasta kokonaan siirtynyt Boliviaan.

Melkein samaa kieltä kuin he, puhuvat vielä nytkin Paraguayn ja

Argentinan tasavalloissa asuvat _Guaranit_, joiden kielen jesuiitat

ovat kehittäneet kirjoitus- ja opetuskieleksi lähetys-laitoksissaan

näissä maissa.

Samoin myöskin Brasiliassa tupi-kieli, joka on ainoastaan

guarani-kielen murre, otettiin opetuskieleksi jesuiittain

lähetys-kouluissa, ja levitettiin niiden kautta myöskin muihin

rotuihin, jotka saatiin sivistyksen vaikutuksen alaisiksi. Vielä

tänäkin päivänä on _tupi-kieli_ eli _lingua geral_ yleisimpänä

puhekielenä Amazonas ja Pará maakunnissa. Ei ainoastaan Indiaanit vaan

myöskin sekaverinen väestö ja Neekeritkin eli yleisesti koko alhaisempi

väestö käyttävät keskenään tupi-kieltä näissä maakunnissa, jotavastoin

muualla Brasiliassa kaikki muut paitse puhdasveriset Indiaanit puhuvat

melkein yksinomaisesti portugalin kieltä. Pará ja Amazonas maakunnissa

puhuvat valkoiset tosin portugalin kieltä, vaan heitä on edellisessä

maakunnassa ainoastaan kolmas osa väestöstä ja jälkimäisessä ainoastaan

viides osa, ja palkollistensa kanssa käyttävät hekin tavallisesti

tupi-kieltä. Kuitenkin myöskin alhaisempi väestö sangen yleisesti

ymmärtää portugalin kieltä, vaan antaa portugalin-kieliseen kysymykseen

tavallisesti tupi-kielisen vastauksen. Kuta kauemmaksi Amazoni virran

suusta tulee länttä kohden, sitä yleisemmin käytetään yksinomaisesti

tupi-kieltä. Tupi-kieltä käyttävä väestö on kuitenkin harvalukuinen

verraten Brasilian koko väestöön, sillä Amazonas maakunnassa oli v.

1883 ainoastaan 80,942 ja Parássa 343,511 asukasta. Vuonna 1727 katsoi

portugalilainen hallitus kumminkin tarpeelliseksi koettaa edistää

portugalin kielen levenemistä asutuksella, joka määräsi, että

tupi-kieltä ei saanut puhua seudulla, jossa erikielistä väestöä asui

sekaisin.

Tupi-heimot eivät ole varsinaisia metsästäjä- tai nomaadi-kansoja, vaan

ovat vanhoista ajoista saakka myöskin harjoittaneet maanviljelystä,

kuitenkin tiuhaan muuttaen paikasta paikkaan. He viljelevät madiocaa,

maissia, papuja, banaaneja, maamanteleja (_Arachis hypogaea_),

cara-juurakkoa (_Dioscorea_) ja pumpulikasveja.

Jo ennen Eurooppalaisten tuloa oli heillä veneitä, 40 ja 60 miehen

soutuisiakin, joita he kivisillä kirveillä ja tulella olivat

kovertaneet ja melomalla panivat liikkeesen.

He asuivat kylittäin isoissa avonaisissa majoissa ja makasivat

riippu-matoissa, niinkuin sisämaassa asuvilla Tupi-kansoilla vieläkin on

tapana.

Koska heidän aseista jo edellä on puhuttu, lisättäköön ainoastaan,

ett'eivät mitkään Tupi-heimot ole käyttäneet myrkytettyjä nuoleja,

niinkuin useat muut Indiaani-kansat. Myöskään eivät he tehneet vankeja,

vaan tappoivat vihollisensa, sukupuoleen katsomatta, ja söivät heidän

ruumiita.

Kuolleet sidottiin kyykkyyn, reiset ja käsivarret mahaa vastaan, ja

kaivettiin pystyyn asentoon maahan.

Näitä vanhoja tapojaan seuraavat vielä nytkin ne heimot, jotka eivät

elä yhteydessä valkoisten kanssa.

Itäosassa maata asuvat Tupi-kansat nimittivät niitä heimoja, jotka

olivat heille vieraita ja joiden kanssa he olivat alituisesti sodassa,

nimellä _Tapuiijas_, joka heidän kielessään alkuperäisesti merkitsi

"Läntiset" myöhemmin "Viholliset". Pääasiallisesti tarkoittivat he

sillä nimityksellä kansoja, joita nyt kutsutaan nimellä Ges (lue:

schees) tai _Crans_.

Gé-heimot asuvat tätä nykyä varsinkin Tocantinin varsilla Goyaz

maakunnassa, joka on saanut nimensäkin eräästä heihin kuuluvasta

heimosta Guayaz.

Heihin kuuluvat Indiaanit eivät enään ole lukuisia, sillä v. 1872 oli

maakunnan 160,395 asukkaasta ainoastaan 4,250 Indiaaneja. Tämän

vuosisadan alussa oli heitä vielä muissakin likeisissä maakunnissa ja

v. 1819 arvosteli Ribeiro heidän luvun 80,000:ksi.

Ennen asuivat he myöskin campoksella, vaan siirtyivät myöhemmin metsiin

valkoisia pakoon, joiden kanssa samoinkuin keskenäänkin he viimeisiin

saakka ovat olleet riidassa ja sodassakin. Uudisasukkaille ja Tocantin

virralla matkustaville ovat he rosvomustensa ja ryöstöretkiensä kautta

olleet kauhuna myöhempiin aikoihin saakka.

Ruumiin rakennoltaan kuuluvat he Brasilian kauniimpiin

Indiaani-rotuihin ja myöskin luonnonlahjoiltaan etevimpiin.

He elävät pääasiallisesti metsästyksellä ja kalastuksella sekä metsän

hedelmistä. Kokos-palmun ja _Rhizoboleae_ heimoon (Camelliain sukuinen)

kuuluvan piquin (_Caryocar Brasiliense_ Mart.) rasvaiset pähkinät ovat

heidän tavallisimpia ravintoaineitaan ja palmiton eli assai-palmun

(_Euterpe oleraeca_) mehevistä luumarjoista valmistettu liemi on heidän

mieliruokaansa. Kuivalla vuodenajalla sytyttävät he kedot ja

ponsahikot laveilla aloilla tuleen ja asettuvat kulosta säilyville

paikoille kaatamaan eläimiä, jotka sinne pakenevat valkeaa. Heidän

kalastuksensakin on omituinen, sillä he eivät pyydä kaloja ongella,

vaan ampuvat niitä nuolella.

