Niinkuin jo on mainittu, on luostarissa papiksi aikovia varten arvokas

opisto, jossa oli 150 oppilasta, kaikki luonnollisesti internejä

(sisäoppilaita). Siinä luetaan paitse theologian eri osia, myös

latinan, franskan ja englannin kieliä, historiaa, maantiedettä,

laskentoa ja fysiikkia, harjoitetaan lisäksi laulua, soitantoa ja

voimistelua, puhumatta kirkollisista menoista, jotka pyhäpäivinä

kestävät, joidenkuiden tuntien väliajalla, suuren osan päivää, ja joita

muulloin pidetään aamulla, ehtoolla ja ateriain jälkeen. Tarkka

järjestys vallitsee näissä kaikissa tilaisuuksissa. Riveissä menevät

oppilaat ruokasaliin, jossa koko aterian ajan yksi oppilaista

saarnastuolissa lukee ääneen latinankielistä rukousta. Oppilaiden

vapaus on hyvin rajoitettu, ja ainoastaan opettajain seurassa näin

heidän liikkuvan ulkopuolella huoneustoaan, yksin puutarhoissakin. Joka

päivä näin heidän kuitenkin opettajain johdolla kulkevan metsiin ja

kedoille luostarin ympärystöllä, meluavia leikkejä harjoittamaan tai

etsimään virkistystä luonnon ihanassa helmassa.

Melkein joka haaralla ympäröitynä jylhillä gneissi-, graniitti- ja

itakolumiitti-kallioilla, on luostari ikäänkuin avarassa kraatterissa

eli patamassa, jonka pohjassa on laajoja ketoja ja rinteillä tiheitä

metsiä. Itse luostarin asema on aneroiidi-baromeetterini mukaan 1,400

metriä (4,760 jalkaa) merenpinnan yli, ja ympäröivät vuoret kohoavat

1,600-2,000 metriä (5,440-6,800 jalkaa) meren yli.

Caracan ilmanlaatu on myös varsin suloinen, ei koskaan liian kuuma,

vaan öisin talvella kuitenkin kylmä, niin että useasti vesikin jäätyy.

Sateinen vuoden-aika eli kesä, jolloin melkein joka päivä tavallisesti

kello 3 ja 4 vaiheilla j.p.p. sataa, kestää syyskuusta maaliskuun

loppuun, ja talvi tai kuiva vuodenaika alkupuolelta huhtikuuta

syyskuuhun. Ollessani luostarissa satoi 6 päivänä huhtikuuta viimeisen

kerran, ja ainoastaan 5 päivänä toukokuuta vihmaeli myös vähäisen. Yöt

olivat jo viileitä, vaan jäätymä-pykälään ei ilman lämpö vielä

alentunut, kuten kesäkuussa kuuluu tapahtuvan.

Tällä kuivalla talviajalla kadottavat useat puulajit lehtensä ja

kedoilla kuivaa heinä keltaiseksi, vaan useat kasvilajit, varsinkin

yhdyskukkaisten heimoa (_Synanthereae_), ovat silloin myös paraalla

kukalla. Monet pensaat ja puut kukkivat paljain lehdin loppupuolella

talvea. Verrattomasti suurin luku kasveista kukkii kuitenkin sadeajalla

(kesällä).

Vuorimaan lauhkea ilmanlaatu vaikuttaa myös, että etelä-eurooppalaiset

viljelykasvit menestyvät Caracassa erittäin hyvin. Luostarin

puutarhoissa kasvaa omena- ja sitroonipuita, puhumattakaan

oransi-puista, joita Rio de Janeironkin maakunnassa viljellään jokaisen

pienenkin mökin puutarhassa. Myöskin viiniköynnös menestyy vallan hyvin

Caracassa ja antaa kahdesti vuodessa sadon (ensimäisen helmikuussa),

vaan viimeisinä vuosina on sitä kuitenkin vaivannut eräs valkoinen laji

lehtitäitä. Joka päivälliseksi oli meillä Caracassa kasvaneista

rypäleistä valmistettua viiniä, joka laadultaan oli Franskan parempien

viinien vertaista. Muualla Minas Geraeksessa valmistetut viinit ovat

sitä vastoin erittäin huonoja ja happanemista säilymistä varten,

niinkuin minulle sanottiin, sekoitetut äitelän maun antavalla

cannasokuri-viinalla. Jos siis Brasilialaiset eivät muualla kuin

Caracassa osaa valmistaa viiniä, ei viiniköynnös suurimmassa osassa

heidän maataan myöskään menestykään, paitse johonkin määrin neljässä

eteläisimmässä maakunnassa ja lisäksi joillakuilla vuorilla, sillä se

on tempereeratun ilmanalan kasvi. Sitä tosin viljellään jo sangen

paljonkin eteläpuolella käännepiiriä olevissa maakunnissa Rio Grande do

Sul, Santa Catharina, Parana ja Sao Paulo, vaan tuskin on luultavaa,

että sillä sielläkään tulee koskaan olemaan sellaista menestystä, että

se saisi suurempaa kansallis-taloudellista arvoa, niinkuin esim.

Euroopassa, sillä Brasilian troopillinen luonto ja ilmanala, joka on

sen menestymiselle esteenä, ulottuu näihin eteläisiin maakuntiin

saakka.

Vähemmin hyvin kuin tempereeratun ilmanalan kasvit, menestyvät

Caracassa troopilliset hedelmäpuut. Kuitenkin tuottavat siellä banaanit

runsaan sadon, vaan muita tärkeämpiä tropiikin hedelmäpuita ei siellä

tätä nykyä juuri viljellä.

Pikemmin koristus- kuin hyöty-kasveina viljellään siellä mirim-palmua

ja jaboticabeiraa (_Eugenia cauliflora_ eli _Myrtus jaboticaba_).

Jälkimäinen on iso paksu puu koivunlehtien kokoisilla lehdillä ja

kuuluu myrtti-kasvien heimoon. Sen hedelmät, jaboticabat, ovat

jokseenkin hyvänmakuisia (imeliä), vaan ainoastaan kirsikan kokoisia

ja muutoin niiden muotoisia ja värisiäkin. Ne ovat kummallisia

kasvamis-tapansa puolesta, sillä ne istuvat varrettomina kiinni puun

paksussa rungossa aina tyveen saakka sekä oksain alemmissa

lehdettömissä osissa. Indiaanit kokoavat niitä myös viinin

valmistamista varten.

Caracan metsissä kasvaa useita lajeja sangen arvokkaita puita, joista

luostarille on monenlaista hyötyä. Pieniä metsikköjä muodostaen ja

muiden puiden seassa metsissä kasvaa seuduittain palmito-palmua

(_Euterpe edulis_), jonka rungon vihreä latva noin kyynärän tai

puolentoista pituudelta on keitettynä ruuaksi kelpaavaa ja käytetään

kaalintapaisten ruokain valmistukseen. Luostarin lähistössä kasvaa jo

ennen mainittua pinheiro-petäjää (_Araucaria Brasiliensis_), jonka

pähkinämäiset siemenet ovat syötäviä ja kerätään varsinkin sikojen

lihoittamista varten. Kallisarvoista ja kaunista puuta saadaan useista

Caracan puulajeista, joista mainittakoon: cedro vermelho (_Cedrela

Brasiliensis_, Meliaceae heimoa), jolla on punaista juomuista

aromaatillisesti hajuavaa puuta; jacarandat eli palissanderit (useita

_Jacaranda_ lajeja Bignoniace'ein heimoa sekä _Machaerium_ lajeja ynnä

_Dahlbergia nigra_ hernekasvien heimoa), joilla jo kauan on ollut

eurooppalainen maine, ja joiden puu on erittäin kovaa ja keltaisen

ruskeaa, melkein mahognyn kalttaista; vinhatico (lue: vinjaatiko) eli

amarello, eräs Mimoseae heimoon kuuluva laji (_Acacia maleolens_),

jolla on kaunista keltaista puuta; sobro eli sobragy (_Erythroxylon

areolatum_), jolla on sitkeää ja punaista erinomaisen kaunista puuta,

joka on oudon näköistä harvinaisen paksujen ydinsäteittensä vuoksi.

Näitä puita oli luostarissa koossa kirkon sisustamista varten.

Luostarin tuotteista ei nimittäin mitään lähetetä kaupaksi, vaan

tarkoittaa sen talous ainoastaan sen ja siellä löytyvän koulun

ylläpitoa, niin paljon kuin mahdollista, Caracan omilla tuotteilla.

Maanviljelystä ei siellä kuitenkaan harjoiteta, vaan pidetään

pääelinkeinona karjanhoitoa, joka on laajennettu sangen suuremmoiseksi

ja järjestetty järkevämmälle kannalle, kuin Brasilialaisten yleensä.

Caracassa valmistetaan nimittäin sekä juustoa että voita ja lypsetään

lehmät säännöllisesti, jotka toimet yleensä eivät kuulu Brasilialaisten

karjanhoitojärjestelmään.

