Sellainen on myöskin mustan miehen laita. Pakollisessa työssä on hän

saanut huokailla lapsuudestaan asti, taikka sitten siitä saakka kun

hän, vapaana astuessaan Afrikan tannerta, joutui Araabialaisten

rosvojen käsiin ja hänen kasvoihinsa kuumalla raudalla poltettiin orjan

häpiälliset merkit. Kun hän saapi tietää olevansa yhtä vapaa, kuin

valkoinen mies, herää hänessä inho kaikkia niitä töitä vastaan, joilla

häntä niin raskaasti on rasitettu. Orjana ollessaan ei hänen sallittu

käyttää jalkineita, senvuoksi on hänen ensimäinen työnsä, vapaaksi

päästyään, hankkia itselleen sellaiset. Hän tahtoo näyttää, että hän on

vapaa ja että hänen ei tarvitse vaivata itseään työllä, jota hän on

tottunut pitämään vapaalle miehelle häpiällisenä.

Vaikka tosin sangen suuri osa Brasilian Neekereistä on syntynyt

Afrikassa, palajavat kuitenkin harvat sinne takaisin, vapaiksi

päästyään. Ne siteet, jotka heidät kiinnittävät entiseen kotiinsa, ovat

jo ehtineet ratketa sillä pitkällä ajalla, joka on kulunut senjälkeen

kuin heidät väkisin sieltä vietiin.

Brasiliaan on tosin tuotu Neekerejä monesta osasta maailmaa, vaan

useimmat heistä polveutuvat Guinean lahden seutuvilta.

Sen mukaan mistä osasta Afrikaa he ovat kotoisin, vaihtelee myöskin

johonkin määrin heidän ulkonäkönsä ja värinsäkin.

Eteläisiin maakuntiin tuotujen Neekerien väri ei ole niin yleisesti

musta, kuin mustan ruskea. Heidän kasvonsa ovat leveät, nenä hyvin

vähän esiinpistävä eli ikäänkuin painettu vasten kasvoja ja leveä.

Muissa suhteissa on heillä tavalliset Neekeriomituisuudet:

lampaanvillan tapaisesti hienosti kihara musta tukka, erittäin paksut

melkein mustat huulet, iso turpa ja vahvat leuat sekä pitkät

käsivarret.

Yleensä ovat Brasilian Neekerit äärettömän rumia, lisäksi hyvin usein

vielä näppylä-ihoisia ja rokonarpisia. Vallan harvinaisena poikkeuksena

näkee jonkun, jollei juuri kauniin, niin kuitenkin sievännäköisen

neekeritytön ja pojan.

Useimmilla omituisuuksistaan ovat he täydellinen vastakohta

Brasileiroin valkoiseen rotuun, jonkavuoksi se kenties kaikista

roduista paraiten soveltuu sekaantumaan Neekerien kanssa. Jos sekoitus

on mustan rodun puolelta hyvin vähäinen eli, toisin sanoen, tapahtunut

useita sukupolvia takaperin, vaikuttaa se monasti jotensakin

kaunistavastikin Brasileiroin rotuun. Sitkeimmin näyttää kaikista

Neekerien omituisuuksista säilyvän heidän hiuksiensa ja silmäinsä musta

väri, ja varsinkin jälkimäinen omaisuus on erinomainen kaunistus

valkealle väelle. Täänkalttaiset Mulatti-naiset, joiden suonissa

juoksee neekeri-vertä ainoastaan kaukaisemmasta sukupolvesta, ovatkin

kenties yleisemmin kauniita, kuin muut Brasilian syntyperäiset naiset.

Se hiukan tummempi iho, joka heillä vielä on ohimoilla ja kaulassa, ei

yksinään enään riitä varsinaisesti rumentamaan heitä. Senkalttaisten

naisten kanssa näkyvät parhaimpiinkin kansaluokkiin kuuluvat valkoiset

ja Eurooppalaisetkin menevän yleisesti naimisiin. Sitävastoin en

koskaan sattunut näkemään pariskuntaa, jossa mies olisi musta, vaan

vaimo valkoinen. Valkoisilla naisilla on Brasiliassa nähtävästi liiaksi

menekkiä, tarvitakseen suostua mustaan mieheen.

Neekerien omituisuudet ovat sekoituksissa valkean rodun kanssa erittäin

sitkeitä. Ensimäisessä polvessa ovat bastaardit vielä melkein

varsinaisia Neekereitä, sillä erolla melkein ainoastaan että ihon väri

on vaihtunut ja tavallisesti tummasti kellertävän ruskea. Uusissa

sekoituksissa valkoisten kanssa muuttuvat hiukset kauniimmin

kiharaisiksi, kunnes ne viimein suorenevat kokonaan, ja samalla

asteella kapenee myöskin nenä ja huulet kadottavat likaisen värinsä

sekä tulevat ohkoisemmiksi, vaan iho säilyy erittäin kauan melkein

vihertävästi tai olivivärisesti kellertävänä. Se lienee myöskin

Brasilian kansan väri tulevaisuudessa, kun rodut ovat täydellisemmin

sekaantuneet.

Aina eivät kuitenkaan Neekerien omituisuudet muutu tässä

järjestyksessä. Joskus, vaikka sangen harvoin, näkee myöskin Mulatteja,

joilla on säännölliset eurooppalaiset kasvot ja ainoastaan heikosti

kiharaiset hiukset, vaan kasvojen väri mustan ruskea, ja toiselta

puolen tapaa myöskin villatukkaisia Mulatteja, joilla on keltainen iho.

Huulten värin muuttumisessa on se omituisuus, että ne kauan säilyttävät

äärimmäisen ulomman reunansa likaisen harmaana, vaikka muu osa niistä

jo on punainen, joka kaksivärisyys on sangen ruma. Samaten säilyy

vaaletessaan myöskin iho muutamin paikoin tummempana, esimerkiksi

ohimoilla, otsassa hiusten rajalla ja sormien nivelten päällysosassa.

Mulattien luonnonlahjoista mainittakoon, että niinkauan kuin hiukset

pysyvät villamaisina, on niiden alla tavallisesti myöskin Neekerin

tylsänpuoleiset aivot, vaan kun valkoisen veri alkaa voittaa, vetävät

Mulatit luonnonlahjoiltaan jotensakin vertoja valkoisille. Useat

väittävät heitä etevämmiksikin, kuin Brasilian omat valkoiset, jotka

kuitenkin ovat sangen lahjakkaita.

Useimmilla yhteiskunnan aloilla saattaavatkin he jotensakin hyvällä

menestyksellä kilpailla valkoisten kanssa. Tosin pääomat eivät vielä

ole heidän käsissään samassa määrin kuin valkoisten, joka onkin hyvin

luonnollista heidän syntyperäänsä katsoen, vaan sijoilla, joihin

huonommassa ja köyhemmässä kodissa syntynyt työllä ja toimeliaisuudella

voipi päästä kohtaamatta suurempia vaikeuksia, siellä tapaa heitä

yhtälailla kuin valkoisiakin. Virkamiehinä, varsinkin alempina,

käsityöläisinä, pikkukauppiaina, kauppa-apulaisina ja pienempäin tilain

omistajina näkee heitä yleisesti.

Kuitenkin on osa mulattiväestöstä syntynyt orjuudessa tai vieläkin

orjina, sillä itsekkäässä voitonhimoisuudessaan, joka kuuluu

Brasilialaisten kansallis-luonteesen, ovat he useimmiten jättäneet

orjuuteen lapsensa, joita heillä on naisorjainsa kanssa. Siihen antoi

myöskin laki ennen vuotta 1871 heille oikeuden.

Paitse jo mainittuja sekarotuja tavataan Brasiliassa vielä useita

muitakin yhdistyksiä maan kolmesta päärodusta.

_Mestitseiksi_ nimitetään yleisesti kaikkia sekoituksia Indiaaneista ja

jostakin muusta rodusta, vaan Brasiliassa sillä nimityksellä

(_Mestico_) tarkoitetaan sekoitusta Indiaanista ja Neekeristä,

samoinkuin siellä annetaan isäntänsä luona syntyneelle Neekeri-orjalle

nimi _Crioulo_ eli _Kreooli_, jolla nimityksellä muualla

Etelä-Amerikassa tarkoitetaan kotimaisia (usein Indiaani-verisiä)

valkoisia.

_Mameluco'iksi_ kutsutaan sekoituksia valkoisista ja Indiaaneista, ja

ennen käytettiin tätä nimitystä haukkumanimenä Paulistoilla eli Sao

Paulon asukkaille, joilla oli tapana tehdä yhdistyksiä Indiaanein

kanssa.

_Caribocoiksi_ eli lyhennetyssä muodossa _Cabroiksi_ (Cabra) nimitetään

Indiaanein ja Neekerien sekä myöskin Indiaanein ja tummempien Mulattien

sekasikiöitä. Myöskin _Cafuso'iksi_ kutsutaan Brasiliassa tummempia

Indiaanein ja Neekerein bastaardeja, joka nimitys on jotakin

afrikalaista neekeri-kieltä ja merkitsee siinä oikeastaan Neekerien

sekoitusta jonkun toisen rodun kanssa. Sitä käytetään myöskin

merkitsemään jokaista Neekerin ja Indiaanin sekoitusta, samoin kuin

hispanialaisessa Amerikassa nimeä _Zambo_.

Cafusot eli Caribocat ovat jotensakin harvinaisia muualla paitse

seuduilla, joissa asuu lukuisampi Indiaani-väestö. Ne muodostavat

erityisen sangen omituisen rodun, joka kasvojen piirteiden ja ihon

puolesta lähenee enemmän Neekeri- kuin Indiaani-rotua. Naama on heillä

soikeampi ja kapeampi kuin Neekereillä, poskiluut esiinpistäviä, nenä

leveä ja alaspainunut, suu iso ja huulet paksuja, vaan, samoinkuin

turpakin, vähemmin ulottuvia kuin Neekereillä. Silmät ovat avonaisemmat

kuin Indiaaneilla, vaan hiukan viistoja. Heidän tukkansa on välimuoto

Indiaanein ja Neekerien hiusten välillä, vahvakasvuista ja jäykkää,

juuripuolelta suoraa, vaan ylempää suortuvaista. Leikkaamattomana se

saattaa kohota yhden korttelin tai kaksikin pystyyn päässä.

Ylimmäisenä kerroksena yhdyskunnassa on valkoinen rotu, johon luetaan

sekä vanhat Brasileirot että maahan muuttaneet Eurooppalaiset.

Edellisiin kuuluvat varsinkin isompain tilain omistajat (fazendeiros),

tupakkatehtailijat, talonomistajat kaupungeissa, korkeammat virkamiehet

ja oppineet. Heidän käsissään ovat myöskin vanhemmilta ajoilta perityt

pääomat.

Suuremmat pääomat eivät kuitenkaan ole Brasiliassa lukuisia ja

miljoneerit jokseenkin harvoja. Rikkaimmista löytyy ainoastaan pari eli

kolme, joilla on toistakymmentä miljoonaa markkaa.

Hyvin tärkeä osa väestöstä ovat myöskin ulkomaalaiset ja myöhempinä

aikoina maahan muuttaneet Eurooppalaiset. Varsinkin Rio de Janeirossa

on heillä suuri merkitys. Parhaimmat kauppahuoneet siellä, ja

parhaimmissa osissa kaupunkia kenties useimmatkin, ovat ainoastaan

eurooppalaisten kauppahuoneiden filiaaleja, varsinkin portugalilaisten,

paljon myös franskalaisten, englantilaisten ja yhdysvaltalaisten.

Samaten ovat myöskin useimmat tehtaat ja suurimmat teollisuuslaitokset

ulkomaalaisten tai immigranttien perustamia ja omistamia, ja yleensä

koko maassakin on hyvin iso osa suuresta teollisuudesta heidän

käsissään. Maaseuduilla ovat vuorikaivokset ja kultahuuhtomukset

pääasiallisesti englantilaisten yhtiöiden hallussa.

Euroopasta muuttanutta työväkeä on myös hyvin paljon varsinkin Rio de

Janeirossa, ja yleisesti voipi sanoa, että parhaimmat työmiehet

kaikilla aloilla ovat Eurooppalaisia.

Vuonna 1872 tapahtuneen väenlaskun mukaan oleksi silloin Brasiliassa

121,246 Portugalilaista. Siellä asuvien Saksalaisten luku taas on

arvattava noin 220 tuhanneksi, siihen luettuna sekä immigrantit että

maassa syntyneet.

Vuotuinen sisäänmuutto on vaihdellut 30 ja 20 tuhannen hengen välillä

(v. 1882-1886). Niistä oli vuonna 1886 Itaalialaisia 11,582,

Portugalilaisia 6,286 ja Saksalaisia 2,400, jotavastoin aikaisemmin

tällä vuosisadalla verrattomasti enin osa immigranteista oli

Saksalaisia. Portugalilaisten vallan ajalla taas estettiin

lainsäädännöillä muita kansallisuuksia maahan muuttamasta ja

harjoittamasta siellä elinkeinoja, sillä Portugali on aina ylläpitänyt

erinomaista eksploatatsiooni-järjestelmää siirtomaissaan.

Saksalaiset ovat erityisten yhtiöiden avulla perustaneet uudisasutuksia

Brasiliassa ja muuttaneet pääasiallisesti eteläisiin maakuntiin sekä

muutamiin paikkoihin muuallakin.

Vaikka muutoin yleensä muukalaiset Brasiliaan muutettuaan nopeasti

oppivat portugalin kielen, jota ilman siellä on vaikea tulla toimeen,

ovat nämät saksalaiset uudisasutukset pysyneet umpisaksalaisina

ja eroavat myöskin kukoistavan tilansa puolesta edullisesti

brasilialaisista naapurikylistään. Ennenkuin niiden onnistui saavuttaa

turvallinen ja itsenäinen asema, saivat ne kuitenkin kauan aikaa kitua

petollisten asiamiesten ja voitonhimoisten yhtiöiden kynsissä.

Senvuoksi alkoi saksalainen immigratsiooni vähetä vähenemistään, niin

että se tätä nykyä jo on verrattain vähäpätöinen.