Tupi-kansoista eroavat he tavoiltaan myöskin siinä, että he eivät käytä

riippu-mattoja, vaan lepäävät vuoteilla tai permannolla.

_Goyatacas_ ovat pieniä heimoja, jotka asuvat itäosassa Brasiliaa,

Espirito-Santon, Bahian ja Minas Geraeksen maakunnissa. Niihin kuuluu

enään tuskin parituhatta Indiaania, jotka asuvat metsissä ja ovat hyvin

alhaisella kehityskannalla.

_Guck_- eli _Coco_-heimoja on hyvin suuri luku hajalla yli ison osan

Brasiliaa. V. Martius lukee heihin Indiaani-joukkoja, joita tavataan

sekä itäisissä maakunnissa että Amazonin lisäjokien luona vielä

läntisimmissäkin ja pohjaisissa osissa Brasiliaa. Myöskin Orinocon

varsilla Venezuelassa ja Guyanassa oleksii heihin kuuluvia heimoja, ja

siellä arvelee v. Martius heidän alkuperäisen kotinsakin olleen, josta

he ovat vaeltaneet toisten kansain sekaan eteläisempiin maakuntiin.

Varsinkin Amazonin lisäjokien varsilla oleksii heihin kuuluvia joukkoja

ja heimoja muiden erikielisten Indiaanikansain seassa, joita siellä

asuu erinomaisen suuri luku, niin että siellä vallitsee kokonaan

Baabelimainen kielisokoitu. Amazoni virta lisäjokineen on se valtatie,

jota myöten erinomaisen suuri luku Indiaani-heimoja on vaeltanut,

toiset virtaa alaspäin, toiset ylöspäin, houkuteltuina sinne

kalastamaan sen erinomaisen kalarikkaissa vesissä ja metsästämään sen

varsilla olevissa aarniometsissä. Senvuoksi siellä vieläkin asuu

hajanaisia jäännöksiä erittäin monenlaisista Indiaanikansoista. Vielä

meidän ajaltammekin ja niin kauan kuin historiallisia tietoja on ollut

Amazonin maakunnista kerrotaan Amazoni virran rannoille ilmaantuvan

outoja Indiaanijoukkoja, joiden kieltä ei kukaan entisistä asujamista

tunne, ja joiden nimeäkään oi kukaan siellä ennen ole kuullut.

Taemman Amazonin luona asuvista Guck-heimoista ovat _Tocunas, Passés ja

Macusis_ enimmin tunnettuja.

_Tecunas_ ovat puolivilli kansa Brasilian länsi-rajalla. Kun he

mielellään rupeavat palvelukseen Brasilialaisille, käyttävät siellä

olevat kauppahuoneet ja kalastus-laitokset heitä paljon kaakkaon,

sarsaparillan, copaiva-balsamin ja pichurimpapujen (_Laurus_ eli

_Nectandra pechurim_, joka on chokolaan höyste) kokoamiseen sekä

pirarucun (_Arapaima_ eli _Vastres gigas_) kalastukseen. Pirarucu on

noin sylen pituinen ja 3 tai 4 leiviskän painoinen (_Osteoglossoidei_)

kala, jota pyydetään verkoilla ja harpuuneilla eli heittokeihäillä, ja

joka on pää-ravintoaine Amazonin varsilla. Tecunas, niinkuin muutkin

Amazonin Indiaanit, ovat harjaantuneita harpuunin viskaajia, ja samoin

on heillä mainetta myöskin taidostaan valmistaa urari-nimistä

nuolimyrkkyä, jota he kaupitsevat muille Indiaani-kansoille.

Heillä on samoinkuin Juutalaisillakin tapana ympärileikata lapsiaan,

silloin kun niille annetaan nimi. Sellaisessa tilaisuudessa viettävät

he juhlaa ja rumentavat itseään kaikenlaisia eläimiä kuvaavilla

naamareilla, joita he valmistavat kuorista ja korsista ja

kirjavoittavat maalauksilla. Kohta lapsen syntymän jälkeen vietetään

sellainen juhla, jossa tilaisuudessa nyhitään lapselta hiukset päästä

ja yhtälailla tyttö- kuin poikalapseenkin tehdään pieni leikkaus, jonka

jälkeen sille annetaan nimi esi-vanhempain mukaan.

_Passés_ ovat v. Martiuksen mukaan vähäinen kansa, joka ruumiin

rakennoltaan eroaa useimmista muista Indiaani-heimoista yhtä paljon,

kuin Eurooppalaiset Mongooleista, ja on enemmän Eurooppalaisten, kuin

Indiaanein kalttainen. Heidän ihonsa ei ole vasken-värinen eikä

keltainen, vaan yhtä vaalea kuin Etelä-Eurooppalaisilla kansoilla.

Ruumis on heillä solakka ja säännöllinen rakennoltaan ja pään muoto on

enemmän soikea, kuin pyöreä ja leveä. Kasvonpiirteet ovat kauniit,

silmät suorassa asennossa ja kauniit muodoltaan, nenä kapea ja suippo

sekä suora tai vähän koukistunutkin, suu kapea ja huulet tavallisen

ohkoisia, vaan parrankasvu on huonoa. Tukkansa leikkaavat miehet pois,

niin että siitä jääpi ainoastaan kapea seppele sekä takaraivaan tupsu,

vaan naiset säilyttävät tuuheat mustat jäykät hiuksensa, niinkuin

muillakin Indiaani-kansoilla on tapana. Mustan sinisellä värillä

tatueeraavat he nuorempina suun ympärystän ja myöhemmin suurimman osan

kasvojaan. Lävistetyissä korvissaan kantavat he puolitoista tuumaa

pitkän pulikan.

Asunnot, joita he rakentavat metsiin, ovat keilamaisen kodan muotoisia,

noin neljä syltä korkeita ja kuusi syltä läpimitassa. Kahden kyynärän

korkuinen ovi on kumpaisellakin puolen kotaa ja katossa on pyöreä

aukko, joka samalla on ikkuna ja savuräppänä. Kumpaisiakin saatetaan

sisästäpäin myöskin sulkea. Seinät ovat taivutetuista puu-ristikoista,

jotka köynnöskasveilla ovat sidotut kokoon, ja tiivisti peitetyt

palmulehdillä.

Valkoisten läheisyydessä on heillä huolellisemmin rakennettuja

asuntoja, -- neliskulmaisia mökkejä, joiden seinät ovat oksaristikoista

ja savella täytetyt, sekä harjakatto palmulehdistä.