Karjanhoitoa harjoitetaan nimittäin Brasiliassa yleensä siten, että

karja on kaiken vuotta metsissä ja kedoilla oman mielensä mukaan. Kun

karjalla on tapana joka yöksi tulla samaan paikkaan, jonka se on

leposijakseen valinnut, tavallisesti jonkun puron rannalle tai suon

laiteelle, niin ei sitä ole vaikea vähälläkään paimenluvulla hoitaa ja

pitää valvonnan alla. Vastasyntyneet vasikat kuljetetaan kotia ja

niiden emät seuraavat niitä sinne tavallisesti vapaaehtoisesti ja

tulevat sitten jonkun aikaa joka ilta sinne takaisin vasikoitaan

imettämään. Ainoastaan näitä vastakantaneita lehmiä lypsetään aamuin ja

illoin lyhemmän ajan kuluessa ja niiden maidosta valmistetaan Minas

Geraes maakunnassa vähän voita, vaan pääasiallisesti juustoa, melkein

samallaista kuin kotitekoinen juusto Hämeessä paistamattomana.

Voita valmistetaan Brasiliassa sangen vähän, ja enin voi, jota siellä

syödään, on Euroopasta, varsinkin Englannista ja Hollannista tuotua.

Vaikka sitä kuljetetaan konserveina ilmanpitävissä läkki-laatikoissa,

jotka sisältävät ainoastaan yksi tai kaksi kiloa, ja sen hinta on

vähintäin toista vertaa kalliimpi kuin Suomessa, on se kuitenkin

ruokapöydälle joutuessaan maultaan sellaista kuin tavallinen venäläinen

voi.

Ainoastaan vähäisestä osasta karjaa saadaan siis Brasiliassa maitoa ja

siitäkin sangen vähän, sillä huonolla hoidolla ovat raavaat tulleet

huonolypsyisiksi, niin että vastakantaneelta lehmältäkään, kun osa

maidosta jätetään vasikan imettäväksi, saatetaan lypsää vuorokaudessa

ainoastaan puoli kannua ja vähemminkin. Seuduttain on karja niin

hedelmätöntä, että lehmät kantavat ainoastaan joka toinen vuosi, ja

yleensäkin on sääntönä että ainoastaan kolmas osa lehmistä vuosittain

vasikoi. Paimenilla, jotka samoinkuin Schweitsissä asuvat pienissä

majoissa karjan luona, ei siis ole karjan lypsystä sen enemmän huolta,

kuin että he saavat maitoa omaksi ruuakseen. Heidän toimenaan on antaa

karjalle suolaa (joka kuitenkaan ei ole tarpeellista seuduilla,

joissa karja löytää salpietaria maasta) sekä tappaa vuosittain

kymmenes osa karjasta, nylkeä nahka ja kuivata liha. Pääasiallisesti

vuodissa ja kuivatussa lihassa (carne secca eli xarque) on siis

tulos karjanhoidosta. Edelliset ovat myös Brasilian tärkeämpiä

ulosvientitavaroita, ja vaihtelee niiden vuotuinen eksportti 5 ja 7,5

miljoonan milreissin vaiheilla.

Paljon haittaa on karjanhoidolle, varsinkin sisämaassa, vampyyreistä

eli verta imevistä yölepakoista, jotka yöllä laskeutuvat makaavain

raavaiden selkään, imeäkseen niistä verta. Haavoista, joita ne siten

repivät eläimiin, syntyy usein kuolettavia ajoksia senkautta että

hyönteiset panevat niihin muniaan. Verta imeviä lepakkoja löytyy

Brasiliassa suuri joukko lajeja, esim. sukua _Phyllostoma_ pari tusinaa

lajeja sekä muutamia _Glossophaga_ ja _Desmodus_ lajeja. Suurin on

varsinainen vampyyri (_Phyllostoma_ eli _Vampyrus Spectrum)_, jonka

ruumis on liki korttelin pituinen ja siipien päiden välys yli kyynärän.

Tavallisimmat ovat parvissa elävät _Thyroptera tricolor_ Spix ja

_Proboscidea (Emballonura) rivalis_ Spix. Ei ainoastaan sarvikarjaan ja

muuleihin vaan myöskin ihmiseen hänen maatessaan iskevät vampyyrit

kiinni.

Isommilla fazendoilla on tuhatmäärä nauta-eläimiä, joita tavallisesti

paimentaa yksi eli kaksi paimenta (vaqueiro). Kun orjiin tavallisesti

ei ole tarpeeksi luottamusta, että heille uskottaisi tämä toimi, niin

käytetään siihen palkollisia, jotka yhteensä saavat kolmannen osan

karjan tuotteista. Silloin kun ei ole kanto-aika, käyvät he ainoastaan

toisinaan katsomassa karjaa, -- ettei se ole taudissa tai eksynyt

vieraasen karjaan, joka tunnetaan raavaisiin kuumalla raudalla

poltetuista merkeistä. Kedoilla ratsastavat he tavallisesti muulin

seljässä ja ovat puetut omituiseen, erään kotimaisen hirven (_Cervus

rufus_ Cuv.) nahasta valmistettuun pukuun, joka metsissä ja

pensahikoissa varjelee heitä okaisista kasveista. Suuren osan vuotta,

varsinkin kuivalla vuodenajalla eli talvella, jolloin fazendain

lähistössä ei kasva karjalle tarpeeksi heinää, asuvat he salomailla ja

elättävät itseään lihalla, maidolla, marjoilla ja muilla hedelmillä,

joista eri lajit, kypsyen eri aikoina, seuraavat toisiaan pitkin

talvea.

Syötävistä hedelmistä, joita löytää metsissä, mainittakoon tässä

seuraavat lajit:

_Araticu't_ kasvavat useissa puissa, jotka kuuluvat sukuun _Anona_.

_Guabiroba_ on myrtti-kasvien heimoon kuuluvan _Abbevillea

Klotzschiana'n_ hedelmä.

_Aracaz_ ovat erikokoisia goiaban kalttaisia hedelmiä ja valmistuvat

useissa _Psidium_ lajeissa (_P. variabile_ Berg, _microcarpum_ Camb.,

_cuneatum_ Camb. y.m.).

_Murici't_ kasvavat useissa Malpighiace'eissä, esim. _Byrsonima

verbascifolia'ssa_, joka on paksurunkoinen pensas ja kasvattaa pieniä

hyvänmakuisia keltaisia marjoja.

_Humbu_-nimiset luumun tapaiset hedelmät, joita syödään maidon kanssa,

kasvavat imbuzeiro-nimisessä Terebinthace'issa (_Spondias_). Se on

merkillinen myöskin sen puolesta että sen juurista kasvaa maanpinnalle

nyrkin tai miehenpäänkin kokoisia mukuloita, joiden ontelosta

sisustasta janoava erämaan matkustaja löytää juoma-vettä.

_Mangaba_, joka on jokseenkin luumun muotoinen ja makuinen, on parin

sylen korkuisen kautsukki-puun (_Hancornia speciosa_, Apocyne'ein

heimoa) hedelmä.

_Burity-hedelmä_, kasvaa komeassa palmu-puussa (_Mauritia vinifera_),

jonka rungossa olevaa nestettä Indiaanit käyttävät boriti-viinin

valmistukseen. Myöskin useilla muilla palmu-lajeilla on syötäviä

hedelmiä, toisilla pähkinämäisiä, toisilla luumarjan-tapaisia.

_Pitomba't_ ovat happamia keltaisia luumun kalttaisia hedelmiä, jotka

kasvavat Sapindaceae heimoon kuuluvassa pensaassa _Sapindus

esculentus_.

_Bacopari't_ valmistuvat useissa Sapotaceae-heimoon kuuluvissa

lajeissa.

_Mutamba_ on viikunan-makuinen okainen hedelmä, joka kasvaa

Büttneriaceae heimoon kuuluvassa _Guazuma ulmifolia'ssa_.

_Cagaiteira_ on myrtti-heimoon kuuluvan _Stenocalyx dysentrica'n_

marja, samoinkuin _jaboticaba_ samaan heimoon kuuluvan _Eugenia

(Myrciaria) cauliflora'n_.

_Jamacarus_ ovat _Cactus_ kasvien marjoja.

_Maracuja't_ kasvavat köynneliäissä kauniskukkaisissa Passiflore'eissä

(esim. _Passiflora alata, P. vitifolia_, y.m.) ja ovat soikeita

nahkeita hedelmiä, jotka runsaasti sisältävät limaisia imelän-happamia

siemeniä.

Syötäviä hedelmiä on useilla Mimoseae heimoon kuuluvilla _Inga_

lajeilla ja samoin myöskin _jatobal_ nimisellä Caesalpinieae heimoon

kuuluvalla puulla (_Hymenaea courbaril_), joka kuitenkin enemmän on

tunnettu juurten alle keräytyvän arvokkaan hartsinsa vuoksi.