Sen sijaan on Brasiliaan alkanut muuttaa sangen paljon Itaalialaisia,

suureksi osaksi kelvotonta roskaväkeä ja laiskureita. Maaseuduilla

näkee heitä myös viinakrouvien ja ravintolainkin isäntinä.

Miehuuden parhaalla iällä venyskelee heitä myös erittäin paljon Rio de

Janeiron kaduilla saapasharjaajina, jommoinen ammatti näkyykin olevan

heille erittäin mieluinen.

Tuntuva lisä on heistä myöskin tullut rikoksellisten lukuun, joka

muutoinkin on Brasiliassa erinomaisen iso, seikka joka osaksi myöskin

lienee niitä moninaisia turmiollisia seurauksia, joita orjuus on

aikaansaanut. Johdonmukaisesti täytyy nimittäin orjuuden kehittää

yhteiskunnan jäsenissä välinpitämättömyyttä toisten inhimillisistä

oikeuksista, joka taas suuressa määrin edistää rikoksellisuutta

kaikissa muodoissa ja kaikissa niissä tapauksissa, jolloin yksilöin

harrastukset joutuvat ristiriitaisuuteen. Väestö, joka lapsuudestaan

saakka tottuu orjia kohtaan rikkomaan ja näkemään rikottavan moninaisia

ihmisellisyyden tärkeimpiä sääntöjä vastaan, täytyy tulla veltoksi

useiden siveellisyyden käsitteiden suhteen.

Vaan ennen kaikkia lienee rikosten lukuisuuteen syynä sekin seikka,

että melkoinen osa kansaa kuuluu alhaisiin rotuihin, joiden tavat ovat

vaikuttaneet muuhunkin väestöön, varsinkin kun valkoinenkin väki

suureksi osaksi polveutuu niistä seikkailijoista ja rikoksellisista,

jotka olivat useiden maakuntain ensimäiset uudisasukkaat.

Mainittakoon tässä eräs kummallinen ilmiö, joka myöskin osoittaa

alemman väestön taipumusta rikoksellisuuteen. Se on _capoeiragem_

nimellä tunnettu murha-liike, johon sekä orjain että vapaidenkin

Neekerien ja Mulattien kerrotaan antautuvan. He muodostavat salaisia

yhdistyksiä, joita poliisi turhaan mitä ankarimmilla rangaistuksilla

on kokenut hävittää. Niihin kuuluvia jäseniä, joita nimitetään

_capoeiras_, kokoontuu juhlapäivinä taisteluihin, joissa he syöksemällä

päitään vastatusten kiihoittavat itseään ylimääräiseen raivoon. Sillä

tavoin herätetyn murhahimon valtaamina syöksevät he sitten teitä ja

katuja pitkin, surmatakseen vihamiehiään tai, jos he sellaisia eivät

kohtaa, jonkun, kenen tahansa, joka vain sopivalla paikalla tielle

sattuu, olkoon musta tahi valkea, vapaa tai orja.

Murhatessaan käyttävät he aseina ainoastaan isoja neuloja ja

naskaleita.

Tyydytettyään murha-himonsa, saattaa murhaaja tulla isäntänsä eteen

yhtä nöyränä ja tyynenä, kuin ennenkin, ikäänkuin ei mitään olisi

tapahtunut.

Samoin löytyy myöskin toinen murha-liike, joka osoittautuu itsemurhan

muodossa. Esimerkin ja keskinäisen sopimuksen vaikutuksesta saattaa

siten tapahtua, että lempeältäkin ja ystävälliseltä orjainomistajalta

kaikki orjat surmaavat itsensä ilman erityistä syytä.

Kumpaisetkin rikoslajit, sekä capoeiragem että orjain itsemurhat,

joista olen kertonut v. Tschudin mukaan, sillä Brasiliassa en niistä

kuullut mitään puhuttavan, lienevät orjuuden muassa kuitenkin jo

häviämässä tai kenties jo kokonaan hävinneetkin.

Brasilian kansan luonnetta kuvaa epäedullisella tavalla myöskin eräs

erittäin lukuisa luokka rikoksellisia, jotka ovat tunnetut _capangas_

nimellä, ja joiden luku brasilialaisten lähteiden mukaan ainakin lyhyt

aika sitten nousi 20,000:een. Maksua vastaan suostuvat he mihin

pahantekoon hyväänsä, pestattakoon heitä väärää valaa tekemään oikeuden

edessä tai jonkun vihamiehen poistamiseen salamurhan kautta, jonka he

tavallisesti siten toimittavat, että he jostakin piilopaikasta

näkymättöminä ampuvat vaaraa aavistamattoman uhrinsa. "He ovat",

niinkuin v. Tschudi sanoo, "yhteiskunnan mätähaava ja voivat menestyä

ainoastaan valtiossa, jossa turmelus ei ole rajoittunut yksistään

alempiin kansanluokkiin, vaan löytänyt turvapaikan yhteiskunnan

ylemmissäkin kerroksissa, jotka sekä yllyttävät rikokseen että

suojelevat rikoksellista".

Sitävastoin ovat rosvot ja murhaajat, jotka rohkeasti vaaroihin

antautuen harjoittavat rikoksellista ammattiaan, jollemme niihin lue

villejä Indiaani-kansoja, varsinaisessa brasilialaisessa väestössä

harvinaisia. Myöhempinä aikoina maahan muuttaneista Itaalialaisista on

kuitenkin suuri luku Brasiliassa koettanut jatkaa kotimaassaan opittuja

rikostapojaan ja ajoittaisin pitänyt Rio de Janeiron lähistöä

vaaranalaisessa tilassa.

Neljästoista luku.

Seikkailu meren rannikolla.

Retki rannikkoa pitkin. -- Meren hyöky. -- Apina. --

Restingaskasvullisuus. -- Iso banaani-viljelys. - Itaalialaisen krouvi.

-- Cariboca. -- Hänen mökkinsä. -- Kirves. -- Yöni. -- "Elkää vain

menkö pois". -- Mitä hän yöllä etsi. -- Aamu-kahvini. -- "Katsokaa

tänne, minä olen jumalinen mies". -- Retkeni yöllä. -- Vuori-hotellit.

-- Palaus kaupunkiin.

Rio de Janeirosta tein useasti sekä pitempiä että lyhempiä vaelluksia

eri suunnille maaseudulla. Eräästä sellaisesta annan tässä kertomuksen.

Torstaina 21 p. toukokuuta päätin tehdä retken länteenpäin pitkin meren

rannikkoa.

Nousin siis bondaan eli tramway-vaunuun, jolla pääsin hyvän matkaa

toiselle puolelle jardim botanico'a, ainakin peninkulman päähän

kaupungista.

Kahden erillään toisistaan olevan esikaupungin läpi kuljettuaan, loppui

tramway eli hevois-rautatie korkean harjanteen rinteelle, joka olisi

tehnyt sen jatkamisen liian vaikeaksi. Tämän harjanteen yli kulkee

sensijaan oivallisessa kunnossa oleva maantie, joka samoin kuin

schweitsiläiset chausséet monessa jyrkkäkulmaisessa mutkassa kiipeää

vuoren harjalle ja sieltä samaten alas toisella puolella olevaan

avaraan laaksoon.

Kauppapuodista, joka oli tramwayn loppu-paikalla, ostettuani evääksi

muutamia appelsiineja, jatkoin siis jalkaisin matkaani, pyssy olalla,

paperipakan sisältävä rensseli-pussi hartioilla sekä sadevarjo kädessä.

Sää oli kaunis, ja näköalat, jotka molemmin puolin harjannetta

avautuivat eteeni, olivat sangen viehättäviä. Rehevä metsä peitti

vuoren, jonka yli tie johti, vaan sen harjulla oli yksinäinen talo,

ilman muita viljelyksiä kuin pieni puutarha.

Jyrkkä kallioinen vuorenhuippu ja meren rannikkoa kohden kulkeva

harjanteen jatkos estivät merta näkymästä. Olin sentähden vähän

huolissani pääsisinkökään tätä tietä aukealle meren rannikolle, jonne

aikomukseni oli mennä. Vaan jo ennenkuin saavuin vuoren harjalle, alkoi

joka askeleella selvemmin ja selvemmin kuulua ison kosken kohinan

tapaista ääntä. Miettien, mikä suuri virta täällä saattoi olla, joka

niin mahtavaa kohinaa sai aikaan, kiiruhdin uteliaana askeleitani.

Saavuttuani korkeammalle paikalle vuorella, näin eteeni avautuvan

saarettoman aukean meren selän, josta meren hyöky, vaikka ilma oli

rasittavan tyyni, harvaan vyöryi avaralle paljaalle hietarannikolle,

synnyttäen siellä vaahtoisen kovasti kohisevan tyrskyn.

Silloin tällöin pysähtyen noukkimaan kasveja tien vierestä ja

ympäröivistä metsistä, kuljin vitkallisesti eteenpäin. Istahduin tien

viereen, asettaakseni ruohot paperipakkaani, kun samassa kuulin

lehvistä vallan läheltä rapinaa, joka kulki eteenpäin pensaasta

pensaasen. Sieppasin pyssyni ja juoksin tietä myöten siihen suuntaan,

kuin kuulin rapinan edistyvän, ja huomasin harmaan eläimen, joka

kärmeen tapaan luikersi oksasta oksaan pensaasta pensaasen. Luulin sitä

kärmeeksi, jonkavuoksi hiipesin lähemmäksi, tähdätäkseni sen päähän.

Vaan näin silloin, että se olikin noin kissan kokoinen uistiitin

muotoinen apina, joka nojautuen pitkään häntäänsä, luikerteli ikäänkuin

kärme vaakasuoraan suuntaan pensaasta toiseen. Tähtäsin siihen

pyssylläni ja olin juuri laukaisemaisillani, kun huomasin puiden

välitse pyssyn kantaman päässä mökin samaan suuntaan, kuin laukaukseni

tulisi kulkemaan. Heitin siis ampumisen siksensä ja riensin lähemmäksi

apinaa, sitä katsellakseni tai saadakseni paremman ampuma-aseman, vaan

minut havaittuaan katosi se pian näkyvistä lehvien sekaan.

Saapuessani tasangolle, joka oli meren rannikolla, tuli yhä enemmän

näkyviin asumuksia, joista toiset olivat isompia toiset pienempiä.

Useimmat olivat ikäänkuin kätketyt tiuhaan hedelmäpuistoon, joka niitä

ympäröitsi ja rajatta vähitellen jatkeni metsäksi.

Poikkesin maantieltä pienelle polulle, joka näytti johtavan meren

rantaan. Pian avautuikin eteeni laaja hietikko, jossa päivä paistoi

sellaisella myrkyllisellä paahdolla, että en ollut monta minuuttia

siellä ollut, ennenkuin tunsin kovaa päänkivistystä.

Siellä tapasin useita halophileja eli suolaisen maan kasveja.

Hieta-töyräs, jonka aallot olivat koonneet meren-vuoksen

ulottuma-rajalle, kasvoi pari kyynärää korkeita Cactuskasveja (sukua

_Cereus_) ynnä monenlaatuisia pensaita ja muita restingain kasveja.

Rannemmalla oli hieta peitetty isommilla ja pienemmillä lajeilla

simpukkain koteloita, joista tein pienen valikoiman kokoelmiani varten.

Kuljettuani hyvän matkaa hieta-rannikkoa myöten, tapasin toisen polun,

joka johti takaisin maantielle. Sen ja maantien yhtymäpaikalla tulin

kauppa-puotiin, jossa tilasin kahvia, parantaakseni pään-kivistystäni.

Kahdella kupilla kahvia agu'ardente-ryypyn muassa sainkin terveyteni

palautetuksi, jonka jälkeen jatkoin matkaani.

Maantie muuttui huonoksi kylätieksi, josta myöskin poikkesi haaroja

sisämaata kohden, vaan seurasin umpimähkään rantaa myöten kulkevaa

tietä. Kuljin muutamain maatalojen ohitse, joiden läheisyydessä oli

puutarhoja ja niittyjä, vaan muutoin oli seutu kokonaan metsäistä. Tien

vieressä oli kuitenkin erittäin iso banaani-viljelys, laajin, jonka

missään olen nähnyt, kenties puolen virstan pituinen. Sen läheisyydessä

kasvoi, niinkuin näytti, villeinä tai kenties metsästyneinä pitomba

(_Sapindus_) nimistä, luumuntapaisia hapahkoja hedelmiä kantavaa

pensasta, josta jo edellä on ollut puhetta. Tien vieressä rehoitti

useissa paikoin myöskin _Fourcroya gigantea_, arvattavasti sinne

istutettuna.

Iltahämärän aikaan saavuin yksinäisen talon luo, johon oli joukko

tavarain-kuljettajia muuliaasineen pysähtynyt.

Sen luona oli muutamain leguain pituinen laguuni eli järvi, joka

ainoastaan kapealla, autiolla hieta-särkällä oli merestä eroitettu. Kun

taipale myöskin oli katkaistu salmilla, jotka yhdistivät laguunin meren

kanssa, oli minulle mahdotonta ilman venettä enään jatkaa matkaani

pitkin meren rantaa.

Talossa oli kauppapuoti, vaan sangen huono varastoinen; ainoastaan

paloviinaa ja vähän vehnäleipää eroitin sen harvalukuisilla hyllyillä.

Isäntä oli vanhanpuoleinen Itaalialainen, joka oli muuttanut

Brasiliaan, arvattavasti onneaan siellä etsiäksensä, vaan

silminnähtävästi sitä löytämättä tähän saakka. Kysyin häneltä, voisinko

hänen talossaan saada yösijaa ja myöskin illallista. Hän antoi minulle

siihen kuitenkin kieltävän vastauksen, selittäen ettei hänellä sillä

hetkellä ollut mitään minulle tarjottavana ja että kaikki yösijatkin jo

olivat anastetut eikä hänellä ollut mitään, ei vuoteeksi eikä

päänalaiseksi minulle annettavana.