Nämät kaksi rakennustapaa ovat tavallisimmat myöskin useimmilla muilla

Brasilian Indiaani-kansoista.

Koko rakennus on yhtä ainoaa huonetta tai on siinä usein myös pieni

pimeä kammio, jossa sadeajalla etsitään turvaa hyönteisiä vastaan.

Indiaanit, jotka ovat valkoisten vaikutuksen alaisina, käyvät

puettuina, vaan useimmat metsä-indiaanit eivät käytä laisinkaan

vaatteita. Muutamilla Indiaani-heimoilla, niinkuin _Juri_-kansalla,

ovat naiset kokonaan alastomat, vaan miehillä on vyö lantion yli;

toisilla heimoilla ovat miehet alastomat, vaan naisilla on side

keski-ruumiin ympäri. Harvat heimot, niinkuin _Icannas_ käyttävät

niinestä palmikoituja vaatteita; vaan useammilla, muutoin

alastomillakin heimoilla on pitkiä niinipaitoja, joihin he pukeutuvat

ainoastaan silloin kun kärpäset heitä liiaksi rasittavat.

Niinkuin muutkin Indiaani-heimot, viettävät Passés monenlaisissa

tilaisuuksissa perhejuhlia, joihin yhtyy myös sukulaisia, ystäviä ja

naapureita. Lapsen syntyminen, pojan tai tytön täysi-ikäisyys, kihlaus,

häät, kuolema ja hautaus ovat sellaisia tapauksia, joita säännöllisesti

kunnioitetaan pidoilla. Sellaisissa juhlissa on juominki pääasia, vaan

tavallisesti ne loppuvat tanssilla, varsinkin jos päämiehellä on

tarpeeksi vaikutusta joukkoonsa, voidakseen estää tappelua syntymästä

loppuseuraukseksi. Tansseihin ottavat tavallisesti osaa sekä miehet

että naiset; vaan muutamia tansseja tanssivat miehet yksinään ja

metsäpiru-tanssissa (_gurupira-cau_) on naisten läsnäolo katsojinakin

kielletty. Niin pian kun iso taikatorvi ilmoittaa että gurupira-cau

alkaa, pakenevat naiset kauas metsiin, ja onneton se ajattelematon

neitonen tai pahanilkinen eukko, jonka uteliaisuus tahi paha

sisu saattoi kätkeytymään likeiseen pensaasen pilkistämään.

Pajé'n eli taikalääkärin vaatimuksesta saapi hän armottomasti

kuolemanrangaistuksen.

Pitoihin tulevat vieraat koristettuina höyhen-tupsuilla ja

helminauhoilla. Kauniita höyheniä on kiinnitetty hiuksiin, ja kaulassa,

käsivarsilla ja polvien yläpuolella kantavat he kalisevia helminauhoja,

joihin on pujotettu _Thevetia'n_ luisia siemeniä, isojen hyönteisten

kuoria ja tucanien nokan kärkiä. Punaiset ja mustat maalaukset

kasvoissa tai yli koko ruumiin täydentävät sitten baali-toaletin.

Jokainen on pidon-antajan talossa kuin kotonaan. Toiset kuljeksivat

ympäri tai kykkivät maassa ja toiset venyvät riippumatoissa, joita

kaukaisemmat vieraat ovat tuoneet muassaankin. Isännän tyttäret ja

naiset tarjoavat vieraille juovuttavalla viinillä, oluella ja

katkeralla tai imelällä marjanesteellä täytettyjä kuppeja, joita

tyhjennellään siksi kun iloinen mielentila saapi vallan, jolloin

tanssit alkavat. Jos majassa on tarpeeksi tilaa, tanssitaan siellä,

vaan muussa tapauksessa siirrytään avonaiselle pihalle talon edustalla,

jonne hämärän tullessa sytytetään nuotio. Tanssiessa hyräilevät miehet

ja kirkuvat naiset yksitoikkoista laulua, jota säestetään huilujen ja

torvien soitolla ja maahan kolistettavan ontelon rumputorven

paukutuksella.

_Macusis_ asuvat Rio Brancon seutuvilla ja ovat puoli-nomaadeja, jotka

viljelevät mandiocaa, yamsia ja banaaneja sekä myöskin rocou- eli

urucu-pensasta (_Bixa Ocellana_ L.), josta saadulla värillä he

voitelevat ruumistaan, varjellakseen itseään mosquitojen purua vastaan.

Metsä-riistan ja kalansaannin vähetessä heidän asuntojensa

läheisyydestä, muuttavat he kuitenkin tiuhantakaa uusille

edullisemmille paikkakunnille.

Myöskin Macuseilla on mainetta taidostaan valmistaa myrkkyjä, joita he

käyttävät sekä metsästyksessään että vihollisiaan vastaan. Salaisella

myrkytyksellä täyttävät he usein myöskin verikoston, jonka

harjoittaminen Indiaaneilla on sangen yleisenä tapana. Kun joku

Indiaani salamurhan kautta eli julkisessa tappelussa on saanut

surmansa, on murhatun likeisimmän sukulaisen, niinkuin isän tai veljen,

asia ruveta hänen verikostajakseen eli _kanaima'ksi_. Jos murhaaja

kuuluu vieraasen heimoon eli joukkoon, on murhan kostamisesta

päätettävä yleisessä kokouksessa. Siinä keskustellaan silloin, onko

kosto jätettävä kanaimalle yksikseen tai otettava yhteiseksi asiaksi,

onko se harjoitettava murhaajaa kohtaan yksistään eli koko hänen

perhettään vastaan, tai onko sen johdosta ryhdyttävä sotaan hänen

joukkoaankin vastaan.

Kiihkeällä innolla etsii kanaima joko yksikseen tai muiden avulla

kostoa, ja sangen usein tapahtuu, että hänen kostonhimonsa muuttuu

täydelliseksi monomaniiaksi, jonka uhriksi hän itse viimein joutuu. Hän

luopuu perheestään ja joukostaan ja vetäytyy metsään, jossa hän maalaa

ruumiinsa erityisellä tavalla ja laittaa itselleen puvun petojen

nahasta. Salaisissa piilopaikoissa väjyy hän vihollistaan, ampuakseen

häneen myrkytetyn nuolen, ja jos hänen ei onnistu tavata vihollistaan,

kostaa hän muillekin. Häntä pidetään viimein paikkakunnan pahana

henkenä, jonka jokainen katsoo velvollisuudekseen tappaa silloin kun

hänet tapaa.