Lähempänä päiväntasaajaa tai metsäregioonissa tavataan metsissä vielä

useita muitakin arvokkaita hedelmä-puita, joista tässä mainittakoon

seuraavat:

_Sapucaia't_ eli isot myrtti-kasvit _Lecythis lanceolata_ Poir.,

_Amazonum_ Mart. ja _ollaria_ L. kasvattavat kummallisia pään-kokoisia

pähkinöitä, jotka aukeavat kannella ja siten syntyneen aukon kautta

ravistavat syötävät siemenensä maahan.

_Pacuri_-puut (_Symphonia cocoinea_ L., _Platonia insignis_ Mart.) ovat

erinomaisen isoja Guttiferae heimoon kuuluvia puita, joilla on isoja

imeliä ja aromaatillisia marjoja.

_Sorveira (Collophora eli Couma utilis)_ on Apocynei, joka kasvattaa

isoja luumumaisia hedelmiä.

_Cajueiro (Anacardium occidentale)_ on Therebinthaceae heimoon kuuluva

pieni puu, jolla on kahdenlaisia hedelmiä. Sen kukkaperät turpoavat

ison peeronin muotoisiksi hyvin meheviksi epähedelmiksi, joiden neste

on erinomaisen virvoittavaa ja terveellistä, vaan niiden yläpuolella

istuvat kastanjamaiset pähkinät ovat katkeranmakuisia ja ainoastaan

kärvennettyinä syötäviä. Toisella lajilla, _Anacardium humile_,

joka kasvaa campos-alueella, on pienemmät hedelmät ja tuskin kyynärää

korkea pensasvarsi, joka maan sisään jatkenee hyvin isoksi ja

paksu-runkoiseksi maanalaiseksi puuksi.

_Papaya (Carica papaya)_ kuuluu Papayaceae heimoon ja kasvattaa

korttelin pituisia meloonin kalttaisia hedelmiä, joita nimitetään

_mamno'ksi_ ja syödään lihan kanssa keittämättöminä tai keitettyinä.

_Ambauva do vinho (Pourouma cecropiaefolia)_ on Artocarpeae heimoon

kuuluva puu, jolla on viinirypäleen kalttaisia hyvänmakuisia

luumarjoja.

_Castanheiro (Bertholletia excelsa)_ on iso puu, joka kuuluu

myrtti-heimoon ja kasvattaa lapsen pään kokoisia raskaita pähkinöitä.

Kun ne ovat kypsiä, varisevat ne kolinalla alas puusta ja tunkevat

painonsa vuoksi monasti syvälle maahan. Ne ovat niin kovakuorisia, että

niiden halkaisemiseen tarvitaan luja kirveen isku. Pähkinän sisässä on

suuri joukko parin tuuman pituisia kolmisärmäisiä kovakuorisia

siemeniä, jotka Para-pähkinäin nimellä ovat Suomessakin hyvin

tunnettuja. Castanheiro muodostaa alemman Tocantinin ja Orinocon

välillä komeita metsikköjä, jonne Indiaanit syyskuussa joukoittain

matkustavat Para-pähkinöitä keräämään. Niitä lähetetään Brasiliasta

ulkomaille vuosittain noin 1 miljoonan 3 sadantuhannen milreissin

edestä.

_Uaraná_ (_Paullinia sorbilis_, Sapindaceae heimoa), jonka siemenet

sisältävät koffeiiniä, on Matto Grosso maakunnalle yhtä tärkeä pensas,

kuin kahvi-pensas Itä-Brasilialle, ja sen kärvennetyistä siemenistä

valmistetaan terveellistä chocolaadin kalttaista juomaa.

_Cacao_-puut, joiden siemenet ovat tärkeä ravinto-aine ja arvokas

kauppa-tavara, kasvavat metsissä ylemmän Amazonin luona. Niitä on

useita lajeja, ja vähintäin kuudesta eri lajista sukua _Theobroma_,

joka kuuluu heimoon Büttneriaceae, valmistetaan kaakkaota. Tärkein ja

enimmin viljelty niistä on _Th. cacao_ L., joka on puikea-lehtinen

pienikukkainen puu ja kasvattaa korttelin pituisia kellan punaisia

kurkkuja ja niiden sisään noin 40 isoa siementä.

Kahdeksas luku.

Vaelluksilla Caracan vuoristossa.

Kärmeet. -- Kärmeen myrkyn vaikutus. -- Retkiä vuorille. -- Apinat. --

Retki korkeimmalle huipulle. -- Jaguaari. -- Muut pedot. -- Tiheät

notkot. -- Alpiini-regiooni. -- Eksyksissä. -- Janossa 18 tuntia. --

Kulku pimeässä. -- Kuinka jouduin puunlatvaan. -- Kuilussa. -- Yötä

luolassa. -- Bromeliain vesi. -- Vuoteeni. -- Aamu. -- Veden löytö. --

Yön kaste. -- Hiiden-kirnut. -- Aarnio-metsä. -- Apinain seurassa. --

Tulo maantielle. -- Väsymys. -- Pappi Cajon lääke. -- Tulo luostariin.

-- Retken seuraukset.

Ensimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa

lyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja,

jotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava

tie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon

luokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua

veivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen

yli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu

vilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, -- mieluinen

levähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle

metsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti

kahta okaista korkeaa _Solanum_ (potatti) lajia, joiden keltaiset isot

hyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oli _S.

aculeatissimum_). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei

vahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisen

_Solanum_-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.

Siten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin

omia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi.

Gounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä

sadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren

syrjään siinä olevan saranan avulla.

Kerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison

kärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia

näimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla

useinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden

aikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat

kuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran

matelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan.

Toisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona

lyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä

enemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.

Paljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa

yleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja

Länsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11

lajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista

9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (_Boa

scytale_ L., _B. aquatica_ Pr. Max., _Eunectes murinus_ Vagl.), jota

tavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien

varsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä.

Väriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden

paksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää.

Jättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (_Boa constrictor_

L.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi

sekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja

puiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi

kaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan

kun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin

ihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai

pyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden

sukuun (_Coluber_) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian

kärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja

pienempiä, joista tavallinen caninana (_Coluber_ eli _Spilotes

pcecilostoma_ Pr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.

Myrkyllisistä kärmeistä ovat _Crotalus_ ja _Bothrops_ sukuihin kuuluvat

lajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä

ihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä

siinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan

niiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla

sitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla

siihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa

tuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista

kehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.

Kärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen

pöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen,

pakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä,

joka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja

korvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.

Kalkkalokärme, cobra cascavel (_Crotalus horridus_), joka elää

metsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen

puru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen

kuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää

ihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on

se 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu

(_Bothrops surucucu_ Spix, _Lachesis mutus_ Daud.), joka elää

varjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei

ole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen

myrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.

Tavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli

jararacussu (_Trigonocephalus jararaca_ Schleg.), joka on paljoa

pienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään

keltaisen musta.

Niinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki

kärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä

myrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä

kalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi

(_Coluber variabilis_ Pr. Max.).

Kun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa,

tottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan

huolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät

suurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista

eläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin

vähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.

Miten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä

vastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin

päiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa

Caracan vuoriston luontoon.

Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä

vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta

metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka

punakukkaiset pikku- tai hienolehtiset _Melastomeit_ muodostivat.

Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella

olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli

tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni

ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.

Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka

yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen

eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt

raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia

ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.

Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä,

muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.

Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein

harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.

Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka

johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen,

pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten

niittyjen läpi, joilla _Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja

Xyris_-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät

mutaista maata.

Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut

niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo

ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.

Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla

oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat,

joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat

pian pukuni läpimäräksi.

Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta

vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi

kastua.

Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua

mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli

ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin

laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan

yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua,

vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.

Vaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden

kiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin

nähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin

lehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan

ohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin

liikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että

oravankin kokoisia lajeja.

Macacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan,

löytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa,

ja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne

ovat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman

apinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (_Cebus_), varsinkin tavallinen

macaco (_Cebus fatuellus_ Wagn.), sekä silkkiapinat (_Hapale_)

Suurimpia on miriki (_Ateles_ eli _Eriodes hypoxanthus_ Pr. Max.), joka

on kolme jalkaa korkea, ja coata (_Ateles Paniscus_ Geoffr.), joka on

vielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän

naisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodun

_Uginas_ eli _Couta-Tapuiias_. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä

useimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan

senvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä

asujamia.

Lauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan

korkeimmista vuorenhuipuista.

Erittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle

vuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein

kerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut

luostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli

luonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa,

vaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs

geoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa

ja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa

luostarista.

Tohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin

tutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle

yöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria.

Sellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.

Osoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa

voipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.

Onca eli jaguaari (_Felis onza_) on yli koko Brasilian levennyt jokseen

tavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin

tummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan.

Suurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi,

vaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on

sangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä,

joita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä

hyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut

metsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen

kuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä

makaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja

raapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on

sammunut, tekee se hyökkäyksensä. -- Vähemmin tavallisia ja arkuutensa

vuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (_Felis

pardalis_), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (_Felis

concolor_ L.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on

pilkuton. -- Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun

sukuiset lajit, joista aguara (_Canis juhatus_ Desm.) on enimmin

tunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä

nisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa

mielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen

läheisyyttä. -- Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa

vaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä

kuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (_Nasua socialis_ Pr. Max.),

joka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään.

Meren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu

(_Procyon cancrivorus_ Illig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä,

pienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja

kulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.

Luottaen kokemukseeni Schweitsin alpeilta, jossa olin käynyt sangen

useilla paljoa korkeammilla vuorenhuipuilla, läksin huolettomasti

kiipeämään vuorelle, otettuani mukaani pienen vehnäleivän sekä

tavalliset ekskursiooni-kapineeni, pienen vasarakirveen, taltan, ison

veitsen, paperipakan ja laukun, jossa niitä kaikkia kannoin, sekä vielä

nuoran, jota käytin puihin kiipeämistä varten, etsiäkseni niiden

rungoilla kasvavia loiskasveja. Lisäksi oli minulla vielä pyssy sekä

joukko hauleilla ja kuulillakin ladattuja patrooneja.

Päästäkseen vuorelle, jolle aioin, täytyy tehdä melkoinen mutka ja

myöskin ensin kiivetä kahden välillä olevan pienemmän vuoren yli.

Jonkun matkaa voipi seurata tietä, joka johtaa vuoren rinteellä olevaan

rotkoon ja luolaan.

Tämän luolan seinät ovat kovaa kvartsiittia (ukonkiveä), vaan

kummallisesti koloisia ja kuoppaisia, ja muodostuneet ikäänkuin isoista

hyytyneistä kuplista, joka luultavasti kuitenkin on pikemmin veden kuin

tulen työtä.

Vaivaloisesti kiiveten louhelta louhelle ja monessa mutkassa kierrellen

kalliolta kalliolle, käsin ja jaloin pitäen kiinni jyrkän vuoren

rosoisuuksista, pääsee työläästi nousemaan ylöspäin.

Notkoissa laitoin tien tiuhan pensahikon läpi, taittaen oksia sekä

polkien alas ja veitselläni leikaten köynneliäitä liaaneja, bambuja ja

karheita heiniä. Varsinkin oli rasitusta eräästä erittäin tavallisesta

ohdakkeen kalttaisesta köynneliäästä pensaasta (sukua _Chuquiragua_),

jonka tavattoman sitkeässä varressa on vahvoja ja koukeroita piikkejä.

Ne tarttuvat vaatteisiin ja tunkevat ihoon saakka, eivätkä päästä

askeltakaan eteenpäin, ennenkuin on kärsivällisesti leikannut poikki

varren, johon saapi veitsen pystymään ainoastaan suurella

ponnistuksella, ja joka on liian notkea taittuakseen kirveellä.

Sellaisilla paikoin Brasilialaiset raivaavat tietä viitakkeen

muotoisella pitkävartisella kirveellä, joka samalla myöskin on

hirmuinen ase metsäneläimiä vastaan, vaan en ollut sitä hankkinut

itselleni, kun minulla muutoinkin oli paljon kapineita kuljetettavana

metsämatkoillani.

Tasaisemmilla paikoin on vuoren rinteellä parin kyynärän korkuinen

tiuha varvukko _Microcliniain_ ja muiden ruusukukkaisten

_Melastome'ien_ muodostama, joiden pystyjen pikkulehtisten varsien

välitse helposti pääsee pujottautumaan.

Löytääkseni takaisin samaa tietä, taitoin merkiksi oksia metsikköjen

rinteillä ja missä kuljin yksinäisten pensaiden ohitse, ja ylempänä

aukealla vuorella poljin kumoon hiiltyneiden kantojen muotoisia

_Vellozioita_ ja kyynärän korkuisia _Bromeliain_ lehtiruusukkeita.

Kostoksi vuodatti _Bromelia_, joka kerta kuin sellaista tallasin,

runsaasti vettä jaloilleni maljamaisesta tuumanlevuisten lehtiensä

muodostamasta ruusukkeesta. Tämä kummallinen kasvi kerää nimittäin

sepivien lehtiensä kantaan juomalasillisen verran sekä yöllistä

kastetta että nestettä, joka tihkuu sen kourumaisista piikkilaitoisista

lehdistä, vaan sen vesi on, varsinkin ulommissa lehdissä, mätänevistä

kasvinosista mutaista ja sisältää pieniä kasveja ja eläimiä.

Harvaan kasvavain sinikukkaisten _Velloziace'ein_ ja punatähkäisten

_Bromeliace'ien_ välissä on vaaleanruskea ja harmaa kallio melkein

paljaana tai paikoin jokseenkin runsaasti peitetty jäkälillä.

Kellertävät partajäkälät (_Usnea_), punaisen korallin muotoinen

_Cladonia miniata_ sekä muut monenväriset, melkein porojäkälänkin (_Cl.

rangiferina_) kalttaiset lajit kirjavoittavat rosoisia ja epätasaisia

graniitti- ja itakolumiittikallioita. Louhien halkeamista pistää esiin

puna-, kelta- tai vihreä-kukkaisia _Orchide'ejä_, joilla kaikilla on se

omituisuus, että lehdet ovat kiinnitetyt soikeihin sisästä limaisiin

mukuloihin, joissa kasvi säilyttää kosteutta ja ravintoaineita

sateettoman vuodenajan varaksi.

Kiiltävän vihreät ja punapilkkuiset kolibrit lensivät suristen kukasta

kukkaan, väliin pysähtyen vallan kasvojeni eteen, ikäänkuin

kummastellen, mikä outo olento lähestyi heidän rauhallista asuntoaan.

Kirkas päivän paiste levitti elvyttävää valoaan luontoon, enään

rasittamatta liiallisella kuumuudella, ja vilpas tuuli puhalteli

raitista henkeään viileänä kuin Suomen saaristoissa.

Kello 2:n aikaan olin yhdellä vuoren huipuista ja baromeetterini

osoitti olevani 1,600 metriä (5,440 jalkaa) yläpuolella meren pintaa.

Vaan vielä eroitti minut pieni notko korkeimmasta huipusta.

Muutamassa minuutissa olin notkossa, jossa kasvoi harvaa matalaa

metsää, vaan siellä löysin niin paljon minulle uusia kasvi-lajeja, että

kello oli 4 ennenkuin olin valmis sieltä lähtemään. Silloin oli jo

liian myöhäistä mennä eteenpäin, jonkavuoksi päätin palata, toivoen

voivani kahdessa tunnissa päästä vuoren rinteellä olevan luolan ohitse

ja siellä selvää tietä myöten, vaikka pimeässäkin, löytäväni

luostariin.

Lähdin siis kiiruusti rientämään kotiapäin, vaan huomasin

samanmuotoisia kallionhuippuja vuorella sekä oikeaan että

vasempaanpäin, ja kaadettuja Bromelioita en eroittanut missään.

Kulkemalla sinne tänne, kulutin paljon aikaa, ennenkuin löysin tien,

jonka olin laittanut.

Kello oli jo puoli 6, vaan vielä en ollut päässyt aukealta vuoren

rinteeltä. Kiiruhdin siis kulkuani ja riensin niin nopeasti kuin

saatoin tietäni myöten ja merkkieni mukaan. Eräällä kallion rinteellä

loppui tieni. Vasempaanpäin näin kaadetun Bromelian, vaan myöskin

oikeaanpäin taitetun Vellozian. Menin ensin Bromelian luokse, vaan

siitä eteenpäin on voinut eroittaa mitään tieni merkkiä. Käännyin

silloin takaisin ja menin Vellozian luo, vaan en sieltäkään löytänyt

merkkejäni.

Kelloni osoitti jo 10 minuuttia vaille 6. Jano vaivasi minua kovasti,

sillä olin puolesta päivästä saakka tuntenut janoa, löytämättä mistään

vettä. Ei näyttänyt enään olevan paljon toivoa päästä yöksi luostariin,

vaan tahdoin ainakin löytää vettä ennen pimeän tuloa.

Kiiruhdin senvuoksi pitemmittä arveluitta vuorta alaspäin, laskeutuen

louhelta louhelle, väliin käyttäen apunani nuoraanikin, jonka kiinnitin

teräviin kallioiden kulmiin. Tulin siten kapeaan, verrattain tasaiseen

notkoon, jonka alaosasta kuului veden suloista lorinaa.

Sinne oli siis pyrkiminen.

Vaan kello 6:n aikaan alkoi jo hämärtää, ja illan hämärää ei siellä

kestä kuin muutamia minuutteja, ennenkuin on pilkkoisen pimeä.