Mullasta tallatulla permannolla, sekä huoneessa että sen ulkopuolella

olevassa verandassa, näyttävätkin tavarainkuljettajat, jotka loikoivat

matkakapineittensa vieressä, anastaneen kaikki paikat. Neljännestunnin

matkan päässä sanoi isäntä olevan ravintolan, jossa saisin sekä ruokaa

että yösijan. Muiden ilmoitusten mukaan piti ravintolan kuitenkin

oleman puolen tunnin matkan päässä tai vieläkin kauempana, jonkavuoksi

minua epäillytti jatkaa enään matkaani, kun jo alkoi pimetä ja

ravintolaan johtava polku oli jotensakin epäselvä. Sanoin siis

isännälle, että olin tyytyväinen samaan ruokaan, jota he itsekin

aikoivat syödä ehtoolliseksi, ja että verandan luona laittaisin

jonkunlaisen leposijan itselleni.

Minulle valmistettiin silloin kuivatusta lihasta paistia ja sen kanssa

syötävää riissi-puuroa, joita nautin hyvällä ruokahalulla, sillä en

ollut syönyt senjälkeen kun aamulla lähdin kaupungista.

Syödessäni yhtyi puheisiin kanssani eräs puolijuopunut itaalialainen

työmies, joka osasi vähän sotkea franskankin kieltä. Hän koki tarjota

palvelustaan minulle seuraaviksi päiviksi, luvaten johtaa minut, minne

vain haluaisin. Selitin hänelle kuitenkin, että tapani oli kulkea

yksin, ja etten myöskään vielä ollut päättänyt, tulisinko kenties

palajamaankin kaupunkiin seuraavana päivänä.

Puhellessamme tähysteli minua eräs samaten puolijuopunut Neekeri tai

oikeammin Cariboca, se on Neekerin ja Indiaanin sekasikiö. Hän oli

musta kuin Neekeri, vaan kapeampi-nenäinen, ohkoisempi-huulinen ja

harvemmasti kiharatukkainen.

Hän tuli Itaalialaiselta pyytämään lainaksi rahaa, saadakseen jatkaa

juomistaan, vaan sai tylysti lausutun kieltävän vastauksen. Hetkisen

perästä meni Itaalialainen kuitenkin hänen luokseen ja vei hänet

syrjään, jonkajälkeen he kuiskaamalla keskustelivat jonkun aikaa,

silloin tällöin vilkaisten minuun. Keskustelunsa jälkeen tuli Cariboco

kohta suorastaan luokseni ja sanoi voivansa maksutta tarjota minulle

yösijaa mökissään, jonka hän sanoi olevan vähän matkan päässä. Hän

pyysi ainoastaan 60 reissiä (12 penniä), ostaakseen ennen lähtöämme

lasin agu'ardentea. Vaikka Itaalialaisen salaperäinen käytös ei juuri

antanut syytä luottamukseen heitä kumpaistakaan kohtaan, suostuin

epäilyksettä tarjoukseen, sillä mieleni ei todellakaan tehnyt levätä

paljaan taivaan alla koko yön.

Annoin hänelle siis rahat, joita hän oli pyytänyt, ja niillä hän sai

melkein juomalasillisen viiraa. Ennenkuin hän siitä maistoi,

kiusoitteli hän minuakin juomaan hänen lasistaan, johon luonnollisesti

en suostunut. Itaalialaisenkin tilattua viinaa, ryypiskelivät he sitten

yhdessä hyvinä veljinä jälleen huolimatta tylyydestä, jolla

Itaalialainen äsken ikään oli Caribocoa kohdellut.

Maksettuani 400 reissiä (= 79 penniä) ateriastani, läksimme sitten

kolmen miehen Caribocon asuntoon.

Se oli noin puolen kilometrin päässä kauppapuodista, jossa olin

Caribocon tavannut.

Metsän sisään oli raivattu pieni nurmikko, jonka reunassa oli hänen

mökkinsä. Sen katto oli oljista ja seinät savimullalla täytetyistä

oksa-ristikoista. Siinä oli laillansa kaksi suojaa, vaan toinen niistä

oli vielä seinätön katos ja toinen ikkunaton pimeä huone.

Astuin katoksen läpi huoneesen ja, sytytettyäni tulitikun, katselin

siellä ympärilleni.

Sen lattia oli mullasta, niinkuin seinätkin. Huonekaluja ei siellä

ollut muita kuin pöytä ja jonkunlainen höyläpenkki. Valitsin siis

pöydän vuoteekseni ja nostin sen nurkkaan. Cariboco asetti sen päälle

olkimaton, jonka toisen pään käärin päänalaiseksi, ja otin vaippani

peitteekseni.

Itaalialainen ja Cariboco läksivät sitten kohta pois ja kehoittivat

minua makaamaan rauhassa, sanoen ettei kukaan tulisi minua häiritsemään

yöllä.

Jäätyäni yksin sytytin uudestaan tulitikun ja tarkastin lähemmin

huonetta. Oven vieressä näin hyvin ison kirveen, sellaisen jota

Brasilialaiset käyttävät kaataessaan maansa sitkeä- ja kova-runkoisia

puita.

Minun juohtui silloin mieleeni, että sellainen ase olisi yöllä

soveliaampi minun huostassani kuin puolijuopuneen Caribocon. Asetin sen

siis nurkkaan vuoteeni ja seinän väliin, ja kätkin sen alas-riippuvan

olkimaton taakse. Pyssyni asetin nojaan pöytää vastaan ja kasvipakkani

sen ääreen.

Koetin nukkua, vaan en päässyt vajoamaan varsinaiseen uneen, sillä

kynsikirppuja (_Pulex_ eli _Sarcopsylla penetrans_) alkoi ryömiä pitkin

kasvojani ja käsijäni, silloin tällöin myös häiriten minua

pistoksillaan. Ne ovat melkein tavallisten kirppujen näköisiä, vaan ne

asettavat lukuisat munansa ihmisen ihoon, varsinkin jalkoihin ja

varpaiden kynsien alle. Siten synnyttävät ne ensin arkoja rakkuloita ja

myöhemmin, jolleivät munat ajoissa poisteta ihosta, vaarallisen

tulehduksen, joka voipi aikaansaada kuolemankin tai tekee vahingoitetun

elimen amputeerauksen tarpeelliseksi. Ne ahdistavat yhtälailla sekä

ihmistä että koti- ja metsä-eläimiäkin, ja monasti tappavat ne koiria,

joiden kynsien alta ei ajoissa poisteta kirpun munat. Kaupunkiin

palattuani, sain kantapäähäni rakkulan, jonka luulin syntyneen saappaan

hankauksesta, vaan kun siitä rupesin puristamaan märkää, tulikin siitä

visvan asemesta suuri joukko, kenties satamäärä, hyvin pieniä valkoisia

munia, jotka osittain olivat yhdistetyt toisiinsa ikäänkuin hienoilla

silkkisäikeillä. Kaivettuani munat tarkkaan pois kantapäästäni, sain

sen pian paranemaan. --

Mökissä loikoessani kului siten muutamia tunteja, jotka kynsikirput

tekivät unettomiksi, vaan olin viimein jo nukkumaisillani, kun

tarkastukseni kääntyi kaukaa kuuluvaan hoilotukseen, joka alkoi

lähestyä yhä lähemmäksi. Äänen laadusta käsitin, että joku juopunut

kulki pitkin polkua, kirkuen ja hoilaten samalla tavoin kuin meidän

suomalaiset talonpojat tekevät humalapäissään.

Arvelin, että kiljuja kulkisi mökin ohitse pitkin valtatietä, vaan

huomasin pian, että hän olikin kääntynyt polulle, joka johti Caribocon

mökkiin. Kun hän sinne saapui, kuulin hänen säännöttömistä askelistaan,

että hän oli hyvästi juovuksissa, ja äänestä tunsin hänet isännäkseni,

Caribocoksi. Vähän aikaa hoiperreltuaan ja höpistyään etehisenä

olevassa katoksessa, tarttui hän huoneeni oveen ja veti sen auki. Hän

jäi ovelle hetkiseksi ääneti ja näytti kuuntelevan. Vaan kun hän ei

kuullut hiiskaustakaan huoneesta, eikä siellä pimeässä myöskään nähnyt

mitään, niin kirkaisi hän "senhor". Minä en vastannut mitään. Silloin

hän uudisti huutonsa lisäten: "Makaako senhor? Minä tulin katsomaan,

mitenkä senhor voipi."

Nousin silloin vuoteeltani ja kysyin häneltä, eikö läheisyydessä ollut

mitään kaivoa tai lähdettä, josta saisin vettä, sillä minulle oli yöllä

tullut jano.

Sellaista hän ei kuitenkaan sanonut löytyvän lähistössä, vaan kaivoi

sen sijaan esiin kapeakaulaisen savi-karafiinin, jossa oli raitista

hyvänmakuista vettä.

Päästäkseni vapaaksi tästä inhoittavasta juoposta, joka yhtä mittaa

horjui minua vastaan, vakuuttaaksensa hartainta ystävyyttään ja syvintä

kunnioitustaan minua kohtaan, menin takaisin leposijalleni. Hän seurasi

jäljessäni huoneesen ja hoiperteli siellä edestakaisin. Vihdoin pyysi

hän minulta tulitikkuja, vaan kun mieleni ei tehnyt niitä antaa, en

ollut häntä ymmärtävinäni. En saanut kuitenkaan häneltä rauhaa, sillä

hän oli tullessa nähnyt, että minulla oli tulitikkuja. Kysyttyäni, mitä

hän niillä tekisi, selvitti hän tahtovansa valkeaa sikarin-pätkään,

joka hänellä oli suussa. Annoin hänelle silloin valkeaa sikariinsa ja

sammutin oitis tulitikun. Tahdoin nimittäin salata häneltä, että olin

piiloittanut hänen kirveensä vuoteeni taakse.

Saatuaan valkeaa sikariinsa, alkoi hän sitä vuoroon imeä ja vuoroon

puhaltaa, ja sai sen siten leimuamaan, niin että se johonkin määrin

valaisi huonetta. Samalla kulki hän ympäri huoneessa, etsien jotakin.

Kehoitin häntä panemaan maate, sanoen olevani väsyksissä.

Vihdoin asettuikin hän pitkälleen niin lähelle vuodettani, että hänen

käsivartensa olivat kiinni pyssyssäni. Niin likelle pyssyäni en

luonnollisesti voinut häntä jättää, vaan käskin hänen väistymään

muuanne maate, sanoen syyksi että hän siinä vahingoittaisi

kasvipaikkaani, joka oli pyssyn vieressä. Silloin hän siirtyi toiselle

äärelle huonetta ja jäi sinne hetkiseksi loikomaan ääneti.

Vaan pian alkoi hän taas uudestaan kiusata tulitikkuja.

Tällä kertaa päätin kuitenkin olla niitä antamatta, nähtyäni, että hän

edellisellä kerralla oli käyttänyt sikariansa huoneen tutkimiseen. En

siis vastannut hänelle alussa mitään, vaan olin makaavinani.

Hän ei kuitenkaan helpoittanut, vaan kiusasi yhäti valkeaa.

Sanoin hänelle vihdoin vihaisesti, että tahdoin maata, enkä aikonut

enään vastata hänelle yhtä sanaa. Pääsin siten hänestä rauhaan.

Pian kuulinkin hänen kuorsaavan, ja arvelin hänen vajonneen juopuneen

syvään uneen, josta hän ei pian tulisi heräämään. En siis enään luullut

varovaisuutta tarpeelliseksi, vaan nukuin minäkin. Tavallisestikin

herään sangen helposti, vaan kynsikirput, joita mökissä löytyi erittäin

runsaasti, vaikuttivat, että uneni oli varsin keveää. Yöllä kun kello

oli noin neljänneksen yli kaksi, heräsin sentähden siitä, että Cariboco

ryömieli pitkin permantoa, etsien jotakin. Minä käännyin silloin

vuoteellani ja kysyin häneltä, mitä hän siellä teki. Hän mutisi jotakin

epäselvää vastaukseksi ja nousi pystyyn sanoen: "Elkää menkö pois

huoneesta. Minä menen ulos, vaan tulen kohta takaisin. Elkää vain menkö

pois".

"Hyvä, hyvä", sanoin minä, ja laskeuduin uudestaan pitkälleni

vuoteelleni.

Hän meni ulos ja sulki huolellisesti oven sekä asetti jotakin pönkäksi

ovea vastaan.

Miehen käytös oli herättänyt minussa epäluuloa ja hänen haeskelemisensa

ja ryömimisensä huoneessa saattoivat kenties tarkoittaa kirveen

etsimistä. Jos hänellä oli jotakin aikeissa minua vastaan, oli selvä,

että hetki nyt oli tullut, jolloin hän koettaisi panna sen toimeen.

Vaikka hän muutama tunti aikaisemmin oli ollut vallan juovuksissa,

osoitti hänen käyntinsä ja äänensä, että hän jo oli kokonaan selvennyt.

Minusta oli sentähden varomatonta kauemmin aikaa luottaa häneen ja

jäädä pilkkoisen pimeään huoneesen, jossa minulla ei aseistani ollut

paljon apua, ainakaan salahyökkäystä vastaan, jota hän varmaankin

tulisi käyttämään siinä tapauksessa, että hän jotakin aikoi yrittää

minua vastaan. Myöskin uteliaisuus kehoitti minua ottamaan selkoa, mitä

hänellä oli hankkeissa.

Hiipesin siis hiljaa ja varovasti huoneesta, työnnettyäni, ei vallan

ilman vaivatta, oven raolleen.

Ulkona oli jotensakin valoisa, sillä ilma oli selkeää ja puolikuu

kuumotti taivaalla.

Jäin mökin nurkan kohdalle seisomaan, tavarani rensselin tapaan

seljässä ja pyssy hihnastaan riippumassa olallani. Katselin ympärilleni

ja havaitsin Caribocon kaivelemassa pensaissa, joista hän juuri veti

esiin sahan ja höylän.

Tuskin saatoin kauemmin enään olla epäilyksissä hänen hankkeistaan,

sillä mitä hän yön aikaan työkalujaan nousisi kaivelemaan, jollei hän

ollut asetta ja juuri piiloittamaani kirvestä etsimässä? Muuta asetta

ei hänellä myöskään näyttänyt olevan.