Usein tapahtuu myös, että kuolemantapausta taudinkin johdosta luullaan

jonkun tuntemattoman kanaiman aikaansaamaksi. Saadakseen selkoa, millä

suunnalla tuntematon kanaima oleksii, leikataan kuolleelta sormia ja

varpaita, ja asetetaan ne vesi-astiaan. Kun, suruvirttä veisatessa,

astiaa liikutellaan, niin suunta, johon varvas eli sormi ensimäiseksi

siitä läikkyy, osoittaa missä murhaaja asuu.

Macusis, samoinkuin useat muutkin Indiaanikansat, käyttävät

myrkytettyjä nuoleja metsästäissäänkin. Eri Indiaaniheimot valmistavat

sitä eri kasveista, niinkuin _Loganiace'eista, Menisperme'eistä,

Sapindace'eista, Apocyne'eista, Euphorbiace'eista ja Aroide'eista_,

sillä myrkyllisiä kasveja löytyy Brasiliassa useita lajeja. Macusis

valmistavat urari nimistä nuolimyrkkyään _Loganiaceae_ heimoon

kuuluvista _Strychnos_ lajeista (esim. _S. toxifera, S. pedunculata ja

S. cogens_), joista saatuun mustan ruskeaan nesteesen kuitenkin

sekoitetaan useita muitakin kasviaineita. Yksinäisessä majassa, johon

ei ketään naista saa tulla, keitetään useamman tunnin ajan,

kaikenlaisia taikatemppuja seuraten, myrkyllisten kasvien survottuja

varsia, juuria ja hedelmiä, ja siten saatuun nesteesen sekoitetaan

vielä Euphorbiace'ein maitiais-nestettä sekä balsameja, joiden

tarkoituksena on kauemmin aikaa säilyttää myrkkyä vahingoittumasta.

Teroittaakseen ja uudistaakseen sen voimaa, pannaan sekaan

myös myrkyllistä Capsicum- eli Espanjanpippuri-lajia ja erästä

tupakka-lajia, joka on niin väkevää, ett'eivät Neekeritkään sitä saata

polttaa.

Ne nuolimyrkyt, joita on kemiallisesti tutkittu, sisältävät eräitä

kovasti myrkyllisiä alkaloiideja, niinkuin urarinia ja strychninia,

joiden vaikutus kuitenkin on sekoituksilla sillä tavoin modifieerattu,

että nuolimyrkky sisällisesti nautittuna on vaaratonta. Ennen

ampumistaan kostuttaakin Indiaani myrkytettyä nuolenpäätä huulillaan,

vaan jos pienimpäänkin naarmuun tulee nuolimyrkkyä, niin se vaikuttaa

nopean myrkytyksen. Vereen saatettuna tappaa se, vaan jos se on

heikonnettua taikka tulee liian vähäpätöiseen haavaan, niin se

aikaansaapi ainoastaan äkillisen ja ohimenevän halvauksen. Sitä seikkaa

käyttävätkin Indiaanit hyödykseen, kun he tahtovat saada saalistaan

elävänä käsiinsä, ja he valmistavat senvuoksi kahta lajia myrkkyä,

surmaavaa ja halvauttavaa. Jälkimäisellä pyytävät he apinoita,

papukaijoja ja muita eläimiä, joita he pitävät kesyinä. Niitä

parantavat he nuolimyrkyn vaikutuksesta myös suolalla tai sokuriruovon

nesteellä tai eräillä vasta-myrkyillä, joita he tietävät valmistaa.

Myrkytetyllä nuolella ammutun eläimen liha ei ole ainoastaan

vaaratonta, vaan paremman makuistakin, kuin muulla tavoin tapetun.

Myrkytettyjä nuoleja ampuvat Indiaanit sekä joutsella että

puhallustorvella, jota he nimittävät _harabatana'ksi_ eli

_esgravatana'ksi_. Se on neljä tai viisi kyynärää pitkä torvi,

joka on valmistettu halaistusta ja sisästä koverretusta ohkoisesta

palmun-varresta. Sen molemmat puoliskot ovat tiivisti liimatut kokoon

ja kiinnitetyt toisiinsa kääreillä ja siteillä, ja sen toisessa päässä

on vähän paksumpi noin korttelin pituinen suuhine, johon sukkapuikon

paksuinen ja jalan pituinen kevyt ja sileä nuoli asetetaan.

Voimakkaalla puhalluksella torven läpi saapi ampuja nuolen lentämään

250:kin jalan päähän.

_Aroaquis_ ovat Guyanasta levinneet Brasiliaan, ja asuvat siellä

pohjaispuolella Amazoni virtaa. He ovat jo suurimmaksi osaksi joutuneet

puolisivistyneesen tilaan.

_Parexis_ asuvat Matto Grossossa Paraguay ja Topajos virtain lähteillä

ja elävät pääasiallisesti kalastuksella ja maanviljelyksellä, sillä

maisemat siellä ovat vähemmin soveltuvia metsästykseen. Virtain

rannikot ovat suuren osan vuotta tulvalla ja kasvavat läpipääsemätöntä

ruovostoa, harvoin tulvasta vapaata metsää ja suokasvullisuutta.

Ylemmillä aloilla on campos-heinikkoja, palmumetsiä, hedelmättömiä

hietakukkuloita ja cactus-maisemia, jotka kasvavat kummallisen

muotoisia piikkisiä Cereus-pylväitä. Sellaiset maisemat eivät anna

metsästäjälle yhtä varman elannon, kuin kaloista rikkaat virrat

kalastajalle.

Heidän elinkeinoinsa aikaansaama rauhallisempi luonne saattoi heidät

helpommin valkoisten vaikutuksen alaisiksi. Heitä pakoitettiin

valkoisten palvelukseen, soutomiehiksi heille ja työmiehiksi kulta- ja

diamantti-huuhtomuksiin. Vaan senkautta hajoitettiin heidän heimonsa,

ja paljon lähti Boliviaan myös pakoon heidän luonteelle soveltumatonta

työtä. Parexis-heimoon kuuluva väestö ei senvuoksi enään ole lukuisa.

Heihin kuuluvista kansoista mainittakoot _Guatos_, jotka näöltään

lähenevät sangen paljon kaukaassialaista rotua. Heidän ihonsa on

vaalea, nenä koukistunut, silmät isoja, aukeita ja suorassa asennossa,

ja poskilla ja ylähuulella on heillä tiuha parta.