Hiestä märkänä, kulkku ja suu polttavan kuivana, raivasin käsin ja

jaloin notkon metsikössä tietä itselleni, eikä siellä ollutkaan niin

paljon kuin tavallisesti köynnöskasveja kulkuani pidättämässä.

Jalkaini alla lorisi jo vesi, vaan syvällä maan sisässä, kun

puolipimeässä huomasin, että notko päättyi kauheaan louhikkoon, jossa

ei askeltakaan voinut ottaa eteenpäin ilman varmaa perikatoa.

Kiivettyäni notkosta vasemmalla puolella olevalle rinteelle, eroitin

toisen metsäisen notkon muutaman sylen päässä. Vaikka jo oli pimeä yö

ja vuoren rinne jalkojeni alla oli hyvin jyrkkä ja louhinen, päätin

vielä, pitämällä kasveista kiinni, koettaa laskeutua alas notkoon,

jonka metsän saatoin pimeässäkin eroittaa. Jalkojeni kohdalle ulottui

alempana rinteellä kasvavan pensaan latva. Tartuin lujasti sen oksiin

ja laskeuduin alas, ja sen notkeat oksat auttoivat minut koko joukon

alemmaksi. Tartuin uudestaan edessäni oleviin oksiin ja heittäydyin

niiden kannatukselle. Oksat taipuivat kauas alas, vaan jalkani eivät

enään tavanneet maata. Käteni eivät olleetkaan tällä kertaa pensaassa

kiinni, vaan puun latvassa. Siinä riipuin nyt puun latvassa pilkkosen

pimeässä. Jaloillani tapasin vihdoin puun rungon ja kiipesin sitä

myöten alas.

Oli välttämätöntä vieläkin mennä eteenpäin, sillä kapealla kallion

räystäällä, johon olin joutunut, oli mahdoton viettää yötä. Otin

uudestaan pensaiden oksista kiinni ja siirsin itseäni alemmaksi.

Ensimäinen kerta onnistui hyvin, vaan toisella kerralla olin jälleen

siinä asemassa, että jalkani eivät ulottuneet maahan. Riipuin

äkkijyrkällä kallion seinällä, pitäen kiinni oksista, jotka eivät

enempää notkistuneet. Vallan lähellä edessäni kuumottivat pensaiden

mustat latvat hiukan vaaleampaa taivasta vastaan. Ajattelin senvuoksi,

ettei maa voinut olla kaukana jaloistani, eikä siitä siis olevan

erinomaista vaaraa, jos päästäisinkin käteni irti.

Laskettuani oksat käsistäni, aloin viiltää alaspäin. Pudotessani

koskettivat toisen jalkani varpaat eteeni tulleen kallion reunaan,

josta pysähdyin ja tulin paiskatuksi selälleni, niin että kontin tapaan

hartioilleni kiinnitetty kasvipakkani nojasi takanani olevaan toiseen

kallion seinään. Tuntien pysähtyneeni poikittaiseen asentoon noin pari

kyynärää leveän vuoren-halkeaman suuhun, pidin ruumistani jäykkänä,

hapuillen käsilläni ympärilleni. Sormien päillä tapasin hienoon oksan

latvaan, ja vetäen siitä toisen käteni sormilla sekä voimaini mukaan

ponnistaen toisella kädelläni kallionseinään, pääsin tasapainoon

kallion reunalle, johon varpaani olivat pysähtyneet pudotessani.

Tutkistellakseni vaaran suuruutta, jossa olin ollut, viskasin

vuorenhalkeamaan keppini, josta minulla alaskiivetessäni oli ollut

ainoastaan vastusta, ja sen kolinasta, kun se väliin kosketti yhtä

väliin toista halkeaman seinistä, huomasin, että olin ollut putoamassa

kuiluun, joka lienee ulottunut vuoren juureen saakka.

Näin siis tarpeelliseksi jo lopettaa tämä vaarallinen kulku, johon kova

janoni oli minut houkutellut, vaan vielä oli pakko laskeutua edes sen

verran, että joutuisin paikalle, jossa niinä kahtenatoista tuntina,

kuin yö kestää, joskus saattaisin heittäytyä pitkällenikin. Edessäni

kasvoi puita; niiden juurella täytyi olla tasaisempi maa ja kenties oli

siellä vettäkin. Kiinnitin siis nuorani pensaasen ja laskeuduin sen

avulla pari syltä alemmaksi siltä kallion harjalta, johon olin kuilusta

päässyt.

En nähnyt enään tuumankaan verran eteeni. Kaikki ympärilläni oli

mustaa. Jalkojeni alla tuntui pehmeä tasainen multa-tanner. Kourailin

ympärilleni ja tapasin jyrkän multa-seinän sekä oikealla että

vasemmalla. Sytytin tulitikun ja huomasin olevani syvässä kuopassa,

jota kolme pystyä seinää ja neljäs jyrkästi kalteva, puita kasvava,

reunasivat. Yhdestä kulmasta kuopan pohjassa tunki viistosti maan

sisään noin puolentoista kyynärän korkuinen reikä.

Arvellen kenties olevani jaguaarin pesän suulla, otin pyssyn olaltani

ja vaihdoin sen toisen haulipatroonin 12 pientä kuulaa sisältävään

latinkiin; toisessa piipussa oli sellainen jo entuudesta. Sytytin

uudestaan tulitikun ja, pitäen toisessa kädessä pyssyn, hanat

vedettyinä, lähestyin luolan eli reiän suuta. Valaisten tulitikulla sen

sisään, näin pitkän käytävän eli kolon, joka hiukan kaltevasti tunki

maahan. Se oli pitkin pituuttaan noin puolitoista kyynärää korkea ja

melkein pyöreästi kaivettu. Sen sisässä en nähnyt mitään, vaikka

saatoin eroittaa sangen kauas.

Katselin silloin lähemmin haudan pohjaa ja seiniä, ja huomasin olevani

veden kaivamassa luolassa. Sen paljas ruohoton multa, vaikka tätä nykyä

vallan kuiva, osoitti, että se ainakin sade-ajalla oli ollut vuorelta

virtaavan veden pohjassa. Vuorelta syöksyvä vesi oli kovertanut

notkelmaan tämän haudan ja sieltä tunkenut kaivamansa kolon kautta maan

sisään.

Tulitikkujen avulla tarkastin vielä eikö edes johonkuhun soppeen olisi

jäänyt vettä, vaan en löytänyt pisaraakaan.

Tapasin muutamia kuivia oksia ja laitoin valkean. Haudassa kasvavissa

puissa huomasin silloin joitakuita _Bromelioita_. Mieleeni juohtui,

että kenties niistä voisin saada vettä lievitykseksi janooni. Ne

kasvoivat kuitenkin niin korkealla, että ainoastaan pitkällä kepillä

saatoin niihin ulottua. Työnsin sellaisella pari Bromeliaa kumoon, vaan

toisesta valui vesi päälleni ja toisesta sain kerätyksi käsiini

mutaista likaista nestettä. Maistoin sitä kuitenkin, vaan se oli niin

äitelää, etten sitä voinut niellä. Jos olisin alempana tavannut

Bromelioita, olisin kenties niiden sisemmistä lehdistä heinäkorren

avulla voinut imeä juotavaksi kelvollista vettä. Vaan nyt ei minulla

enään ollut mitään apua janooni.

Nuotion viereen laitoin itselleni leposijan, johon riivin lehtiä ja

taitoin muutamia oksia. Tarpeeksi ei ollut sellaisia saatavissa.

Kun tiuha savu tuprusi nuotiosta, karkoittaen luolastani sääsket ja

mäkärät, heittäydyin pitkälleni valkean ääreen lepäämään vaivaloisesta

retkestäni.

Yö oli tyyni ja melkein äänetön. Ainoastaan muutama lintu säpsähti

säikähtyneenä leposijallaan puun latvassa ja jonkun puolinukkuneen

lehtisirkan (Cicada) hidas sirkutus kuului ympärystöitä.

Vaivuin uneen, vaan tunnin ajan maattuani, heräsin vilusta väristen.

Nuotioni valkea oli melkein sammunut ja puut palaneet melkein loppuun.

Menin uudestaan etsimään polttopuuta, vaan löysin ainoastaan lahoja

oksia, jotka viskasin hiilille savuamaan. Saadakseni takaisin

ruumiin-lämpöni, otin tylsän vasarakirveeni ja aloin sillä pimeässä

hakata yhtä puun runkoa. Melkein tunnin ajan nakerrettuani kovaa puuta,

sain sen sekä kaadetuksi että siitä vielä taitetuksi yhden halon, jonka

viskasin nuotioon kuivamaan.

Kyyristyin uudestaan vuoteelleni ladatun pyssyni viereen, painaen

käsivarret rintaani vastaan, säilyttääkseni sen lämpöä, ja nukuin. Kun

taasen vilusta heräsin, noin tunnin ajan kuluttua, kuulin hyönteisen

suristen lentävän niskaltani ja tunsin siinä ja hartioillani kovaa

kihinää. Se jätti minulle retkeltäni muistelmia, jotka Eurooppaan

saakka antoivat minulle tekemistä, niinkuin jälempänä tulen kertomaan.