Huusin siis hänelle: "Boa noite (hyvää yötä)! Tule ottamaan

juomarahaa! Minä en jouda kauemmin viipymään täällä, vaan menen

eteenpäin."

Mies näytti olevan hyvin hämillään ja epäilevän, mitä tehdä.

Vihdoin riensi hän minua vastaan, höylä ja saha kädessä, vaan kääntyi

sitten takaisin ja asetti ne huoneen seinää vastaan sekä kiiruhti taas

puoleeni.

Sill'aikaa olin vetänyt esiin kukkaroni ja siitä ottanut kaksi

nikkelistä 100 reissin rahaa. Hänen kiiltävät mustat silmänsä

vilkkuivat ahnaasti kukkaroani, ja noin sylen päässä minusta tekivät

hänen kätensä pienen äkillisen liikkeen kukkaroani kohden, ikäänkuin

hänen päähänsä olisi juolahtanut syöstä sen päälle. Vaan kukkaroni

katosi lakkariini ja ystävällisesti ojensin hänelle 200 reissiä

(= 40 penniä).

Saatuaan rahat, juoksi hän oitis takaisin pensaisiin ja kaiveli ja

etsiskeli niissä, vuoroon yhdessä vuoroon toisessa, ja huusi:

"Odottakaa vähäisen! Odottakaa!" Vaan minä kuljin eteenpäin, mökistä

johtavaa polkua myöten, ja päästyäni metsään niin kauas, ettei hän

saattanut minua nähdä, aloin nopeasti rientää kauppa-puotia kohden,

jossa Caribocon ensin olin tavannut.

Vaikka minulla aseellisena ei ollut mitään peljättävänä hänen

puoleltaan, sitä vähemmin kun hän näytti olevan heikko ja juopumuksesta

räntistynyt mies, oli kuitenkin mahdollista, että jos hän olisi

rohjennut minua ahdistaa, olisin kenties tullut pakoitetuksi häntä

ampumaan, ja sellaisen teon tiesin Brasiliassa olevan yhtä tukalan kuin

Suomessakin. Vaikka ainakin suosituskirjeitteni johdosta olisinkin

luultavasti helposti selvennyt asiasta, en kuitenkaan olisi voinut

välttää käräjän-käyntejä, jotka olisivat tuottaneet minulle kulunkeja

ja mahdollisesti myöskin viivyttäneet palajamistani kotimaahan, sillä

olin aikonut viipyä ainoastaan toista viikkoa Brasiliassa. Minulla oli

siis tärkeitä syitä koettaa päästä miehestä rauhassa erilleen.

Kun saavuin kauppapuotiin noin kello puoli kolmen aikaan, oli

väki siellä valveilla. Sinne oli nimittäin saapunut muutamia

tavarankuljettajia, jotka olivat tilanneet kahvia ja istuivat paraikaa

sitä juomassa.

Minä pyysin silloin samaten kahvia itselleni, vaan sitä juodessani tuli

Caribocokin puotiin. Hän osti rahalla, jonka hän minulta oli saanut,

viinaa, vaan sai sitä ainoastaan juomalasillisen; loput rahoista

näkyivät menevän vanhoihin velkoihin. Käskin sentähden isännän antamaan

minun maksullani hänelle lisäksi kupillisen kahvia ja vehnärinkilän.

Vähän ajan perästä tuli puotiin myöskin itaalialainen työmies, joka

edellisenä iltana oli Caribocon kanssa ollut keskustelussa. Sisään

tullessaan, katsoi hän hämmästyneenä vuoroon minuun vuoroon Caribocoon,

omituinen melkein ivallinen hymy huulillaan. Hän meni sitten oitis

Caribocon luokse ja veti hänet nurkkaan, jossa he senjälkeen vähän

aikaa sopottelivat keskenään. --

Viina oli sillä välin jo uudestaan noussut Caribocon päähän.

Hoiperrellen astui hän sentähden nurkasta suoraa päätä minun luokseni,

sanoen: "Ei minulla ollut aikomus rosvota tätä herraa. Ei, sellaista

työtä en minä tekisi. Vai luuleeko herra, että minä yritin teiltä

ryöstää mitään?"

Nauraen vastasin minä hänelle: "Mene nyt vain rauhassa kotiasi maate".

"Ei", jatkoi hän, "minä en keltään ryöstä mitään, enkä tapa ihmistä".

"Katsokaa tänne vain, minä olen jumalinen mies", lisäsi hän, asettaen

käsivartensa ristiin rinnan yli, ja luoden kyynel-silmin katseensa

taivasta kohden. "Sancta madre (pyhä äiti) voi todistaa, että minä olen

kristitty ihminen".

Senjälkeen istahti hän erään vielä makaavan nuoren miehen vuoteelle,

vaan survottiin sieltä pois, ja vielä uudistettuaan samaa, alkoivat he,

läsnäolijain suureksi huviksi, läiskää korvapuusteja toisilleen, kunnes

isäntä otti Caribocoa niskasta kiinni ja työnsi hänet pihalle. Vielä

pari kertaa palattuaan sinne takaisin, sai hän saman kyydin,

jonkajälkeen häntä ei enään näkynyt.

Siihen loppui se tuttavuus.

Nähtävästi oli Cariboco saanut itaalialaiselta toveriltaan tuuman

ryhtyä hankkeisiin minua vastaan, vaan hänessä ei ollut miestä sen

toimeenpanemiseen. Itaalialaisen tarjoukset ja ystävällisyys Caribocoa

kohtaan edellisenä ehtoona, juuri vähän sen jälkeen kuin hän

Caribocoa niin tylysti oli kohdellut, herättivät minussa epäluuloa

Itaalialaistakin vastaan.

Vähän myöhemmin läksivät muulinajajat jatkamaan matkaansa kaupunkia

kohden, jonkajälkeen puoti suljettiin, ja minä olin jälleen taivasalla.

Kello oli neljä ja pimeää kesti vielä pari tuntia.

En ollut vielä päättänyt, tulisinko jatkamaan matkaani vai palajamaan

Rio de Janeiroon. Rupesin sentähden kulkemaan polkua myöten, joka

seurasi laguunin rannikkoa.

Toisella puolen polkua oli jyrkkiä kallioita, joiden kasvullisuutta

olisin mielelläni tarkastanut, ja samaten näkyi sellaisia myöskin

merenrannalla.

Istahduin kivelle odottamaan päivän valkenemista, kun samalla

silmälasieni sanka itsestään katkesi. Varalasiani, joita minulla oli

Riossa useampia, en ollut tälle matkalle ottanut mukaani, jonkavuoksi

ei ollut muuta tehtävänä, kuin palata kaupunkiin. En tahtonut

kuitenkaan lähteä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, vaan päätin

seurata polkua, jolla olin, sillä, sen suunnasta päättäen, arvelin sen

johtavan Tijucan hevoisradalle.

Polku oli kapea ja sen äärissä kasvoi korkeaa heinää, joka kasteesta

oli hyvin märkää. Kastuin siitä pahasti, ja muutoinkin oli kulku siellä

sangen vaivaloista, kun silmälasittomana en hämärässä voinut tarpeeksi

eroittaa polkua.

Tien poikettua järven rannalta, alkoi tulla näkyviin taloja, vaan

mitään ihmisiä ei vielä ollut valveilla. Poikkesin pariin taloon, vaan

niiden ovet olivat vielä lukossa ja ikkunat suljetut luukuilla. En

tahtonut herättää ihmisiä, vaan kuljin eteenpäin, lukuisista

tienhaaroista umpimähkään valiten sen, jonka suunta minua enimmin

miellytti.

Erään joen poikki pääsin puuta myöten, joka oli kaadettu sen yli.

Istahduin hirren toiseen päähän rihmalla korjaamaan silmälasejani. En

ollut työtäni vielä lopettanut, kun näin Mestitsin epäillen lähestyvän

minua. Pyssyni näytti häntä ensin arastuttavan, vaan kun istuin

rauhallisesti työssäni, tuli hän luokseni ja kysyi minulta, mistä

tulin. Minä viittasin rannikolle päin ja sanoin tulevani sieltä.

Kysyin häneltä sitten tietä lähimmälle hevoisrautatielle ja sain

tietää, että oli vielä kahden tunnin matka vuorella oleviin

hotelleihin, joista omnibus-vaunuja kello 7:ltä aamulla kulki

hevoisrautatielle.

Jatkoin sentähden joutuisasti kulkuani ja pian tulin isommalle tielle,

joka pitkissä mutkissa kierteli notkelmaa ylöspäin, pitkin vuorta.

Vuoren rinteet kasvoivat metsää, vaan paikkapaikoin näkyi myös taloja

notkelman pohjassa. Ylempänä vuorella oli tien vieressä useitakin

taloja ja muutamissa niistä kauppapuoteja, joissa jo näkyi

brasilialaista työnkansaa aamuryyppyjään ottamassa.

Vihdoin neljännestä vaille 7 saavuin ravintoloihin. Ne olivat

tavallisia hyvin varustettuja eurooppalaisia hotelleja, jotka olivat

ympäröidyt uhkealla kasvullisuudella ja kauniilla maisemilla. Niissä

oleksii tai käypi huviretkillä Rio de Janeiron sivistynyttä ja

varakkaampaa väkeä nauttimassa vilpasta ja raitista vuori-ilmaa.

Kaupunkilaisia oli sinne tullessani jo liikkeellä, odottamassa

omnibus-vaunuin lähtöä. Ajan kuluksi menin odotusajalla ampumaan

kolibreja, jotka vilkkaasti lentelivät ja surisivat kukkain ympärillä.

Omnibuksella pääsin sitten alas vuorelta tramwayn päähän ja sieltä

bondalla kaupunkiin.

Väsyneenä yön valvonnasta ja vaivaloisesta matkastani, vaan

tyytyväisenä runsaiden kasvikokoelmain johdosta, saavuin aamupäivällä

kotia asuntooni Rio de Janeirossa.

Viidestoista luku.

Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.

Retki Sepitibaan. -- Mangrove-metsä. -- Simpukat. -- Haiji-kalain

seurassa. -- Kala-lajien luku Brasiliassa. -- Indiaanein kalastus. --

Tärkeimmät kala-lajit. -- Retki itäänpäin. -- Vesijohto. --

Norjalainen. -- Yö tropeiron luona. -- Lieju-kanat. -- Ranta-eläimistö.

-- Tijucan ravintolassa. -- Brasilian neidet. -- Brasilian kavaljeerit.

-- Huvipaikat. -- Illuminatsiooni hyönteisten avulla. -- Teaatterit.

Koulut. Retkellä, joka on kerrottu edellisessä luvussa, olin aikonut

meren rannikkoa myöten kulkea _Sepitiba_ nimiseen kylään saakka ja

sieltä sitten bondalla ja junalla palata Rio do Janeiroon, vaan kun se

matka oli täytynyt jättää kesken, niin päätin matkustaa sinne

jälkimäistä tietä.

Toukokuun 24 päivänä ostin aamujunaan piletin ja matkustin rautatiellä

_Santa Cruz'in_ kylään. Siellä alkavalla hevoisrautatiellä pääsin

sitten meren rannalle Sepitibaan.

Sepitiba on pienenlainen kylä, joka linnun tietä on noin 5 peninkulman

päässä Rio de Janeirosta. Siihen kuuluu ryhmä pieniä taloja sekä vielä

muutamia mökkejä, jotka ovat rakennetut pitkin meren rantaa jonkun

matkan päähän toisistaan. Sen yläpuolella on jyrkkä mäki, joka ennen on

ollut linnoitettu, niinkuin saattoi päättää muutamista vanhoista

tykeistä, jotka vielä olivat siellä. Sen asujamet ovat osittain

valkoista väkeä, osittain Mulatteja ja elävät pääasiallisesti

kalastuksella.

Karjanhoitoa harjoittavat he myöskin vähän, ja maanviljelystä vielä

vähemmin, sillä ainoastaan niukasti kasvoi hedelmäpuita heidän

vähäpätöisissä puutarhoissaan, ja maissi- sekä sokuriruoko-peltoja

huomasin paikkakunnalla ainoastaan pieniä kaistaleita. Sitävastoin

löytyi isoja aloja, joilla ennen oli kasvanut viljaa, vaan kun peltojen

lannoittaminen on tavatonta Brasiliassa, olivat ne muuttuneet

hedelmättömiksi ahoiksi, jotka nyt alkavalla kuivalla vuodenajalla

näyttivät sitä surkeammilta todistuksilta Brasilialaisten

leväperäisyydestä.

Pienen metsän takana avautui eteeni kenties peninkulman pituinen kuiva

suo, joka kasvoi _Melastome'eja_ sekä muita hyödyttömiä pensaita ja

isoja ruohoja, vaan joka eurooppalaisen maanviljelijän käsissä

varmaankin olisi ollut aarreaitta.

Sepitiban mäkeä ympäröivillä tasaisilla maisemilla on kahta

muutakin suolajia, joita sisämaassa en ollut tavannut, nimittäin

avaroita vetisiä mättäisiä heinikkoja ja mutaisia mangrove-metsiä

(_manguesaes_). Jälkimäiset ovat meren nousuveden ajalla tulvassa, vaan

luodeveden ajalla kuivalla, jonkavuoksi niissä ei kasva ruohoa eikä

heinää, vaan on maanperusta puiden välissä paljasta mustaa mutaa, joka

lopulta vuoksen edellä paikoittaisin kuivaa niin että sillä voipi

kävelläkin. Metsän muodostavat _Rhizophora mangleen_ (Rhizophoreae

heimoa) kuuluvat matalat puut, joiden oksista ja varsinkin tyvestä

kasvaa alas maahan ilmajuuria, jotka kohottavat puun rungon ylös

maasta, niin että sitä viimein kannattavat yksistään sen ilmajuurista

muodostuneet oksat. Myöskin siemenet ovat mangrove-puilla omituisia,

sillä niiden juurukka itää pitkäksi puikoksi niiden vielä riippuessa

puussa. Samoja omituisuuksia on myöskin muutamilla _Avicennia_

lajeilla, jotka kuuluvat Verbenaceae heimoon ja samaten kasvavat

mangrovemetsissä.