_Guaycurus_ eli, heidän omalla nimellään, _Oaekakalot_ kuuluvat

heimoon, josta suurin osa asuu Gran Chacon heinikoilla Argentinan

tasavallassa, vaan joitakuita tuhansia on myös levinnyt Brasilian

itäosiin. Eurooppalaisten tulon jälkeen ovat he anastaneet

pampasheinikoille metsistyneitä hevoisia, niin että he tätä nykyä ovat

ratsastava kiertolaiskansa, joka, laihoilla koniloilla ratsastaen, yhtä

mittaa on liikkeellä metsästysmatkoilla tai, varsinkin entisinä

aikoina, myöskin ryöstöretkillä. Rohkeina ja taitavina ratsastajina

ohjaavat he hevoistaan yhdellä ainoalla ohjaksella, joka on kiinnitetty

hevoisen alahuuleen, auringon tai tähtien mukaan suunnitellen

matkaansa. Virtain poikki uivat he hevoistensa jäljessä, pitäen

hännästä kiinni.

Vähän tavaransa, vaimonsa ja lapsensa asettavat he hevoisen selkään ja

jättävät huonon majansa, rakentaakseen muualla toisen, taikka palajavat

he jälleen sinne takaisin retkiltään, sillä suurella osalla heistä on

jo vakinaisiakin asuntoja. Ennen oli heillä ainoastaan matoilla

peitettyjä ja seipäillä kannatettuja pikkuisia majoja, joita oli helppo

muuttaa paikasta toiseen, vaan tätä nykyä ovat heidän aldeansa muutaman

jalan korkuisia seinättömiä olki-katoksia. Keskellä katoksen alla on

parin jalan korkuinen pitkä kapea lava, joka on peitetty matoilla ja

nahoilla, ja jota käytetään vuoteena.

Metsästys, kalastus ja metsänhedelmäin kokoaminen tuottavat heille

monasti ainoastaan niukan ravinnon, ja puutteen aikana syövät he,

niinkuin useimmat muutkin Indiaanit, myöskin hyönteisiä, kärmeitä ja

muita matelijoita. Aldeoissa asuvat Guaycurut harjoittavat vähän

myöskin maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Miehet leikkaavat hiuksensa, niin että niistä jääpi ainoastaan vähän

päälaelle, ja myöskin parran nyhkivät ja leikkaavat he pois. Alahuuli

on heillä usein lävistetty ja puisella pulikalla koristettu. Ruumistaan

tatueeraavat he, eripuolilta usein eriväriseksi ja erillaisiin

kuvioihin, ja jokaisella perheen-isällä on oma merkkinsä, jolla hän

merkitsee vaimonsa rinnat, hevoisten ryntäät ja koiransakin. Miehillä

on lanteilla vaate, vaan muutoin ovat he alasti, ja naisilla on

lannesiteen päällä vielä pumpulivaate.

Guaycurut elävät monogamiiassa. Heidän naisistaan kerrotaan se

omituisuus, että he eivät ennenkuin viidenkolmatta iällä ota vaivakseen

pitää lapsia, joista heillä matkoillaan olisi kiusaa, jonkavuoksi he

ennen sitä ikää vapauttavat itsensä niistä luonnottomilla keinoilla.

Osa niistä lukuisista kansoista, joihin Indiaanit ovat jakautuneet,

ovat jo enemmän tai vähemmän sekaantuneita vereltään ja ovat joutuneet

puolisivistyneesen tilaan. Toiset ovat hävinneet niin että niistä on

ainoastaan vähäpätöisiä jätteitä, ja historiallisella ajalla tunnetaan

monen ennen mahtavan kansan kadonneen kokonaan sukupuuttoon.

Keinot, joita Brasiliassa on käytetty Indiaanein sivistyttämiseen,

eivät olekaan olleet yksistään ihmisystävällinen opetus- ja

käännytys-toimi, vaan myös raain väkivalta ja hävitys-sota.

Aikaisemmin myönsi laki jokaiselle oikeuden ottaa orjiksi Indiaaneja,

missä heitä vain sai käsiinsä, ja sittemmin muutettiin se määräys

siten, että ainoastaan Indiaaneja, joita tavattiin ase kädessä,

saatettiin viedä orjuuteen.

Tämän vuosisadan alussa lakkautettiin tämä väkivaltainen menettely

Indiaaneja vastaan, vaan säädettiin sensijaan, että se, joka

Indiaani-vanhempain suostumuksella otti kasvattaaksensa heidän

lapsiaan, sai pitää ne kymmenen vuotta palkattomasti palveluksessaan.

Käytännössä vaikutti tämä säädös, että Indiaaneilta ruvettiin ostamaan

heidän lapsiaan ja myömään kylästä kylään orjina. Indiaani-joukot

alkoivat ryöstää lapsia toinen toisiltaan, myödäkseen niitä

valkoisille, ja jokseenkin helppo oli saada Indiaaneja myömään omiakin

lapsiaan vähäpätöisestä hinnasta. Indiaanein puolelta kohtasi siinä

sitä vähemmin vaikeuksia, kun heillä muutoinkin oli tapana myödä

lapsiaan lapsettomille perheille, vaikka Indiaani-äidit muutoin tosin

kyllä hellästi ovat kiintyneet lapsiinsa.

Vaan Botocudoja vastaan käytiin vielä tälläkin vuosisadalla

leppymätöntä hävitys-sotaa heidän raakuutensa ja taipumattomuutensa

tähden rauhalliseen kanssakäymiseen Brasilialaisten kanssa. Kun,

portugalilaisen valtaistuimen siirrettyä Rio de Janeiroon, hallituksen

puolelta hyväksyttiin lempeä kohtelu-tapa Indiaaneja kohtaan, pidettiin

kuitenkin Botocudoja vastaan voimassa entinen menettely. Heitä vastaan

jatkettiin sotaa sekä julkisesti että halvimmilla keinoillakin,

niinkuin esim. rokko-taudin tahallisella levittämisellä heidän

joukkoihin.

Vaan ei edes yksistään heihin voitu sellaista kohtelua rajoittaa,

sillä muitakin vihamielisiä Indiaani-heimoja vastaan sisemmissä

maakunnissakin tehtiin yhä vielä sotaretkiä, sillä tekosyyllä että he

muka olivat Botocudoja.

Myöhempinä aikoina on vihdoin onnistuttu saada useita Botocudojenkin

joukkoja laittamaan vakinaisia asuntoja ja rupeamaan kanssakäymiseen

valkoisten kanssa.