Useampia kertoja vuoroon maatessani ja vuoroon lämmitelleissäni nuotion

ääressä ja halkoja hakkaamalla, kului vihdoin yö.

Kun päivä kello 6 aikaan aamulla valkeni, kiipesin kuopastani ja

riensin vettä etsimään. Likeisessä notkossa löysinkin sitä pian.

Siitä pulasta päästyäni, oli päättäminen mitä tietä luostariin oli

palattava. Vuoret olivat vielä kokonaan sumun peitossa, niin etten

kauempaa voinut mitään eroittaa. Näytti siltä kuin olisin yöllä

kulkenut väärään suuntaan, vaan en voinut päättää kiivetä takaisin

vuorelle, josta niin työläästi olin päässyt, varsinkin kun edessäni oli

pitkältä tasaista kallioa. Arvelin myöskin, että jos suunta ei olekaan

oikea, niin saavunhan minä kuitenkin viimein jollekin tielle, yhäti

kulkiessani samaan suuntaan, ja oikeastaanhan minulle olikin

yhdentekevä, mihin suuntaan botaanillinen ekskursioonini tuli tehdyksi.

Kuljin siis eteenpäin. _Melastomeien_ muodostama, kahden tai kolmenkin

kyynärän korkuinen varvukko, joka peitti vuoren alempia rinteitä, oli

kovasti märkä. Kuitenkaan ei ollut yöllä satanut. Kaste, joka yön

aikaan vuorilla laskeutuu kasveihin, on niin runsas, että se aamulla

puroina vuotaa pitkin kallion rinteitä, ja kuivallakin vuodenajalla,

jolloin ei moneen kuukauteen kertaakaan sada, pitää se vuorilla alkavat

joet ja purot vedessä. Luolassa, jossa olin yön viettänyt, ja joka oli

korkeain puiden lehväin peitossa ja vallan ruohoton, en ollut kasteesta

mitään tiennyt. Oli erittäin onnellinen sattumus, että olin yöksi sinne

joutunut, sillä muualla vuorella olisin ohkoisissa vaatteissani

kastunut ja vilustunut, varsinkin jos olisin yöllä maannut.

Perinpohjainen vilustuminen on troopillisissa maissa kovin vaarallinen

asia, josta onnellisimmassa tapauksessa voipi odottaa terveyden melkein

elinkautista vahingoittumista.

Aamulla kulkeissani, kastuin pian kasteesta yli koko ruumiini, vaan

siitä ei enään ollut vaaraa, sillä ilma ei tuntunut laisinkaan

kylmältä. Ainoastaan hitaasti ja varovasti, silloin tällöin liuskahtaen

istualleni, pääsin kulkemaan liukasta itakolumiitti-kalliota myöten,

jota limaiset mustat _Sirosiphon_-levät peittivät. Löysin kuitenkin

runsaasti uusia esineitä kokoelmiini, ja hyvällä mielin kuljin

eteenpäin, levähtäen joka puron rannalla, tyydyttääkseni sammumatonta

janoani raittiilla hyvänmakuisella vedellä, joka vuoreen kaivamia

uurteitaan myöten lorisi alas pitkin kallioin rinteitä.

Vesi oli purojen pohjaan eheään kallioon runsaasti kaivanut erikokoisia

ja erimuotoisia patamia eli hiiden-kirnuja. Muutamat niistä olivat

puolentoista kyynärän syvyisiä ja pystyseinäisiä, ja niiden pyöreä suu

oli kaksi tai kolme korttelia leveä. Sadeajalla, jolloin vesi

sellaisella vauhdilla syöksee vuorilta, että pienet purot laaksoissa

muutamissa tunneissa paisuvat ylipääsemättömiksi virroiksi, kuluttaa se

patamia kovaan kallioon, pyörteissään kiertämällä kiviä ja soraa ja

siten aikaa myöten kehnäten ne kallion sisään.

Vuorelta alas päästyä, tulin louhiseen notkoon, jossa kasvoi tiuhaa

aarniometsää. Pilvet ja sumu olivat katoamassa vuorelta ja useat

vuorenhuiput tulivat ympärystöllä näkyviin, vaan turhaan etsin niissä

sellaista, jonka piirteet olisivat olleet tuttuja. Niillä oli kaikilla

outo muoto. Olin jotensakin vakuutettu, että olin kulkenut väärään

suuntaan, vaan mieleni ei tehnyt kääntyä enään takaisin. Päätin jatkaa

kulkuani samaan suuntaan harjulle, jonka olin vuorelta nähnyt metsän

toisella puolen, ja jonka takana oli näyttänyt olevan avara lakeus.

Kiivettyäni muutaman suuren louhen yli, sillä sitä tietä oli kuitenkin

helpompi päästä eteenpäin, kuin tunkeutumalla metsän läpi saman matkan,

tulin kuivan puron uomaan, jonka reunoilla löysin useita minulle uusia

sammal-, sananjalka- ja _Orchis_-lajeja. Se oli jotensakin tasainen

eikä varsin pahasti peitetty pensailla, niin että sitä myöten pääsin

verrattain helposti kauas metsän sisään, vaikka ei varsin siihen

suuntaan kuin olin aikonut.

Ihastuksella katselin tätä jylhää vanhaa aarniometsää, jossa

troopillinen luonto levitti silmieni eteen kasvullisuutensa

suuremmoista komeutta ja viehättävää loistoa. Ääretön luku eri lajeja

kukkivia lehtipuita muodostivat metsän pääosan ja kohottivat pitkällä

oksattomalla rungolla viuhkomaisen tasakorkuisen lehvänsä korkealle

ilmaan. Isoja punasinerviä kukkia viuhkomaisissa yhdistyksissä kantavat

_Melastomeit_, korttelin pituisilla mustilla palkohedelmillä ja

keltaisilla isoilla kukilla pitkissä riippuvissa röyhyissä koristetut

_Cassiat_ ja muut hernekasvit, kallisarvoiset monenlaiset jacarandat,

amarellot (_Acacia_), Cedrelat, sobrot (_Erythroxylon_), ja muut

laakerin muotoisilla lehdillä varustetut kasvit, niinkuin _Myrtaceit,

Laurineit_ (laakerikasvit) ja _Bignoniaceit_ kilvoittelivat vallasta

metsän ylimmissä kerroksissa. Niiden välissä solakat palmupuut ja

mustarunkoiset suomuiset sananjalat levittivät latvassaan kolme,

neljä kyynärää leveän lehtiruusukkeensa. Tiuha pensahikko ja

_bambu_-ruovosto, jonka korkeilla kaarevilla korsilla istui nuokkuvia

lehtisiä oksa-tukkuja, täyttivät alemmat metsän kerrokset. Ja kaikki

tämä kasvullisuus maasta puiden latvoihin saakka oli yhdistetty

verkolla puusta puuhun kiipeäviä köynnös-kasveja, joista toisilla oli

käsivarren paksuinen, toisilla hienon langan muotoinen varsi.

Torvikukkaiset _Bignoniaceit_, valkoisia, punaisia, sinisiä

suppilomaisia kukkia kantavat _Convolvulaceit, Ipomaeat, Evolvulukset_,

punakukkaiset Suomessakin tutut _Fuchsiat, Asclepiadeit, Dilleniaceit,

Clematideit_ ja useat muut liaanit kietoivat pensaat ja puut

selvittämättömästi toisiinsa. Puiden ja paksumpain liaanein runkoja

koristivat ja kirjavoittivat puna- ja sinitähkäiset _Bromeliaceit_,

kummallisen-muotoiset _Orchideit_, kaunislehtiset _sananjalat_,

keltaiset _Loranthaceit_ ja suuri joukko muita lois-kasveja. Pensaiden

oksain välitse tunki esiin korkeavartisia ruohoja ja heiniä, punan- ja

kellan-kirjavilla tähkillä varustettuja _Acanthace'eja_, punatorvisia

_Siphocampylos_-lajeja (_Lobeliace'ein_ heimoa), isolehtisiä

_Euphorbiace'eja_, kauniiden lehtiensä tähden Euroopassa viljeltyjä

_Ficus_- ja _Calla_ kasveja (_Aroideae_), leveälehtisiä saraheiniä

(_Cyperaceae_), jotka ovat tunnetut terävälaitaisten lehtiensä tähden

"macacon (apinan) partaveitsein" nimellä, y.m.

Lukuisat apinat pitivät puissa iloista rähinää, vaan kun koitin heitä

lähestyä pyssy kädessä, muuan vanha marakatti, joka oli muita

valppaampi, nosti hirveän melun, kirkuen varoitus-huutoja seuralleen.