Kulkiessani luodeveden ajalla sellaisessa metsässä, näin tuhansittain

pieniä pyrstöttömiä maa-rapuja, jotka olivat kaivaneet koloja mutaan ja

ryömivät varovasti kukin reikänsä läheisyydessä. Lähestyessäni heitä,

syöksivät he nuolen nopeudella koloihinsa, juosten sivu edellä.

Vikkelästi pistämällä hyönteishaavin reiän eteen sain muutamia menemään

haaviini.

Lähempänä merenrantaa paikoilla, jotka melkein yhäti ovat tulvalla,

elää mangrove-metsän liejussa syötäviä simpukka-lajeja, joita siellä

tapaa niin suurissa määrin, että niitä kohta saapi kouraansa, jos

umpimähkäänkin pistää kätensä vetelään mutaan. Kerätessäni kasveja

rannalla, tuli sinne joukko lapsia ja naisia, jotka menivät kaalaamaan

mangroveliejuun ja täyttivät päivällistä varten kessinsä simpukoilla

yhtä vähällä vaivaa, kuin jos aitastaan olisivat käyneet niitä

noutamassa.

Kulkiessani tällaisilla suoperäisillä mailla, joissa pitkällisempi

oleksiminen tarjoaa sangen suuria vaaroja terveydelle, sillä kuumassa

ilmanalassa aikaansaapi niiden myrkyllinen ilma helposti kuumetauteja,

tunsin viimein päänkivistystä, jonkavuoksi päätin mennä virkistämään

itseäni uimalla meren vilppaassa vedessä. Kun vesi oli jotensakin

sekavaa Sepitiban luona olevassa lahdessa eli laguunissa, joka kapeilla

salmilla oli eroitettu aukeasta merestä, menin uimaan kallioiselta

niemeltä, joka ulottui kauas avaraan lahteen.

Uidessani kummastutti minua, että rannalle kylän edessä, joka oli hyvän

matkan päässä minusta, keräytyi väkeä ikäänkuin katselemaan uimistani.

Mielestäni ei uimisen itsessään olisi Sepitibassakaan pitänyt olla niin

merkillinen asia, varsinkin kun olin hietarannikolla kylän luonakin

alinomaa nähnyt lapsia pulikoittelemassa. Vaan pian sain siihen

selityksen, huomatessani muutamia isoja kaloja, jotka hitaasti uivat

minua kohden, silloin tällöin kohottaen selkäänsä näkyviin tyynellä

vedenpinnalla. Ne eivät näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan

päinvastoin kuta enemmän loiskutin vettä, sitä suoremmin ja nopeammin

lähenivät ne minua.

Olin mennyt uimaan liian kaukaiselle paikalle, jossa liikkueli

haiji-kaloja. Saadessani asemani selväksi, riensin rantakallioon päin

niin nopeasti kuin syvässä vedessä saatoin, vaan sekä vedenalaiset

kiviriutat että nyt laskuveden ajalla kuivillaan olevat rantakallioin

rinteet olivat niin täynnä niihin kiinnikasvettuneita ostroneita, etten

voinut saada jalansijaa paljaalla kalliolla. Kun kiiruusti kuitenkin

ryömin rannalle, haavoitin pahasti jalkani ja käteni teräviin

ostronikuoriin, vaan sinne päästessäni olivat haijit vielä muutamien

sylien päässä minusta ja katosivat pian puoli-sekavaan veteen.

Muistakin kaloista näytti Sepitiban lahti olevan sangen rikas, niinkuin

saattoi päättää jo niistä lukemattomista kalalokeistakin, jotka

liehuivat pitkin lahden pintaa. Rannalla kohta kylän alla vedettiin

myös joka päivä menestyksellä nuottaa, jolla saatiin varsinkin siikain

ja isojen särkien näköisiä hopeavärisiä kaloja.

Kalastus onkin pääelinkeino lukuisalle väestölle Brasilian rannikolla

ja jokien varsilla, sillä sekä meri että varsinkin useat Brasilian

isoista virroista ovat hyvin kalarikkaita. Hämmästyttävän runsas

kalalajeista on Amazonivirta, jossa Agassiz'in tutkimusretkellä vuonna

1865 koottiin liki 2,000 eri kalalajia eli enemmän kuin niitä tunnetaan

koko Atlantin merestä. Samoin myös useissa pienissä järvissä on tavattu

suuri luku omituisia kaloja, joita ei missään muualla ole nähty.

Vähästä Lago Hyanuary'sta yksistään on saatu 200 kalalajia eli enemmän

kuin niitä on koko Euroopassa tavattu suolattomissa vesissä.

Amazonivirrassakin ovat useimmat lajit rajoitetut ainoastaan pieniin

osiin virtaa, niin että virtaa myöten matkustaessa saapi pyydöksiinsä

yhtä mittaa uusia lajeja, joita aikaisemmin ei ollut tavannut.

Useat kalalajit tekevät kuitenkin äärettömissä parvissa vaelluksia

virtain lähteiltä suupuolelle ja päinvastoin. Niin keräytyy

esimerkiksi Amazonivirtaan tulva-ajalla erinomaisen paljon kalaa sen

lisäjokiloista. Kuivalla vuodenajalla taas muuttavat kalat Sao

Francisco virtaan sen lisäjoista Minas Geraes maakunnassa.

Sellaisilla vaelluksilla saattaa kalain luku olla niin hämmästyttävän

suuri, että niiden aikaansaama omituinen sorina ja loiskinta kuuluu

tyynellä säällä virstain päähän.

Eräs luonnontutkija kertoo pienten kalain muodostavan Rio Cuyabá

virrassa etujoukot, joita seuraa melkein yhtä suurina parvina isompia

kaloja, jotka niistä elävät.

Samoin myöskin lukuisat kalalokit ja muut vesilinnut, kalahaukat sekä

krokodiilit tekevät suuremmoista tuhoa kaloille niiden vaelluksilla

suurissa parvissa.

Vaan myöskin se keino, jolla Indiaanit pyytävät kaloja, aikaansaapi

suuremmoista kalan-haaskausta. Heillä on nimittäin tapana myrkyttää ja

huumauttaa kaloja lioittamalla vedessä myrkyllisiä kasveja, jotka

vaikuttavat, että ensin keräytyy pieniä kaloja ja myöhemmin isojakin

kuolleina tai puolikuolleina selällään vedenpinnalle, niin että niitä

voipi käsin koota veneesen. Vielä vuorokauden ajan veden myrkyttämisen

jälkeen kohoaa isoja kaloja veden pinnalle.

Myrkytys-aineena käytetään hyvin useita kasveja, esim. Sapindace'eja,

varsinkin Paullinia sukua, Euphorbiace'eja, Papilionace'eja,

Myrtace'eja, Apocyne'eja, Myrsine'eja ja Bignoniace'eja.

Tätä kalastuskeinoa saatetaan kuitenkin käyttää ainoastaan tyynessä

vedessä ja pienissä joissa, vaan se saapi aikaan suurta vahinkoa,

varsinkin hävittämällä kalain sikiöitä ja pieniä kaloja.

Tällä kohden mainittakoon samalla myöskin muutamia muita Indiaanein

omituisista kalastus-tavoista. He pyytävät kaloja esimerkiksi

houkuttelemalla niitä hyvänhajuisilla ruohoilla pyydyksiin,

varsinkin öisin ja tulisoihtujen valossa. Paljon harjoitetaan myöskin

kalain ampumista nuolilla, joihin on kiinnitetty siima, sekä myös

pyytöä samanlaatuisilla heittokeihäillä. Onkiminen on hyvin

yleisessä käytännössä ja tapahtuu täkylöillä, madoilla, toukilla,

kovakuoriaisilla, kärpäsillä, hedelmillä, siemenillä ja tuoreella sekä

mädällä lihalla, aina sen mukaan mitä kalalajeja tahdotaan pyytää. Vaan

runsaammin saavat he kaloja merroilla, verkoilla, nuotilla, katiskoilla

ja salpauksilla.

Tärkeimmät Brasilian suolattomain vesien kaloista ovat Salmonidae

(lohikalain), Siluridae (monnikalain) ja Labridae heimoa. Tavallisimpia

ovat hyvänmakuiset pacu (_Prochilodus nigricans_ Agass.) ja trahira

(_Macrodon_) sekä monnikalat bagre (_Silurus bagre_), sorubim

(_Platystoma_), pirarara (_Phractocephalus_) ja dorado (_Doras niger_

etc). Kalastuksen tärkeimpänä esineenä Amazonissa on pirarucu

(_Vastres_ eli _Arapaima gigas_), josta jo edellä on puhuttu.

Brasilian enimmin pelätty raatelija on piranha (_Serrasalmo piranha_

Spix), vaikka se on ainoastaan parin korttelin pituinen kala. Piranhain

isot parvet hätyyttävät nimittäin usein matkailijoita, joiden on

täytymys uida jokien poikki, ja saattavat vähässä aikaa muuttaa ne

luurangoiksi. Niitä tavataan myös melkein kaikissa Brasilian isommissa

vesissä.

Brasilian merkillisimpiä kaloja on myös sähköankerias (_Gymnotus

electricus_ L.), joka pyrstössään valmistuvalla sähköllä saattaa

huumauttaa isojakin eläimiä.

Vaan palajan vaelluksiini Rio de Janeiron lähistöissä.

Kun Rio de Janeirosta johtaa useita hevois-rautateitä eri suunnille

kaupungin ympärystöön, saatoin jokseenkin pitkiltäkin vaelluksilta

palata ehtooksi samana päivänä asuntooni pääkaupungissa. Vaan samassa

määrin kuin matkoillaan käyttää mukavuuksia, välttää tavallisesti

myöskin seikkailuja, jotka matkakertomuksessa voisivat lukijaa huvittaa

ja samalla saattaa omituisuudet vieraan maan oloissa kenties selvimmin

esiytymään. Ohimennen ne lukuisat retket, joita sillä tavoin tein Rio

de Janeiron lähistöön, annan tässä vielä kertomuksen ainoastaan yhdestä

vaelluksistani Atlantin rannikolla.

Kesäkuun 6 päivänä matkustin Rio de Janeiron lahden toisella puolen

olevaan _Nitherohy'n_ kaupunkiin, jonne Rio de Janeirosta pääsee

höyry-lautoilla joka puolen tunnin jälkeen, samoinkuin sieltä sitten

tramwaylla vielä muutamia virstoja eteenpäin lähimpiin kyliin. Lähdin

matkalle tavallisissa ekskursioonivarustuksissani, pyssy seljässä ja

paperirenseli sekä sadevarjo käsissä.

Nitherohy'n kaupungissa tuli luokseni ruskeaihoinen poliisi

ilmoittamaan, että kaupungissa ei ollut lupa kulkea aseissa kadulla.

Kysyttyäni, mitä minun sitten oli tekeminen, saadakseni pyssyni mukaani

kaupungin ulkopuolelle, vastasi hän: "kätkekää se vaatteinne alle", --

neuvo jota oli mahdoton seurata, vaikka pyssyni saattoikin panna

kahteen osaan. Ottamalla pyssyn piiput irti käteeni ja pistämällä osan

niistä takinliepeeni alle, sain kuitenkin hänen käsityksensä mukaan

tyydytetyiksi hyvän järjestyksen vaatimukset.

Bondalla ajoin sitten tramwayn päässä olevaan kauppapuotiin, jossa

myöskin olisi ollut hevoisia vuokrattavana, vaan jatkoin jalkaisin

matkaani hyvässä kunnossa olevaa maantietä myöten, jota jo

aikaisemminkin olin pitkiä matkoja kulkenut.

Poikkesin katsomaan tien vieressä olevaa vesijohtoa, josta Nitherohy'n

kaupunki saapi juomavetensä. Jyrkän vuoren alla olevista lukuisista

lähteistä kerätään siellä kirkasta raitista hyvänmakuista vettä pieniin

sementtiseinäisiin kaivoihin, joista se sitten johdatetaan isossa

kivirakennuksessa olevaan vesisäiliöön.

Heikosti kaltevalle rinteelle, jossa lähteet ovat, on istutettu

leipäpuita (Artocarpus), joiden oksissa riippuu parin korttelin

pituisia soikeita vihreitä hedelmiä.

Maantiestä poikkesi molemmille sivuille kyliin ja yksinäisiin

fazendoihin tiehaaroja, jonkavuoksi valitsin niistä yhden, joka näytti

paraiten soveltuvan matka-ohjelmaani.

Likellä tienhaaraa, jota olin aikonut kulkea, oli vähäinen venda, jonka

luona seisoi muutamia Neekerejä ja Mulatteja. Menin heidän luoksensa

tiedustelemaan, johtiko tie merenrannalle, ja miten pitkä matka sinne

oli. Huomatessaan, että olin muukalainen, käskivät he kysymään

siitä vendeirolta eli kapakan-isännältä, jonka he sanoivat

luultavasti osaavan minun omaakin kieltäni. Pian tulikin esiin pitkä

vaaleatukkainen nuori mies, jolle Neekerit kertoivat tiedustelevani

tietä. Puhuteltuaan minua saksan kielellä ja kyseltyään kotimaastani,

kertoi hän sitten norjan kielellä olevansa norjalainen merimies ja

purjehtineensa Suomessakin, vaan joku vuosi sitten ryhtyneen nykyiseen

ammattiinsa. Suurta menestystä ei hänellä kuitenkaan liene uudessa

toimessaan ollut, niinkuin saattoi päättää hänen rappeutuneesta

savimökistään ja huonosta kapakastaan, jonka varastosta saatoin

eroittaa ainoastaan muutamia seiniin kiinnitetyille laudoille

asetettuja viinapulloja.