Kuitenkin ovat jesuiitat ainoat, jotka menestyksellä ovat suuremmassa

määrin voineet johdattaa Indiaani-rotua sivistykseen, ja kaikkiallakin

Etelä-Amerikassa ovat he olleet Indiaanein hyväntekijöitä. Vielä

suurempi kuin Brasiliassa, on heidän menestyksensä ollut Etelä-Amerikan

hispanialaisissa tasavalloissa, ja Paraguayn sivistynyt Indiaani-valtio

on heidän vaikutuksensa hedelmiä. Salaisuus heidän lähetystoimen

menestyksessä on ollut siinä, että nämät käytännölliset "padres"

panivat enemmän arvoa sivistyttämiseen, kuin kristityttämiseen. Kova

isku Brasilian Indiaaneille oli senvuoksi markiisi de Pombalin vuonna

1759 toimeenpanema jesuiittain karkoittaminen.

Jesuiittain ja, heidän jälkeensä, franciscaanein lähetyssaarnaajat

perustivat Indiaanein asumiin paikkakuntiin Indiaanein lapsia varten

kasvatuslaitoksia, joiden ympäri sitten heidän kehoituksestaan ja

vaikutuksestaan asettui Indiaaniperheitä asumaan vakinaisiin

asuntoihin, maanviljelystä, karjanhoitoa ja kalastusta harjoittamaan.

Näitä aldeoiksi kutsuttuja kesyjen Indiaanein (_Indios mansos_) kyliä

syntyi ympäri maata, ja meren rannikolla sekä Amazonin varsilla

muuttuivat Tupi-kansat suurimmaksi osaksi sekä useat muutkin

Indiaani-heimot sivistyneiden kansain elinkeinoja harjoittavaksi

rahvaaksi.

Jesuiittain karkoittamisen jälkeen joutuivat aldeat kuitenkin häviölle

ja sivistyksen levittäminen Indiaaneihin alkoi hidastua, vaan vielä

tänäkin hetkenä jatkavat franciscaanimunkit jesuiittain onnistuneella

järjestelmällä sivistystyötä Amazonin ja sen lisäjokien varsilla.

Ala-Amazonin varsilla on suurin osa rahvaasta kesyjä Indiaaneja,

jotka elävät kalastuksella, metsästyksellä, maanviljelijäin

päiväpalkkalaisina, palvelijoina, käsityöläisten apulaisina,

sotamiehinä, työväkenä tehtaissa sekä laivaväkenä aluksilla, jotka

välittävät kauppaa Ylä-Amazonin kanssa.

Sitävastoin ovat meren rannikon kesyt Indiaanit enään harvalukuisia.

Entiset aldeat ovat autioita tai asuu niissä nyt Portugalilaista ja

sekaveristä väestöä. Vähälukuiset puhdasveriset jäännökset niiden

muinaisista asukkaista, niinkutsutut _Indios da costa_, elävät virtain

suiden lähistössä kalastajina ja soutajina, ja asuvat enimmäkseen

yksinään, harjoittaen ainoastaan vähäpätöistä maanviljelystä.

Samoin myöskin sisä-osissa Brasiliaa löytyy vakinaisiin asuntoihin

asettuneita Indiaaneja, vaan ainoastaan vähä määrä.

Sivistyksessä ovat nämät kristinuskoon käännetyt Indiaanit sangen vähän

edistyneet, ja kokevat pitää itseään erillään yhteydestä sivistyneiden

rotujen kanssa.

Kolmastoista luku.

Mustat, Valkeat ja Bastaardit.

Eri rotujen lukuisuus. -- Brasileirot. -- Rumaa rotua. --

Portugalilaiset. -- Mulatit. -- Heidän enenemisensä. -- Neekerit. --

Heidän alhainen asemansa. -- Orjain vapautus. -- Turmiolliset

seuraukset orjuudesta. -- Kansalliset virheet. -- Työväen puute. --

Vapautetut orjat. -- Neekerien omituisuudet. -- Mulattien ulkonäkö. --

Heidän yhteiskunnallinen asemansa. -- Mamelucot. -- Caribocot. --

Ulkomaalaiset. -- Immigratsiooni. Rikokselliset. -- Murha-liikkeet. --

Salamurhaajat. -- Itaalialaiset rosvot.

Indiaaneja paljon tärkeämpi osa Brasilian väestöä ovat Neekerit ja

varsinkin Mulatit. Vuoden 1872 väenlaskun mukaan nousi Brasilian koko

väestö 9 miljoonaan 931 tuhanteen henkeen, joista 3,787,289 olivat

valkeita (_brancos_), 3,801,782 ruskeita (_pardos_) eli Mulatteja ja

Mestitsejä, 1,954,452 mustia eli Neekereitä (_pretos_), ja 386,955

Indiaaneja (_caboclos_). Vuoden 1883 lopulla nousi Brasilian väestö 12

miljoonaan 333 tuhanteen henkeen.

Brancoiksi eli valkoisiksi luetaan paitse myöhempinä aikoina Euroopasta

muuttaneita myöskin aikaisimpain siirtolaisten jälkeisiä, joiden

kasvoissa ei huomaa selviä merkkejä Neekeri-veren vaikutuksesta. Nämät

Brasilian kotoperäiset valkoiset, jotka kutsuvat itseään

_Brasileiro'iksi_, ovat kuitenkin enimmäkseen jo vallan omituista

rotua, joka on kehittynyt Portugalilaisista sekä Amerikan luonnon että

vieraiden sekoitusten vaikutuksesta. Ruskeammat ja usein pitemmät

kasvot, enemmän esiinpistävät poskiluut, vähän koukistunut kapea nenä,

laiha, veltto ruumis, tummemmat silmät, vallan mustat hiukset ja parta

eroittavat heidät Portugalilaisista. Vaikka he ovat entisten

Portugalista sekä Madeirasta ja Azooreista tulleiden siirtolaisten

jälkeisiä, on heidän suonissaan myöskin vähäisen Indiaani-vertä.

Siirtolaisista on nimittäin ainoastaan pieni osa ollut naisia,

jonkavuoksi valkoiset, varsinkin entisinä aikoina, ovat joutuneet

yhdistyksiin maan muidenkin rotujen kanssa. Muualla paitse Amazonin

luona ovat sekoitukset Indiaanein kanssa myöhemmältä ajalta hyvin

harvinaisia, jo senkinvuoksi, että Indiaanit yleensä elävät metsissään

erillään muista eikä heitä enään tavata orjinakaan. Vaan entisinä

aikoina ja vielä sata vuotta takaperin oli valkoisilla Indiaaneja

yleisesti orjina ja rikkailla mainitaan niitä olleen sadoittain ja

tuhansittainkin. Sekä lain sallimia että ajoittaisin kieltämiäkin

retkiä tehtiin Indiaanein alueille, ryöstääkseen heitä orjiksi, ja

vasta sata vuotia takaperin lakkautettiin laki, joka salli ottaa

orjaksi jokaisen Indiaanin, jonka tapasi ase kädessä. Siltä ajalta

johtuu valkoisten Brasilialaisten indiaaniverinen sekoitus.