Kymmenistä kulkuista kiljuttiin vastaukseksi joka taholta metsässä,

jonka jälkeen koko lauma läksi, ulvoten, röhkäen, haukkuen liikkeelle

kulkien köynnöskasveja myöten puusta puuhun monta vertaa suuremmalla

nopeudella, kuin minä pääsin joen uomaa pitkin.

Kun heidän äänensä oli kadonnut kaukaiseen metsän ääreen ja puron

pohja, jota myöten kuljin, muuttui hankalaksi louhikoksi, käännyin

alkuperäiseen matkasuuntaani, harjua kohden.

Vaan nyt vasta alkoi vaikea työ. Minun oli kulkeminen ylöspäin jyrkkää

rinnettä, jossa kasvoi mitä tiuhinta metsää, ja jok'ainoalla askeleella

oli revittävä ja veistettävä rikki sitkeiden piikkisten liaanein,

lujain bambujen ja karheiden leikkaavain heinäin tiheää kudosta.

Pyssyni ja kasvilaukkuni kietoutuivat yhäti kiinni kasveihin ja

irtautuivat niistä ainoastaan veitsellä.

Vielä kaukana harjusta tunsin ensi kerran tällä retkellä voimani

alkavan raueta. Levähdin, vaan väsymykseni ei enään ollut sitä lajia,

joka katoaa vähällä levähdyksellä. En ollut vuorokauteen syönyt mitään

ja, mikä pahempi, olin 18 tuntia kärsinyt kovaa janoa. Vaikka en enään

tuntenut rasitusta, ei nälästä eikä janosta, olivat ne kumpaisetkin

kuitenkin kalvaneet voimiani.

Yhtämittaa löysin myös uusia kasveja, joita luonnollisesti en voinut

olla ottamatta, vaikka se viivytti kulkuani ja jo oli vaikea löytää

niille sijaa laukussani.

Kaivoin itseäni yhä eteenpäin, väsymyksestä huolimatta.

Vaivani olivat jo kukkuroillaan, kun tulin ison louhen eteen, joka

saattoi minut toivomaan, että sitä myöten pääsisin ainakin muutamia

askeleita eteenpäin tarvitsematta tunkeutua pensaiden läpi.

Levähdin sen juurella ja asetin kasveja useita päällekkäin repaleisiin

ja märkiin papereihini. Levähtäessäni hakkasin vielä jäkäliä louhen

syrjästä, jonka jälkeen kiipesin louhelle.

Siellä näin ilokseni, että ainoastaan muutama syli metsää eroitti minut

aukeasta harjun rinteestä.

Harjulle päästessäni, avautui eteeni monta peninkulmaa laaja näköala,

vaan Caracan luostarin tornia ei siellä näkynyt.

Tarkastelin vuorten muotoa. Ne olivat kaikki outoja. -- Vaan äkkiä

katseeni pysähtyi kahteen rinnatusten olevaan vuorenhuippuun taivaan

ääressä toisella puolen lakeutta. Enkös noita ole kerran ennenkin

nähnyt, vaan koska, ja missä ollessani? -- ajattelin itsekseni.

Katselin taas ympärilleni. Harjun alla toisella puolen erästä laaksoa

näin ruskean juomun ja sieltäpäin kuului myös kova kosken pauhu.

Nyt selvisi minulle kaikki. Nuo kaksi vuorenhuippua taivaan ääressä

olin nähnyt Lachac'rassa ollessani; tuo koski oli Lachac'rasta

luostariin vievän maantien vieressä, joka näkyi ruskeana juomuna

laakson rinteellä.

Päätin pyrkiä sinne suorinta tietä. Jyrkkää kalliorinnettä myöten,

jonka raoissa kasvoi pensaita, laskeuduin harjulta alas, samalla

keinoin kuin yöllä, nimittäin pitäen käsillä pensaista kiinni. Tällä

kertaa se tapahtui hyvällä menestyksellä, ja vähässä ajassa olin kosken

ääressä. Sen alusta oli kivistä ja louhista ja vähän matkaa sieltä

löysin luonnollisen kivisillan, jota myöten helposti pääsin joen yli.

Maantie ei enään ollut minusta eroitettu kuin jyrkällä kallioseinällä,

jonka alla joki juoksi. Kosken reunaa myöten, vetäen itseäni ylöspäin

pensaiden oksain ja sitkeäin ruohojen avulla, saatoin kiivetä sinne

ylös.

Maantielle päästessäni olivat voimani vallan tyhjennetyt. Sellaista

väsymystä en ollut ikinä tuntenut ennen. Heittäysin tien viereen

pitkälleni ja jäin siihen puoleksi tunniksi lepäämään, vaan voimani

eivät enään palanneet.

Verkalleen astuin eteenpäin tietä myöten, joka viiden minuutin perästä

levähtäen, kun kaksi Neekeriä, jotka ajoivat härkälaumaa luostariin,

saavuttivat minut. Pyysin heitä kantamaan pyssyäni ja kasvilaukkuani,

luvaten heille 200 reissiä kantopalkaksi, johon he myös suostuivat.

Vähän myöhemmin tuli minua vastaan luostarin taloudenhoitaja padre

Cajo, joka kertoi minulle sen ikävän uutisen, että luostarista oli joka

taholle lähetetty väkeä minua etsimään. Oli ammuttu pyssyillä ja

soitettu kirkonkelloilla minulle johdoksi, vaan sitä en ollut kuullut.

Myös tarjosi hän minulle taskumattinsa jätteet ja neuvoi tyhjentämään

kaikki, vakuuttaen että se virkistäisi voimiani. Se oli väkevää

agu'ardentea eli canna-viinaa, johon jo matkalla Caracaan olin

tutustunut, vaan joka silloin oli maistunut äitelältä ja inhoittavalta.

Nyt sen maku tuntui erittäin miellyttävältä ja silmänräpäyksessä

palautti se voimani, aluksi melkein kokonaan.

Neljänneksen tuntia saatoin sitten kulkea levähtämättä, jonka jälkeen

väsymys alkoi jälleen palata, vaan ei tullut enään niin kovaksi, kuin

ennen padre Cajon tapaamista.

Kun luostariin viimein saavuin kello puoli 3, pidettiin kirkossa --

niinkuin jälkeenpäin sain kuulla -- parastaikaa julkinen kiitos minun

pelastuksestani. Tiellä oli minut kirkontornista havaittu ja oli

lähetetty sana joukkiolle, jonka uudestaan piti lähteä minua etsimään.

Hurskaat munkit riensivät luokseni minua tervehtimään ja kyselemään

retkestäni. Superioori sanoi valvoneensa kaiken yötä huolissaan minun

tähden. Kaikesta mitä kuulin, huomasin, että minulla oli syytä olla

kovin pahoillani siitä, mitä minulle oli tapahtunut, sillä

poissaolollani olin aikaansaanut levottomuutta, huolta ja vaivaa

munkeille, joiden ystävällistä vieraanvaraisuutta nautin.

Ilman haitallisia seurauksia tutkimuksillenikaan Caracassa ei tämä

retkeni myöskään ollut. Paitse että olin kuluttanut rikki ainoat

metsäsaappaani, joiden sijaan en voinut saada läheisyydestä ostaa

toisia, eivät myöskään voimani palanneet ennenkuin viikon kuluttua,

eikä entiselleen enään koko Brasilian matkalla. Päivällistä

syödessäni, tunsin että olin yöllisestä vilustumisesta saamassa kovan

kaulataudin, vaan seuraavana yönä onnistui minun parantaa se vahvalla

kiniiniannoksella. Kaksi viikkoa myöhemmin sain myös kummallisia

paiseita kymmenkunnan hartialleni ja niskaani. Ne muodostuivat niihin

kihiseviin paikkoihin, joita yöllä luolassa maatessani olin

hartioilleni saanut, ja alkoivat samanlaisina näppylöinä kuin ne, joita

saapi kärpäsen ja itikan puremisesta, sillä eroituksella että ne eivät

paranneet, vaan päinvastoin rupesivat suurenemaan päivä päivältä.

Kahden viikon kuluttua olivat näppylät muuttuneet kymmeneksi märkää

vuotavaksi ajokseksi, joissa silloin tällöin tunsin viilloksia,

ikäänkuin olisi neulalla niiden sisässä pistänyt. Kerrottuani pappi

Collarolle, että hartiallani oli suuri joukko paiseita, joita en saanut

paranemaan, vaikka joka päivä hautoelin niitä antiseptillisillä

aineilla, ja kysyttyäni oliko hän kuullut Caracassa löytyvän kärpäsiä,

joiden purema muuttuu paiseeksi, sanoi hän, että eräs iso kärpänen

asettaa siellä usein munansa ja toukkansa ihmisen ihoon, samoinkuin

_Oestrus_-lajit raavaisiin Euroopassa.