Saatuani tiedot, joita halusin, jatkoin matkaani tietä myöten, jonka

piti parin peninkulman päässä Norjalaisen vendasta viedä meren rannalle

Rio de Janeirosta itäänpäin. Se kulki keski-ikäistä metsää kasvavien

korkeiden mäkien rinteillä ja johti vihdoin avaraan laaksoon, jossa

muutamien mökkien ja fazendain ympärillä oli vähän viljelystä sekä

jokseenkin hedelmättömiä ahoja ja pensahikkoja. Vihdoin yhtyi se

suorassa kulmassa isompaan maantiehen, jota silloin aloin seurata

merenpuoliseen suuntaan.

Päivä läheni jo loppuaan, vaan yhä kesti tietä, joka kierteli

asumattomilla seuduilla jyrkkäin metsäisten mäkien välisissä notkoissa.

Matkani alkoi tuntua sangen ikävystyttävältä, varsinkin kun ei minulla

ollut minkäänlaista evästä muassani eikä ollut paljon virvoitusta

metsän hedelmistäkään saatavana, sillä ainoastaan harvoin löysin jonkun

hyvänmakuisen goiaba omenan (Psidium), joka kasvoi kuivilla mäkien

rinteillä korttelin pituisen varvun päässä. Harvoin kohtasin myöskään

kasveja, joita ei minulla vielä olisi kokoelmissani ollut.

Kiiruhtaen kulkuani, saavuin vihdoin mäelle, jonne tie oli kohonnut.

Siellä avautui eteeni avara näköala miellyttävän maiseman yli. Mutkikas

ja nieminen merenranta, joka kapealla taipaleella oli eroitettu

ranta-laguunista, rajoitti metsäisen lakeuden, jossa välkkyi muutamia

valkoisiksi maalattuja taloja, ja joka molemmilla sivuilla oli reunattu

vuorten kokoisilla vihreillä monimuotoisilla mäillä ja harjanteilla.

Ensimäinen talo, johon saavuin, oli iso venda, vaan turhaan pyysin sekä

yösijaa että ruokaa sen sekaveriseltä isännältä. Ainoastaan viinaa

olisi hänellä ollut minulle myötävänä. Kuitenkin oli hänen talonsa iso

ja monihuoneinen, ja näytti muutoinkin varakkaalta. Hänen epäluuloinen

katseensa saattoi minut ajattelemaan, että hän arveli olevan minusta

enemmän vaaraa kuin hyötyä hänen talolleen.

Kuljin siis tietä eteenpäin. Hämärän tullessa kohtasin Neekerin, jolta

kysyin, saattoiko hän neuvoa minulle taloa, jossa saisin yösijaa. Hän

käski minun kulkemaan vielä puoli leguaa edemmäksi, vaan kun jo rupesi

pimenemään, poikkesin pieneen mökkiin tien vieressä saadakseni

varmempia tietoja. Kun siellä oltiin suostuvaisia antamaan minulle sekä

yösijaa että ruokaa, jos en olisi suurellinen vaatimuksissani, niin

päätin jäädä sinne.

Isäntäväkeni olivat keski-ikäisiä Mulatteja, mies vaaleampi ja vaimo

sangen tumma, molemmat kiharatukkaisia.

Mökki oli savesta rakennettu ja sisälsi asuinhuoneen sekä sylenpituisen

ikkunattoman kammion, johon minulle valmistettiin oljista vuode. Sitä

paitse oli mökin toisella puolen etehisentapainen kyökki, jonka syrjään

lattialle kivien väliin oli laitettu liesi. Siinä paistettiin

kuivatusta lihasta hyvänmakuinen paisti, joka keitetyn riissin kanssa

tuli ehtoollisekseni, ja jälkiruuaksi tuotiin mökin takana olevasta

puutarhasta appelsiineja, joita siellä kasvavat lukuisat orangipuut

silloin olivat täynnään. Kotona kasvaneista kahvipensaista keitetty

hyvä kahvi tuli sitten pientä lisämaksua vastaan höysteeksi ateriaan,

jonka tavanmukainen hinta oli 400 reissiä (= 79 penniä).

Aamulla, suurusta odottaessani, ammuskelin monenlaisia pikkulintuja,

jotka visertelivät aamuvirttään mökin ympärillä olevassa metsässä.

Useat niistä putosivat kuitenkin tiuhaan pensahikkoon, josta niitä oli

mahdoton löytää, vaikka Mulatin lapset antoivat minulle innokasta

apuaan niiden etsimisessä.

Aamulla kömpi jostakin esiin pahannäköinen huono Neekeri, joka

ujostelematta alkoi tutkistella tavaroitani. Kysyin isännältä, oliko

hän mökin orja, vaan sain tietää, että hän oli siellä palveluksessa ja

sai 30 tuhatta reissiä (noin 59 markkaa) palkkaa kuukaudelta ja lisäksi

vielä ruuan. Lausuessani epäilystä siitä, josko hän niin suuren palkan

edestä edes teki hyötyäkään, myönsi isäntäkin olevansa samaa mieltä,

vaan sanoi tarvitsevansa apulaista eikä helpommalla olevan sellaista

saatavissa.

Sellaisissa oloissa ei mökin köyhyys ollut kummastuttavaa,

ja sen maanviljelyksen vähäpätöisyyteen katsoen näytti minusta

käsittämättömältä, millä sellaista palkkaa voitiin palvelijalle maksaa,

kunnes sain tietää, että isäntäni myöskin toimitti tropeiron eli

tavarankuljettajan ammattia.

Jatkoin sitten matkaani rantaa kohden, kulkien nuorta metsää kasvavalla

tasangolla ja paikoittain myös vähäisten viljelysten ohitse. Tien

vieressä lenteli parvina rääkyviä varislintuja omituista veitsimäisesti

litistyneellä nokalla varustettua lajia, josta myöskin ammuin

kokoelmiini eksemplaarin. Kävin myöskin katsomassa ranta-laguunia,

jossa sekä rannalla että vähän matkaa sieltä olevalla suosaarella

juoksenteli pitkäkoipisia liejukanoja (_Gallinula chloropus_) suurin

joukoin. Ne olivat niin vähän arkoja, että luulin niitä kesyiksi,

jonkavuoksi en rohjennut niitä ampua, vaan sain sitten lähimmästä

talosta tietää että olin jättänyt käyttämättä hyvän tilaisuuden niitä

metsästää.

Meren rannalla menin jyrkälle kallioniemelle, jonka alustalla olevat

kiviriutat nyt laskuveden ajalla olivat kuivillaan. Niissä oli

runsaasti monenlaisten simpukkain, meritähtien ja meritakiaisten kuoria

ja samoin juoksenteli siellä useampia lajeja pyrstöttömiä litteitä

merirapuja, joita aloin pyytää perhoislipilläni, vaan useimmiten

pääsivät ne vikkelästi hypähtämään pakoon veteen.

Sillä tavoin huvitelleissani rannan luontoa tarkastamalla, alkoi vesi

nousta suurella nopeudella, ja jokainen uusi aalto, joka huuhtoi

rantaa, ulottui koko joukon kauemmaksi, kuin entiset. Vaikka kiiruusti

jätin mereen vajoavan eläimistön, saavuin ainoastaan veteen astumalla

paikalle, jonne palajavan vuoksen tyrsky ei tavannut.

Siellä ylempänäkin oli omituinen rantaeläimistö. Samoinkuin

samanlaisilla paikoilla lähempänä Rio de Janeiroakin, vilisi siellä

kivien välissä mustia torakan muotoisia tuumanpituisia vesi-siiroja

(_Idotea_), jotka kuuluvat Isopoda lahkoon rapueläimiä. Jonkun kyynärän

päästä ympärilläni hävisivät aina nekin nopeasti ikäänkuin taian kautta

kivenkoloihin ja niissä olevan veden pohjaan.

Palatessani rannalla olevain talojen läheisyyteen, oli siellä nuotalla

joukko kylän asukkaita. Ne olivat enimmäkseen Brasileiroin valkoista

rotua. Tarkastaessani heidän kalasaalistaan, näin rantavedessä

seisovain lasten jalkain ohitse juoksentelevan parin tuuman pituisia

valkoisia rapueläimiä, jotka nopeasti kaivoivat itsensä hiekan sisään.

Käskin lapsien ottamaan niitä minulle kiinni, vaan he nousivat silloin

vedestä rantahiekalle ja alkoivat sitä kaivaa. Millä paikalla tahansa

he pistivät kätensä muutamia tuumia hiekan sisään, vetivät he sieltä

esiin ravun. Hiekka näytti olevan niitä täpöisen täynnä. Jos ne päästi

irralleen, olivat ne silmänräpäyksessä uudestaan piiloittuneet

hiekkaan. Ne olivat lyhvillä kaivinjaloilla varustettuja

puolipyrstöisiä rapuja nimeltä _Hippa emerita_ L. (parvea Anomura).

Eräs kalastajista, huomattuaan että halusin luonnonesineitä, pistäytyi

taloonsa ja toi sieltä muutamia isoja ja kauniita Argonautain

koteloita, vaan vaati niistä naurettavan suuria hintoja, jonkavuoksi

kaupasta ei tullut mitään.

Käytyäni taloissa, jotka olivat isoja sekä jokseenkin hyvin

rakennettuja, ja joista ainakin kaksi sisälsi myöskin vendan, läksin

vihdoin palausmatkalle. Talojen läheisyydessä ei ollut juuri

minkäänlaista maanviljelystä, jonkavuoksi kalastus ja vähäinen kauppa

näyttivät olevan niiden asukkaiden ainoat elinkeinot, jolleivät he

kenties myöskin vähän harjoittaneet karjanhoitoa.

Valitsin umpimähkään oikotien, joka johti minut useiden isojen

fazendain ja parin kylän kautta tramway-tielle, jossa nousin bondaan,

ja saavuin siten Nitherohy'n laivasillalle. Sieltä matkustin oitis Rio

de Janeiroon ja tulin asuntooni kello 8 aikaan iltasella.

Lukija kenties kaipaisi matkakertomuksessani tietoja vielä

monenlaisista asioista, joista siinä tähän saakka ei ole ollut puhetta,

esimerkiksi Rio de Janeiron seuraelämästä, julkisista huveista ja

monesta muusta yhteiskunnallisesta asiasta. Kun ajan puutteen tähden

kokemukseni niillä aloilla kuitenkin supistui kovin vähäpätöiseksi, en

voi yksityiskertomuksilla valaista senkalttaisia oloja. En saattanut

käyttää hyödykseni edes niitä etuja, joita virallinen suosituskirje

epäilemättä olisi minulle tuottanut tutustumista varten pääkaupungissa.

Ainoastaan muutamia tiedemiehiä, joiden apua tarvitsin tutkimuksiini,

kävin tervehtimässä heidän kotonaan. Tavattuani Germain'in Rio de

Janeirossa, jossa hän oleksi parantamassa malaariatautia, jonka hän

matkoillaan oli saanut, tutustuin hänen kauttaan muutamain

sanomalehdentoimittajain ja useampain franskalaisten kauppamiesten ja

tehtailijain kanssa, jotka kuuluivat kaupungin paraimpain asijoitsijain

joukkoon, vaan sekin tuttavuus rajoittui siihen, että useampia kertoja

tapasimme toisiamme saman pöydän ääressä jossakin ravintolassa.

Gounelle piti minun tavata Tijucan ravintolassa, noin peninkulman

matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, vaan sinne saapuessani oli hän

pari päivää aikaisemmin matkustanut Bahian kaupunkiin. Jäin sinne

kuitenkin kahdeksi päiväksi sekä ekskurreeraamaan että nauttimaan sen

viehättäviä mukavuuksia.

Tijuca vuoren rinteelle, korkean ja ihanan maiseman ympäröimälle

paikalle on rakennettu ravintola, joka Eurooppalaisenkin käsityksen

mukaan laadultaan kuuluu ensimäiseen luokkaan. Ravintolaan johtavalla

hevoisrautatiellä, sievillä huoneilla ja avaralla puistolla, jossa

monimutkaiset varjokkaat käytävät, lehtimajat, kalliorotkot,

suihkulähteet, kirkas- ja viileä-vetiset uimiseen käytettävät bassinit

tarjosivat viehätystä sille, joka etsi terveellistä virvoitusta

kuuman ilmanalan rasituksista, oli siellä suurimpiakin vaatimuksia

mukavuudesta koetettu tyydyttää. Halvin hinta, jolla siellä vuorokauden

ajan saattoi asua, oli aterioineen päivineen ainoastaan noin 10

markkaa. Ganymeedilliset tuotteet olivat siellä erinomaista laatua, ja

sitä paitse oli table d'hôte'ssa tilaisuus tutustua pääkaupungista ja

muualtakin tulleiden kaunottarienkin kanssa.

Saattaakseni lukijan edes hiukan tutustumaan Brasilian naistenkin

kanssa, kuvailen hänelle tässä kahta nuorta neiteä, jotka olivat

kotoisin jostakin maatalosta lähellä Rio de Janeiroa, ja joiden seuraan

jouduin Tijucan ravintolassa.

Siellä ottaessani osaa table d'hôteen, sattui minulla olemaan

naapureina oikealla puolella mulatti-ryökkinä ja vasemmalla

mestitsi-neiti Brasileirain valkoista rotua. Valitettavasti ei minulla

vielä ollut laisinkaan harjoitusta portugalin kielen käyttämisessä

täänkalttaisissa tilaisuuksissa, ja kun Brasilian naisten kasvatus ei

ole yhtä huolellinen, kuin heidän kavaljeereinsa, ei minulla ollut

toivoa selvitä franskan kielellä heidän seurassaan. Mietiskelin siis

portugalilaista sanavarastoani, sillaikaa kuin varovasti koettelin

tarkastaa naapureitani.

Mulattineidessä en huomannut mitään viehättävää. Hänen hiuksensa olivat

liian kiharat, nenä liian paksu, kasvojen muoto pikemmin epäkaunis, iho

liian karhea ja likaisen keltainen.