Enimmin ja yleisimmin ovat Sao Paulo maakunnan asukkaat Indiaanein

kanssa sekaantunutta rotua ja heitä kehutaan myös Brasilian sekä

toimeliaimmaksi että kauniimmaksi väestöksi. Sieltä olivat kotoisin

myöskin ne seikkailijat, jotka ensimäisinä tunkeutuivat sekä Minas

Geraekseen että muihin sisempiin maakuntiin, etsiäkseen siellä kultaa

ja perustaakseen siellä uudisasutuksia.

Samoinkuin Amerikan läntisissä hispanialaisissa tasavalloissa, on siis

Brasiliassakin valkoinen väestö verrattomasti suurimmaksi osaksi

sekoitettua Indiaani-verellä, vaan kuitenkin on erinomaisen iso

eroitus, niinkuin kaikki tuntijat vakuuttavat, niiden kahden rodun

välillä, joista toinen on kehittynyt Portugalilaisista ja toinen

Hispanialaisista.

Läntisten tasavaltain valkoisella sekä mies- että naisväellä on

mainetta erinomaisesta kauneudestaan, jotavastoin brasilialainen rotu

ja ainakin sen naiset ovat sangen rumia. Vaan von Hellwaldin mukaan on

myös Euroopan Portugalilaisilla se omituisuus, että kauniit naiset ovat

heilläkin hyvin harvinaisia.

Muutamia muitakin eroituksia hispanialaisen ja portugalilaisen rodun

välillä selittää von Hellwald jälkimäisen sekoituksesta Neekerien

kanssa. Historiallinen tosiasia onkin, että varsinkin kuudennellatoista

vuosisadalla pidettiin Portugalissa hyvin paljon sekä Neekeri- että

Moorilais-orjia, ja erään senaikuisen kirjailijan arvelun mukaan oli

Lisboassa siihen aikaan yhtä paljon orjia, kuin vapaita. Sellaisessa

tapauksessa on hyvin luonnollista, että portugalilaiseen kansaan on

sekaantunut Neekeri-vertä, vaikka niin vähässä määrin, ett'ei Mulattien

sitkeimpiäkään tuntomerkkejä voi siinä täysin selvästi eroittaa. Vaan

kansan luonne sekä ruumiillisessa että hengellisessä suhteessa on siitä

kuitenkin voinut saada vaikutusta vahingokseen.

Paljon enemmän kuin kolmas osa Brasilian asukkaita on Mulatteja eli

sekoitusta valkoisista ja Neekereistä. Kuitenkin ovat avioliitot

valkoisten ja Neekerien välillä aina olleet verrattain harvinaisia,

joten Mulatti-rotu siis alkuperäisesti enimmäkseen polveutuu

Brasilialaisten yhdistyksistä nais-orjiensa kanssa.

Tätä nykyä sekoittuu Brasilian valkoinen rotu mustan kanssa

pääasiallisesti ainoastaan välillisesti Mulattien kautta, jotka

perustavat avioliittoja paitse keskenään myöskin yleisesti sekä

valkoisten että mustain kanssa, vaaleammat Mulatit valkoisten ja

tummemmat mustain kanssa. Sillä tavoin lisääntyy kuitenkin Neekerien

kanssa sekoitettu rotu muita lukuisammin, huolimatta valkoisten inhosta

Neekerejä kohtaan.

Sitävastoin kun ei nyt enään sallita ulkomailta tuoda orjia Brasiliaan

ja sinne kuljetetuista orjista ainoastaan neljäs osa on naisia, on

Neekerien luku siellä jo kauan vähentynyt kahdella prosentilla

vuosittain. Helposti saattaa sentähden huomata, että tulevaisuudessa

täytyy mustan rodun suurimmaksi osaksi sulaa valkoiseen tai oikeammin

Mulattirotuun.

Valkoinen väestö taas tulee nähtävästi vielä kauan aikaa sisäänmuuton

kautta lisääntymään Brasiliassa yhtä suuressa määrin, kuin tähänkin

saakka, sillä siellä voipi hyvin elää ainakin 20 vertaa suurempi kansa;

vaan ennemmin tai myöhemmin vähenee sisäänmuutto ja senjälkeen ei

valkoinen rotu enään voi vastustaa sulamista ruskeaan Mulattirotuun.

Mulatit, jotka jo nyt ovat lisääntyneet lukuisammin kuin valkoinen rotu

sisäänmuutonkin kanssa, tulevat siis todennäköisesti kaukaisessa

tulevaisuudessa vihdoin olemaan maan päärotu, vaikka silloin

heikommalla Neekeriveren sekoituksella kuin tätä nykyä.

Usein on myös lausuttu se ajatus, että värillinen rotu menestyy

kuumassa ilmanalassa paremmin kuin valkoinen. Vaikka tämä sääntö,

Mulattien lukuisuuteen katsoen, pitää paikkansa myöskin Brasiliassa, ei

laita ole samoin Neekerien suhteen. Tosin vähän toistakymmentä vuotta

takaperin ainoastaan neljäs osa Neekeri-väestöstä oli vapaita ja

uusimpien tietojen mukaan on vielä nytkin melkein neljännes mustasta

väestöstä orjia, vaan vapaatkin Neekerit kuuluvat yleensä ainoastaan

kaikista halvimpiin kerroksiin yhteiskunnassa. Suurin osa heistä elää

mitä suurimmassa köyhyydessä, ja erittäin paljon näkee heitä

kerjäläisinä, ympäri kiertävinä makeis- tai papyrossi-kauppiaina,

raajarikkoina ja tautisina. Sitävastoin ei heitä usein näe edes

vähänkään etevämmässä yhteiskunnallisessa asemassa.

Vaan ett'eivät he ainakaan vastaisuudessa tule olemaan vallan

kykenemättöminä edistykseen, osoittaa se seikka, että nyt jo tapaa

joitakuita heistä pikkukauppiaina, käsityöläisinä, kauppapalvelijoina,

ja Rio de Janeirossa olen myös nähnyt joitakuita herrasmaisiakin

Neekerejä sekä näennäisesti hyvin kasvatettuja Neekeri-naisia.

Senjälkeen kuin hallitus on ruvennut harrastamaan orjuuden

lakkauttamista, on heitä myös paljon otettu sotaväkeen, johon toimeen

he ovat osoittautuneet täysin kelvollisiksi, ja sodassa Paraguayn

urhoollista Indiaani-kansaa vastaan käytti Brasilia paraastaan

värillistä sotaväkeä, varsinkin Mulatteja ja Neekerejä, jotka molemmat

kunnostivatkin siinä itseään erinomaisessa määrin.

Ne toimet, joihin Brasilialaiset ovat ryhtyneet orjuuden poistamiseksi,

eivät myöskään ole olleet omiaan mustan rodun nopeaan kohottamiseen sen

alhaisesta asemasta.

Jo vuonna 1826 oli Brasilian hallitus yhtynyt Englannin ehdoittamaan

suostumukseen orjakaupan lakkauttamisesta, vaan veltto lain valvonta ei

voinut estää, että yhä edelleenkin tuotiin maahan vuosittaisin

tuhatmäärin orjia, ja pari peninkulmaa pääkaupungistakin oli paikka,

jossa hallituksen tieten kenenkään häiritsemättä saattoi laskea maalle

niin suuria orjalasteja, kuin tahtoi. Englannin harjoittama

väkivaltainen sopimuksen valvonta merellä ainoastaan kiihoitti

Brasilialaisia velvollisuuksiensa laimiinlyöntiin, kunnes Dom Pedro II,

täysi-ikäiseksi tultuaan, vuonna 1851 teki lopun orjakaupasta.

Vuonna 1871 säädettiin Parlamentin molempain huoneiden suostumuksella

laki, joka antaa vapauden jokaiselle senjälkeen Brasiliassa orjasta

syntyneelle lapselle, vaan jättää heidät kuitenkin 20 vuodeksi

pakolliseen palvelukseen äidin isännän luokse. Äskettäin on myöskin

säädetty vapaus jokaiselle orjalle yli 60 vuoden iällä.

Näillä määräyksillä on siis annettu vapaus aluksi ainoastaan työhön

enemmän tai vähemmän kykenemättömälle väelle, ja lisäksi estetty orjain

lapsia nuoruuden iällä hankkimasta tietoja ja harjoitusta, jättämällä

heidät isäntäinsä valtaan. Tosin lisäksi valtion orjille ja oston

kautta jollekin määrälle myöskin muita miehuuden iällä olevia Neekerejä

on hankittu vapaus, vaan molempain luku nousee yhteensä ainoastaan 75

tuhanteen henkeen.

Ainoastaan vastenmielisesti ja suurella varovaisuudella ovat siis

Brasilialaiset ryhtyneet orjuuden poistamiseen. Kerta toisensa jälkeen

ovat vapauden ystävät turhaan tehneet parlamentissa ehdoituksia sen

hävittämisestä. Maanomistajain yksityisedut ovat siellä aina saaneet

voiton ihmisellisyydon jaloimpain vaatimusten yli.

Niin suurten etujen ollessa vastatusten, on emansipatsiooni-kysymys

synnyttänyt kiihkeän liikkeen, joka vähän väliä johtaa rauhattomuuksiin

ja kapinallisiin yrityksiinkin.

Ollessani Brasiliassa oli edustajahuoneessa vapaamielisen ministeristön

tekemä ehdoitus orjain emansipatsioonin toimeenpanemisesta

ratkaistavana, vaan kahden äänen enemmistöllä voittivat orjuuden

puoltajat. Mielet olivat senjohdosta kuitenkin niin kiihkoissaan, että

maaseuduilla syntyi parissa paikoin kapinallisia epäjärjestyksiä ja Rio

de Janeirossa seurasi päätöstä odottava rahvas edustajahuoneen

presidenttiä vihellyksillä ja solvaavilla huudoilla, pidättäen hänen

vaunujaan, kun hän parlamentista aikoi palata asuntoonsa. Viimeisten

kuukausien sanomalehdet ovat myöskin kertoneet sangen suuresta orjain

kapinasta, joka on syttynyt Sao Paulo maakunnassa.

Orjuus ja, ennen kaikkia, neekeriorjuus onkin senkalttainen rikos

ihmiskuntaa vastaan, että sitä harjoittaneet kansat saavat

arvaamattoman pitkän ajan siitä kärsiä rangaistusta, joka säästää yhtä

vähän sortajaa kuin sorrettua.

Suuremmoisessa määrin harjoitettu orjuus on Brasiliassa

aikaansaanut, että siellä on pääosaksi kansaa kehittymässä sekaverinen

Mulatti-väestö, joka sekä ruumiillisten että useiden hengellistenkin

omaisuuksiensa puolesta on halpaa rotua, ja myöskin valkoinen väestö on

eräiden taipumustensa puolesta alentunut sen vertaiseksi.

Laiskuus ja kykenemättömyys työhön on yhteinen omaisuus väellä, joka

lapsuudesta saakka on tottunut orjilla teettämään kaiken työn. Vaan

kansallisena vikana tuottavat sellaiset omaisuudet maalle

onnettomuuksia ilman rajaa.

Kun se tulolähde, joka oli orjain työssä, alkoi kuihtua, jäi suuri osa

vapaata väestöä auttamattomaan pulaan, joka vuosi vuodelta on kasvanut

isommaksi, varsinkin kun parempina aikoina opittu nautinnollisuus ja

sen seurassa rehoittava tuhlaus eivät ole samassa suhteessa

vähentyneet.

Esimerkkinä siitä, kuinka työvoiman riittämättömyys ja kalleus painaa

Brasilian pää-elinkeinoja, mainittakoon, että maatilat, joita ennen

oli pidetty puolen miljoonan markan arvoisina, seudulla, jonka

hedelmällisyys eurooppalaiseenkin luontoon verraten oli erinomainen,

kerrottiin tuottavan niin vähän, että häviöä juuri töintuskin voitiin

välttää.

Työväestä ei kenties kuitenkaan olisi erinomaisesti puutetta, jos

irtain väestö olisi työhön taipuvaisempaa, vaan usein ainoastaan

korkeaa palkkaa vastaan suostuu brasilialainen työmies muutamaksi

päiväksi työtä tekemään, nauttiakseen uudestaan viikkojen ajan

joutilaisuuttaan. Hän kärsii puutetta kauan aikaa mieluummin, kuin hän

vaivaa itseään työllä.