Sitävastoin oli mestitsineidellä suloutta yltä kyllin. Hänen ihonsa

samettimainen hienous saattoi mielellään antamaan anteeksi keltaisen

värin, joka sillä oli. Nenän hiukan epäsäännöllinen muoto teki hänen

kasvonsa ainoastaan enemmän veitikkamaisiksi. Kaunismuotoinen

punahuulinen suu näytti olevan luotu vain sitä suloista hymyä varten,

joka siellä oli tottunut alati asuskelemaan. Hänen kauniilla mustilla

silmillään oli vilkas, vaan arka ja salaperäinen katse, joka turhaan

koki salata hänen neidellisen sydämensä tulista intoa, ja ainoastaan

teki ne vielä enemmän hurmaaviksi.

Kuta useammin hän huomasi harhailevan katseeni pysähtyvän häneen, sitä

selvemmin saattoi havaita, etteivät nuorten miesten silmäilyt olleet

hänelle vastenmielisiä.

Luullen siten saaneeni selväksi, ettei minulla ollut erityistä syytä

arasteluun, pyysin rohkeudella, jolla matkustajilla on tapana esiytyä,

ja joka heille yleensä myöskin helposti suodaan anteeksi, tarjota

naapureilleni lasin olutta putelista, joka juuri tuotiin minulle.

Hämmästyksestä säpsähtäen ja vilkaistuaan toisiinsa, kieltäytyivät

tytöt tarjomuksestani, sanoen etteivät he pidä oluesta. Vaan salpa,

joka meidät eroitti, oli nyt murrettu, niin että ilman sen enempää

esitystä saatoimme keskustella, sillä matkustavaisten kesken ei yleensä

juuri olekaan tapana aloittaa tuttavuutta esittelemisellä.

Mulattineiti, joka oli rohkeampi ja sivistykseltään ainoastaan meidän

käsityöläis-tyttöjen vertainen, kysyi minulta, olinko Eurooppalainen,

ja sanottuani olevani kotoisin Pohjais-Euroopasta ja pian jälleen sinne

palajavani, jatkoi hän:

"Eikös ole kovasti outoa nähdä niin tummaihoisia naisia, kuin

Brasiliattaret, kun eurooppalaiset naiset kaikki ovat niin valkoisia?

Euroopassa taitaa naiset kaikki olla kauniita."

Annettuani kieltävän vastauksen, kysyi silloin kaunis mestitsineiti:

"Mutta ettenkös te kuitenkin pidä paljon enemmän Euroopan naisista,

kuin Brasilian?"

Kun katsoin velvollisuudekseni kieltää sitäkin, jatkoi hän:

"Niin mutta Brasiliassa ei ole juuri ollenkaan kauniita naisia."

"Kuitenkin olen harvoin Euroopassakaan nähnyt ketään niin kaunista

naista, kuin täällä Tijucassa" -- vastasin siihen.

"Koska te sitten tulitte tänne?"

"Juuri vastikään."

Tytöt vilkaisivat silloin toisiinsa ja purskahtivat nauruun.

Mulattineiti tahtoi myös saada suloisuutensa huomatuksi, ja hymyillen

niin että hänen lumivalkeat hampaansa tulivat molemmissa leuvoissa

näkyviin, lisäsi hän:

"Onko eurooppalaisilla naisilla myös niin valkoiset hampaat, kuin

brasilialaisilla". --

Niinkuin lukija on näistäkin esimerkeistä huomannut, ei se nuorten

naisten vieroitus miesväen seurasta, jota Brasiliassa koetaan pitää

voimassa, ainakaan ole omiaan synnyttämään heissä tylyyttä miesväkeä

kohtaan ja lannistamaan heidän mielikuvituksensa hilpeyttä, vaan

pikemmin päinvastoin. Pääkaupungin luona ei siinä suhteessa kuitenkaan

enään noudatetakaan niin ahdasmielisiä sääntöjä kuin sisämaassa.

Mitä taas Brasilian kavaljeereihin tulee, niin ei voi sanoa, että he

ovat yhtälailla luonnonlapsia, kuin nämät kaksi tyttöä, jotka Tijucan

ravintolassa sattuivat seuraani.

Jo kauan aikaa on Brasilian varakkaammalla nuorisolla ollut tapana

jatkaa opintojaan Euroopan yliopistoissa, ja hallituskin on sinne

vuosittain lähettänyt joukon nuoria miehiä tutustumaan eurooppalaiseen

sivistykseen. Varsinkin Parisi on ollut Brasilialaisen nuorison

mielipaikka, vaan sekä valtion stipendiaattein että muiden

ylioppilaiden pyrintöinä on siellä tavallisesti enemmän ollut

tutustuminen iloisen "jeunesse doréen" tapoihin, kuin opintojen vakava

harjoittaminen. Parisilainen dandy on senvuoksi Brasilian sivistyneen

nuorison ihanne, jota se kotimaassaankin kokee matkia.

Muillakin aloilla on franskalaisella sivistyksellä Brasiliassa

ylivalta, ja samoinkuin voidaan sanoa, että Skandinaavia ja Suomi ovat

saksalaisen kulttuurin alusmaita, on Brasilia franskalaisen.

Se vuodenaika, jolloin julkiset huvit enimmin ovat muodilla, ei vielä

ollut tullut, jonkavuoksi ne, Rio de Janeirossa ollessani, rajoittuivat

melkein yksinomaisesti konsertteihin ja teaatterinäytäntöihin. Paitse

ala-arvoisempia soittajaisia, joita joka ehtoo pidettiin eräässä

puistossa olevan olut-ravintolan edustalla, oli Passeio publico'ssa

pari kertaa viikossa sotaväen soittokunnan antamia konsertteja. Sen

esitykset olivat sangen kelvollisia ja miellyttäviä kuunnella

kävellessä taidokkaassa puistossa, jolla ehtoisin lisäksi oli omituinen

hyönteisten aikaansaama illuminatsiooni. Tiuhasti puiden välissä

lenteli siellä nimittäin fosforesseraavia hyönteisiä, jotka pimeässä

kimaltelivat kuin pikkuiset meteoori-tähdet.

Teaattereja oli Rio de Janeirossa kymmenkunta, joista muutamat

isompiakin, vaan ne olivat jokseenkin yksinkertaisia ja Euroopan

kesäteaatterien kalttaisia. Niillä näytti olevan runsas publiikki

ja niiden näytökset olivat kunnollisia, vaan niissä esiytyi

pääasiallisesti portugalilaisia näyttelijöitä. Kuitenkin matkustavat

Rio de Janeiroon väliin Euroopan etevimmätkin näyttelijät antamaan

siellä näytöksiä. Mitä Brasilialaisiin näyttelijöihin tulee, niin

saattaa sanoa että ne eräitä rolleja suorittivat luonnollisemmallakin

tavalla, kuin mitä Euroopan teaattereissa on totuttu näkemään,

nimittäin Neekerein rolleja, joiden esittämiseen näet käytettiin

varsinaisia Neekerejä.

Mainittakoon tässä vielä muutama sana Brasilian koululaitoksesta.

Yliopistoa vastaavat polyteknillinen opisto Rio de Janeirossa ja kaksi

lainopillista tiedekuntaa Sao Paulossa ja Recifessä sekä kaksi

lääketieteellistä tiedekuntaa, jotka ovat Rio de Janeirossa ja

Bahiassa. Lyseeoja, pappiseminaareja ja yksityisten kolleegioita on

koko joukko eri osissa maata, ja sotakouluja löytyy kaksi. Kansakouluja

on kahdenlaatuisia: alempia ja ylempiä. Edellisissä opetetaan uskontoa,

sisältälukua, kirjoitusta, kielioppia ja luvunlaskua, -- jälkimäisissä

taas näitä samoja aineita laveammin sekä vielä kotimaista ja

yleistä historiaa ja maantiedettä, käytännöllistä fysiikkaa ja

luonnonhistoriaa, mittausoppia ja maanmittausta, piirrustusta,

soitantoa, laulua ja voimistelua.

Kansakouluja on jotensakin suuri luku myöskin sisämaassa ja opetus on

niissä maksuton, muutamissa maakunnissa myöskin pakollinen. Kuitenkin

valitetaan kansakoululaitosta jokseenkin puutteelliseksi, varsinkin

johtokuntain välinpitämättömyyden vuoksi. Osa katoolisesta papistosta

työskenteleekin sitä vastaan, pitäen kansan-valistusta vahingollisena

kristillisyydelle.

Tyttöjen ja poikain opetus tapahtuu eri kouluissa, ja tyttökouluissa ei

saa asuakaan ketään 10 vuotta vanhempaa miespuolista henkilöä paitse

johtajattaren puoliso.

Koulunkäyneellä miesväellä on eurooppalainen sivistys ja kohtelias

käytöstapa. Valkoiset tilanomistajat ovat enemmän herrain, kuin

talonpoikain kalttaisia, ja yleensäkin voipi huomata Brasilian

valkoisella väellä paljon sitä syvälle juurtunutta traditsionellia

sivistystä, joka on omituinen romaanisille kansoille.

Kuudestoista luku.

Paluumatka.

Lähtö Rio de Janeirosta. -- Bahia. -- Maceio. -- Pernambuoo. -- Lähtö

Brasiliasta. -- Cabo Verden saaristo. -- Sen kansa. -- Saariston

luonto. -- Orseljin kerääminen. -- Tulivuori. -- Sahaaran pöly. --

Kanaarian saaristo. -- Gomeran saari. -- Onnellisten saaret. -- Tulo

Eurooppaan. -- Palaus Suomeen.

Kuukauden ajan oleksittuani Rio de Janeiron seutuvilla, ostin piletin

englantilaiseen Tamar nimiseen höyryyn, joka perjantaina 12 päivänä

kesäkuuta 1885 lähti paluumatkalle Eurooppaan.

Maanantaina 15 päivänä kesäkuuta saavuimme _Bahian_ satamaan, joka on

noin 130 Suomen peninkulmaa koilliseen Rio de Janeirosta ja 13:nen

tasapiirin kohdalla.

Bahian kaupunki on rakennettu niemelle ison lahden rannalle ja

ympäröity jokseenkin tasaisella ja alhaisella aarniometsää kasvavalla

maisemalla. Kaupungissa on kaksi osaa, _cidade baixa_ ja _cidade alta_,

joista ensinmainittu, rannemmalla oleva, on kauppaliikkeen keskustana

ja hyvin likainen. Kadut ovat siellä ahtaita ja huonosti kivitettyjä

sekä kaikenlaisista jätteistä ja ruvasta pahanhajuisia.

Cidade alta on rakennettu noin 60 metriä korkealle harjanteelle ja

varakkaamman väestön asuntona. Myöskin rikkaammat kauppiaat ja

asioitsijat, joilla on asioimisliikkeensä alakaupungissa, asuvat itse

cidade altassa. Ilma on siellä raitista, kadut leveämpiä, talot usein

ympäröidyt puutarhoilla, joissa kasvaa oranseja, banaaneja, jaqueiroja

(Artocarpus integrifolia), leipäpuita (A. incisa), mangoja (Mangifera

indica) ja useita kauniskukkaisia kasveja, niinkuin köynneliäitä

Bougainvilleoita ja Bignoniace'eja sekä Plumieroja ja Poincianoja.

Siellä ovat myöskin julkiset rakennukset, luostarit, kirkot,

kathedraali, palatsi, teaatteri ynnä erinomaisen kaunis puisto nimeltä

Passeio publico.

Kantotuoleja (cadeiras) pidetään varalla niitä varten, jotka eivät

tahdo vaivata itseään kiipeämisellä jyrkkiä katuja myöten, jotka

johtavat alakaupungista cidade altaan.

Kaupungissa on noin 180 tuhatta asukasta, joista noin kolmas osa on

Neekerejä, enemmän kuin kolmas osa Mulatteja ja noin 50 tuhatta

valkoisia. Se on tärkeä kauppakaupunki, ja sen päävientitavarat ovat

sokuri, tupakka, puuvilla ja kahvi.

Tiistaina puolenpäivän aikaan lähti laivamme jälleen liikkeelle ja

keskiviikkona 17 päivänä kesäkuuta saavuimme keski-päivän aikaan

_Maceion_ edustalle.

Maceion kaupunki on 9° 39' 52" leveysasteen kohdalla ja rakennettu

kuivalle hietaniemelle, joka jatkenee vaahtoaviksi hietakareiksi kauas

mereen, vaan eteläisiä ja itä-eteläisiä tuulia vastaan on satama

kokonaan suojattomana.

Ympäröivä seutu on tasaista maata ja meren ranta enimmäkseen jyrkkää

hietavierikkoa. Vähän sisemmällä rannasta _Alagoas_ maakunta, jonka

pääkaupunki Maceio on, on kuitenkin Brasilian hedelmällisimpiä maita.

Maceio on jo vähän pohjaispuolella rantavyöhykettä, joka kasvaa

keskeytymätöntä aarniometsää, vaan seudulla löytyy kuitenkin vielä

paljon metsiäkin. Kaupungissa viljellään paljon kokos-palmuja, jotka

koristavat talojen ympärillä olevia puutarhoja. Asukas-luku nousee

siellä ainoastaan 14 tuhanteen henkeen, vaan Maceiolla on kuitenkin

merkitystä tehdaspaikkana ja varsinkin pumpuliteollisuutensa kautta.

Alagoas maakunnalla onkin pumpuli päävientitavarana.

Samana ehtoona jatkoimme Maceiosta matkaamme, ja seuraavana aamuna

eli torstaina 18 päivänä kesäkuuta pysähtyi laivamme _Pernambucon_

ulko-satamaan, joka on ainoastaan aukea, itä- ja etelä-tuulia vastaan

suojaamaton merenpoukama. Kuitenkin on Pernambucon luona vielä

toinenkin enemmän suojattu, vaan pieni ja matalampi satama, johon emme

poikenneet.

Kaupunki, jonka oikeampi kotimainen nimi on _Recife_, on 8° 3' 41"

eteläpuolella päiväntasaajaa ja rakennettu kolmeen osaan, jotka

salmilla ja virroilla ovat eroitetut toisistaan, vaan siltojen kautta

kuitenkin yhteydessä keskenään.

Ympäröivät maisemat ovat hiukan epätasaisia, matalanpuoleisilla

harjanteilla.

Recife on merenpuolelta linnoituksella suojeltu ja suuruutensa puolesta

Brasilian kolmas kaupunki, sillä sen asukasluku nousee 100 tuhanteen.

Rakennustapansa kautta eroaa se muista Brasilian kaupungeista, sillä

sen talot ovat tavallista korkeampia ja osaksi vielä nytkin

hollantilaista mallia, joka siellä tuli käytäntöön kaupungin ollessa

puoli kolmatta vuosisataa sitten Hollantilaisten vallan alla.

Laivaliikkeellä on Recife vilkkaassa yhteydessä Euroopan ja

Pohjais-Amerikan kanssa, ja kauppansa suuruuden puolesta on se

Brasilian toinen kauppakaupunki. Sen päävientitavarat ovat sokuri ja

puuvilla, joita kumpaistakin tavaraa sieltä viedään ulkomaille enemmän,

kuin mistään muusta Brasilian kaupungista.

Laivamme luokse souti suuri joukko venheitä, joissa tarjottiin kaupaksi

varsinkin hedelmiä, apinoita ja papukaijoja. Jälkimäisiä oli useampia

lajeja, vaan enimmin kuitenkin vihreitä lajeja Chrysotis sukua, ja

niiden hinta vaihteli 2 ja 4 milreissin (= 4-8 markan) välillä. Apinain

hinta oli, samoinkuin Bahiassakin, 10-20 milreissiä isommilta ja 2

milreissiä pienemmiltä lajeilta. Varsinkin papukaijoja ostivat

matkustajat muistoksi matkastaan niin suuressa määrin, että laivassamme

lienee ollut niitä satakunta, vaan useimmat niistä kuolivat matkalla,

sillä troopillisia eläimiä yleensä on sangen vaikea saada kestämään

pitemmän merimatkan rasituksia.

Ehtoolla 18 päivänä kesäkuuta nosti Tamar ankkurinsa, jättääkseen

Brasilian rannikon. Matkustajia oli sillä noin 400, vaan ne olivat

kaikki, harvoilla poikkeuksilla, Eurooppalaisia, jotka palasivat

takaisin kotimaahansa.

Kunkin silmissä saattoi senvuoksi lukea enemmän iloa kuin surua,

kenties samalla myöskin kaipausta, kun Amerikan manner pian senjälkeen

alkoi himmenevänä varjona kadota näkyvistä.

Kuudessa vuorokaudessa viilsi sitten Tamar Atlantin poikki melkein sen

kapeimmalla paikalla, joka on ainoastaan 2,945 kilometriä leveä, ja

keskiviikkona 24 päivänä kesäkuuta laski se ankkurinsa _Sao Vicente'n_

edustalle Afrikan puolella, noin 17:nen asteen kohdalla pohjaista

leveyttä.

Sao Vicente (San Vincent) on satamansa ja kauppaliikkeensä vuoksi

tärkein saari _Ilhas do Cabo Verde_ nimisessä saaristossa, johon kuuluu

paitse muutamia pikkusaaria kymmenen isompaa, ja joka on 465 kilometrin

päässä Afrikan mantereesta ja eroitettu siitä 4 tuhatta metriä (4

virstaa) syvällä salmella. Isompi _Santo Antao_ ja noin virstan päässä

S. Vicentestä olevat pikkusaaret suojelevat luode- ja pohjaispuolelta

satamaa, joka on mereen vajonneen ja toiselta syrjältä sortuneen

kraatterin muotoinen, ja jonka rannalla on _Mindello_ eli _Porto

Grande_ niminen pikkukaupunki. Korkealla vähäisellä saarella keskellä

satamaa on majakka tienviittana niille lukuisille laivoille, jotka

Atlantin matkoillaan poikkeavat Porto Grandeen kauppaa ja varsinkin

hiilivarastonsa uudistamista varten.

Kuitenkin on Sao Vicente ainoastaan pieni hedelmätön saari, kooltaan

207 neliökilometriä, ja sen asukasluku nousee ainoastaan vähän enempään

kuin 5 tuhanteen. Se on niin kuiva, että juomavesikin on sinne tuotava

Santo Antaosta. Niinkuin muutkin Cabo Verden saarista on se vuorista,

ja sen korkeimmat kukkulat kohoavat 2,500 ja 3,000 jalkaan merenpinnan

yli. Niiden basaltikalliot ovat useilta paikoin paljaita, vaan osaksi

ovat ne myös peitetyt vulkaanisella tuhkalla ja punaisella tai

ruskealla hiedalla. Ainoastaan yhdessä laaksossa menestyvät

viljelykset, ja siellä eroitin myöskin vähän metsää, luultavasti

istutettua, koska aikaisempain kertomusten mukaan sellaista ei saaressa

laisinkaan löytyisi. Sen kotimaisista lajeista mainitaan myös muutamain

Synantherien sekä erään Tamarix ja Euphorbia lajin muodostavan siellä

pensahikkoja.

Niin arvottomana pidettiinkin ennen saarta, ettei vielä ole kulunut

sata vuotta siitä, kun se sai ensimäiset asukkaansa, vaan sen

oivallinen satama on vaikuttanut, että koko saariston ulkomainen kauppa

on kääntynyt Porto Grandeen, joka senvuoksi on melkein internatsionelli

kaupunki ja pääasiallisesti englanninkielinen.

Muutoin on Cabo Verden saaristossa murteellinen portugalin kieli

valtakielenä, ja Portugalin vallan alle on saaristo kuulunutkin jo yli

400 vuotta. Sen 105 tuhannesta asukkaasta on yli 90 prosenttia

värillisiä, omituista neekerivoittoista Mulatti-rotua, joka on syntynyt

portugalilaisten uudisasukkaiden ja heidän lukuisain orjainsa

sekaantumisesta. Mitään alkuperäistä vanhempaa väestöä ei saaristossa

löydy, vaan oli se autio, kun se yli 400 vuotta takaperin löydettiin.

Eri saarissa ovat asukkaat erinäköisiä, aina sen mukaan kuinka paljon

heissä on portugalilaista verta, Heidän kasvonsa ovat jotensakin

säännöllisiä, nenä suora ja esiinpistävä ja hiukset heikosti

kiharaisia.

_Sao Thiagossa_, joka on suurin ja väkirikkain saari koko saaristossa

(42 tuhannella asukkaalla 1,026 neliövirstaa laajalla alalla), ovat

asujamet vähemmin sekoitettua Neekeriverta.

Saaret ovat paraasta päästä suurien tilanomistajain hallussa, sekä

valkoisten että värillisten, jotka ovat aikaisempain varakkaiden

orjainomistajain jälkeisiä.

Pääelinkeinot niissä ovat karjanhoito, maanviljelys ja kalastus.

Ympäröivä meri on erinomaisen kalarikasta, vaan varovaisesti on siellä

kalasaaliista valitseminen syötävät lajit, sillä meressä löytyy paljon

myrkyllisiäkin kaloja.

Vaikka suurin osa maasta on kovin hedelmätöntä, ovat saariston asukkaat

kuitenkin niin riippuvia sen tuotteista, että melkoinen osa sen

asukkaista kuolee nälkään sellaisina vuosina, jolloin kuivuus hävittää

viljelykset, joka aina väliin tapahtuu muutamain vuosikymmenien

väliajalla. Sellaisina aikoina leviävät myöskin kulkutaudit, jotka

samoin lisäävät suurilla luvuilla kuolevaisuuden määrää. Muutoinkin on

saaristo hyvin epäterveellinen, ja pahin siinä suhteessa on Sao Thiago,

jotavastoin Santo Antao on huomattavasti salubrillinen. Epäedullisesti

terveyssuhteisiin vaikuttaa varsinkin niiden kuivuus ja siitä seuraava

juomaveden huonous.

Jokseenkin säännöllisesti sataa kesä- ja syyskuun vaiheilla runsaasti

vettä, vaan kaksi kolmatta osaa vuodesta eli lokakuusta toukokuuhun on

sateeton aika.

Maahan pudonnut vesi haihtuu kuitenkin pian ilmaan, kun saaristo on

melkein kokonaan metsätön. Niin aukea ja paljas on saaristo kumminkin

enemmän ihmisen ja saarissa runsaasti löytyvien vuohien aikaansaaman

metsänhaaskauksen vaikutuksesta, kuin ilmanlaadun kuivuuden tähden,

jota todistaa se seikka, että vuorten rinteille istutetut puut nopeasti

kasvavat suureen korkeuteen.

Sao Thiago on saariston hedelmällisin saari ja sen laaksot ovat myös

hyvin viljeltyjä. Samoin myöskin Santo Antao'n luoteisella puoliskolla,

jota mereltä puhaltavat passaadituulet kostuttavat, on viheriöitseviä

laaksoja, vaan saaren kaakkoiset rinteet ovat melkein tykkänään

paljaita. Missään koko saaristossa ei kasvullisuus näytä troopillista

loistoa, vaan on enemmän tempereeratun vyöhykkeen luontoinen. Sen 4

sadasta tunnetusta ylhäisemmästä kasvista on kuitenkin viisi kuudetta

osaa afrikalaista syntyperää ja ainoastaan kuudes osa endeemillisiä eli

kotimaisia, jotavastoin Kanaarian saaristossa immigreeranneet kasvit

ovat eurooppalaisia.

Saariston tärkeimmät viljalajit ovat maniok, maissi ja mustat pavut.

Paljon viljellään myöskin hedelmiä, niinkuin banaaneja, appelsiineja ja

kurkku-kasveja. S. Antao'sta saadaan pumpulia ja kahvia, joka kuuluu

maailman paraimpiin lajeihin, Fogo'sta "troopillista viiniä", arvokasta

tupakkaa ja sokuria. Purgueira nimistä Euphorbiace'iä Jatropha curcas

L. viljellään sen rasvaisten siementen tähden, joista valmistetaan

erästä lajia risiiniöljyä, ja se tuottaa vuosittain saaristoon 800

tuhatta markkaa eli melkein puolet sen koko ulosviennin arvosta. Se on

lisäksi erinomaisen helppoa viljellä, sillä se kasvaa kaikista

hedelmättömimmillä ja kuivimmilla paikoilla.

Saariston kallioilla kasvaa erästä Roccella nimistä jäkälää, josta

saadaan orselji nimellä tunnettua punan sinervää kallisarvoista väriä,

vaan sen kokoaminen on portugalilaisen hallituksen monopoolina, joka

sille vuosittain tuottaa puoli miljoonaa markkaa.

Saariston vuoret ovat suurimmaksi osaksi muinaisia tulivuoria ja täynnä

sammuneita kraattereita. _Pico do Fogo_ on usein historiallisellakin

ajalla ja viimeisen kerran vuonna 1847 purkanut kidastaan tulta ja

laavaa. Sen korkein huippu on 2,976 metriä merenpinnan yli.

S. Antaossa ja Fogossa ovat vuoret ainoastaan laavaa ja tuhkaa, vaan

muissa on myöskin graniitti-, syeniitti- ja foyaiitti-kallioita sekä

sedimenteerejä vuorilajeja.

Kaikki saaret ovat peitetyt keltaisella tai ruskealla pölyllä, jonka

tuulet ovat tuoneet muassaan Sahaarasta. Se laskeutuu kuin härme

kaikille esineille vielä 2 tuhannenkin virstan päässä Afrikan

mantereesta ja painaa niihin keltaisen tai punaisen värinsä. Afrikan

ohitse purjehtiessaan näkevät usein merimiehet, aamulla herätessään,

hämmästyksekseen laivain valkoisten purjeiden painuneen yöllä

ruskeiksi.

Otettuaan Porto Grandessa suuria hiilivarastoja, jätti laivamme 24

päivänä kesäkuuta Cabo Verden saaret.

Sunnuntaina 28 päivänä kesäkuuta saavuimme aamupuolella _Kanaarian_

saaristoon.

Laivamme kulki 28 kilometriä leveän salmen läpi, joka eroittaa

_Gomeran_ saaren _Teneriffasta_. Se seurasi likeltä edellisen rantaa,

vaan oikealla puolella eroitimme epäselvästi myöskin Teneriffan vuorten

piirteitä.

Gomeran saari on pienimpiä Kanaarian saariston seitsemästä pääsaaresta,

vaan paljoa pienempiä kuuluu saaristoon vielä lisäksi 9. Sen pinta-ala

on 378 neliövirstaa ja sen asukasluku nousee 12 tuhanteen. Se on

vuorinen, ja sen korkein kukkula on 1,340 metriä korkea. Sen rannat

ovat niin jyrkkiä, että asukkailla on vaikea sinne päästä muualta kuin

erityisiä teitä myöten. Saari näytti hyvin kasvavan metsää, jonka

sanotaan paraasta päästä olevan laakeripuita. Koko läntinen rinne, joka

näkyi laivaamme, oli täynään, toinen toisensa yläpuolella, valkoisia

taloja, jotka viljelyksillä ja metsiköillä olivat eroitetut toisistaan.

Niiden välissä kierteli mutkissa terrassintapaisia teitä.

Pysähtymättä kulki Tamar salmen läpi, ja vähitellen katosivat

näkyvistämme nämät "Onnellisten saaret", _Insulae Fortunatae_, jolla

nimellä Kanaarian saaristo muinaisuudessa oli tunnettu.

Keskiviikkona 1 päivänä heinäkuuta poikettuamme Lisboaan ja seuraavana

päivänä Vigoon, saavuimme sunnuntaina 5 päivänä heinäkuuta

_Southamptonin_ kaupunkiin Etelä-Englannissa, 24:tenä päivänä

senjälkeen, kuin Rio de Janeirosta olimme lähteneet.

Oli siis kulunut liki viisi kuukautta siitä, kuin Tagus laivalla jätin

saman kaupungin, jonne nyt onnellisesti olin päässyt takaisin.

Lontoossa vielä kolme viikkoa viivyttyäni, palasin sitten Parisin ja

Lübeckin kautta Helsinkiin, jonne saavuin 5 päivänä elokuuta (1885),

tuoden muassani hyvässä kunnossa viisi laatikollista brasilialaisia

kasvikokoelmia, niiden joukossa suuren luvun ennen tuntemattomia

kasvi-lajeja.