Arvellen ajokseni sellaisia sisältävän, menimme etsimään padre Eschiä

ja pyytämään häneltä apua. Erittäin tuskallisella puristuksella sai hän

muutamista paiseista ulos toukan, ja otin sellaisen myös talteen

kokoelmiini. Sen toinen pää oli hieno kuin rihma ja alemmasta päästä

oli se tulitikun paksuinen ja siinä osassa oli muutamia poikittaisia

riviä mustia lyhköisiä sukasia. Muutoin oli toukka ilman muita

ulkonaisia elimiä ja väriltään valkoinen tai harmaa ja 1/3 tuumaa

pitkä. Vanhetessaan sen sanotaan tulevan pienen sormen pään paksuiseksi

ja viimein ryömivän itsestään paiseen sisästä pois, pudotakseen maahan

ja siellä muuttuakseen koteloksi sekä jonkun ajan perästä kärpäseksi.

Se oli siis luultavasti _Cuterebra_ tai joku muu _Oestridi_ laji. Sen

sanotaan myöskin aikaansaavan kuumetta, jota minä kuitenkaan en

tuntenut. Ainoastaan kainalorauhanen oli ajettunut ja kovasti kipeä,

vaan parani pian, samoinkuin paiseetkin, sen jälkeen kuin toukat olivat

niistä poistetut. Kaikkiaan sain ajoksistani 13 toukkaa.

Tämän retken vaikutuksesta kului siis jonkun aikaa, jolloin en

saattanut tehdä vaikeampia ekskursiooneja, vaan liikuin ainoastaan

luostarin lähistössä. Ennenkuin lähdin Caracasta, kävin kuitenkin

muutamilla vuorenhuipuilla, joista korkein oli baromeetterini mukaan

1,650 metriä (5,610 jalkaa) merenpinnan yli, vaan vuoristossa löytyi

vielä huippuja, joiden korkeus sanotaan nousevan 1,700-2,000 metriin

(6,800 jalkaan).

Yhdeksäs luku.

Paluumatka Rio de Janeiroon.

Kapealla tiellä. -- Manuel Mavia'n fazenda. -- Mandiookajuuret. -- Casa

Branca'n kylä. -- Bambu-ruovostot. -- Cachoeira do Campo'n kylä. --

Spitaali-tautiset. -- Lehdettömiä metsiä. -- Termiittein pesät puiden

latvoissa. -- Chequeira'n mökki. -- Serra Branea'lla. -- Queluz'in

katu-konsertti. -- Pienet puukkiaiset. -- Metsästäjä. -- Brasilian

metsänriista. -- Nisäkkäät. -- Kauniit linnut. -- Syötävät linnut. --

Syötävät sisiliskot. -- Alligaattorit.

Toukokuun 5 päivänä lähdin Caracasta paluumatkalle. Padre Cajo oli

lähistöstä eräältä Mulatilta, joka oli pienen fazendan omistaja,

tilannut minulle kaksi muulia ja yhden hevosen, joista minun tuli

maksaa fazendeirolle vuokraa 40 tuhatta reissiä (noin 80 markkaa)

Lafayetten asemalle saakka. Caracassa tehdyt kasvikokoelmani, jotka

olin asettanut kahteen laatikkoon, lastattiin toisen muulin selkään;

fazendeiro, joka itse tuli camaradakseni, ratsasti hevoisella, ja itse

ratsastin toisella muulilla, joka matkalla kasvia kerätessäni oli

minulle mukavampi.

Valitsin tien vuoriston läpi, joka oli sekä suorempi kuin se tie, jota

myöten olin tullut Caracaan, että soveltui myös paremmin tutkimuksiini.

Se oli kuitenkin huono ja seuduttaisin ainoastaan tavallinen

metsäpolku. Pahempi oli, että se toisinaan kulki niin kapeiden

kallio-solain läpi, että kasvilaatikoilla lastattu muuli tarttui niihin

kiinni, niin että ainoastaan työläästi saimme sen irti, ja

paikoittaisin päästiin läpi ainoastaan purkamalla muulin taakka. Yhäti

kolhi laatikkoni myös puihin polun vieressä ja kerran niin kovasti,

että koko kuorma romahti maahan. Laatikoissa olevat väkiviina-putelit,

joissa säilytin eläintieteellisiä kokoelmia, olivat sellaisia tapauksia

varten niin huolellisesti koteloidut, että ne kuitenkaan eivät siitä

vahingoittuneet.

Varsinkin luostarin ja ensimäisen tien vieressä olevan kylän, nimeltä

_Capanema_, välillä on tie huonoa ja jyrkkämäkistä. Se kulkee

ylängöllä, joka sillä seudulla on enimmäkseen aukeaa mäkistä camposta

ja tähän vuodenaikaan kellertävä kuivuneesta nurmesta. Siellä reunaavat

myös camposta sangen korkeat vuoret ja kalliot. Itse Capaneman kylä on

catingaa eli heikompaa metsää kasvavassa laaksossa, vaan ei kaukana

sieltä alkavat jälleen campos-maisemat.

Oli jo pimeä kuin saavuimme _Manuel Maria_ nimiseen fazendaan, jonne

olimme aikoneet yöksi. Saimme senvuoksi vähän aikaa odottaa ennenkuin

lukitusta talosta tuli ihmisiä esiin, koirain vilkkaan haukunnan kautta

houkuteltuina ulos. Camaradani pyysi meille yösijaa, lisäten että

aikomukseni oli antaa maksua sekä siitä että kaikesta mitä tulisimme

tilaamaan.

Siihen suostuttuaan saattoi isäntä meidät etehisen tapaisen verandan

kautta pieneen ikkunattomaan huoneesen, joka oli valaistu

jonkunlaatuisella seinässä riippuvalla lampulla eli öljykupin laidalla

palavalla pumpulilanka-tukulla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja

kuin leveä kömpelösti tehty sänky, pieni maalaamaton huono pöytä,

nahkatuoli ja kaksi nahkaista matkakirstua. Luonnollisesti ei siellä

myöskään ollut uunia, enemmän kuin sellaista muuallakaan tapaa

Brasilian asuinhuoneissa. Kovaksi tallattu multa oli lattiana ja katto

oli palmikoiduista bambu-ruovon liisteistä.

Talossa oli myöskin viisi muuta pientä huonetta, vaikka se

kokonaisuudessaan oli ainoastaan tavallisen salin kokoinen. Huoneen

runko, nurkat, ovi- ja ikkuna-pielet olivat pystyistä hirsistä ja

seinät köynnöskasveilla sidotuista oksaristikoista, joiden lomat olivat

täytetyt saventapaisella maalla eli sillä ruskealla vuorten

rapautumisesta syntyneellä savihiedaila, joka on yleisin maanlaatu

Minas Geraes maakunnassa. Sekä ulkoa että sisästä oli talo maalaamaton

ja ulkokatto kourumaisista tiileistä.

Talonväki, sekä isäntä että emäntä, olivat indiaanivoittoista rotua,

jossa selvästi kuitenkin huomasi sekä Neekerin että Portugalilaisen

veren vaikutusta. Heidän ihonsa oli keltaisen ruskea, hiukset

pikimustia, sangen vähän suortuvissa, nenä kapea ja vähän koukero,

silmät mustia, Indiaaneille omituisella terävällä katseella.

Illalliseksi tuotiin meille kuivatusta lihasta valmistettua paistia

sekä keitettyjä maniok-juuria (_Manihot aipi_ Pohl), jotka kuorittuina

ovat soikeiden hyvin isojen potattien muotoisia tai pienempien

lanttujenkin kokoisia ja maultaan potatin ja vehnäleivän välillä.

Syötyämme näitä ruokia hyvällä ruokahalulla ja juotuamme kahvia päälle,

kävimme maate. Saimme kaksi kelvollista vuodetta viereisessä huoneessa,

jossa välikatto oli poikessa ja monelta paikoin seinäin ristikkoin läpi

kuumotti kuutamo sisään.

Aamulla vielä juotuamme kahvia, maksoimme kaikesta yhteensä 1,500

reissiä (noin 3 markkaa) eli neljä kertaa vähemmin kuin sama Ouro

Pretossa oli maksanut. Tämä vastaa myöskin tavallisia hintoja

maataloissa, joissa yksinkertaisemmista aterioista otetaan 400 reissiä

(noin 80 penniä).

Kävin aamulla katsomassa talon edustalla olevaa isoa puutarhaa, jossa

kasvoi useita hedelmäpuu-lajeja, niinkuin kahvi-, banaani-, oransi-,

goiaba- ja pitombapuita, sekä erästä koristuskasvina paikkakunnalla

paljon viljeltyä pensasta _Euphorbiace'ein_ heimoa, jonka komeat

kukinnot ovat ympäröidyt punaisilla georginin laitakukkain kalttaisilla

suojuksilla, niin että ne kaukaa näyttävät hyvin isoilta punaisilta

koppiloilta.

Talo oli avarassa matalassa laaksossa, jossa oli useita muitakin

fazendoja. Ne olivat eroitetut toisistaan nurmikoilla ja _carrascoilla_

eli pensastojen tapaista harvaa metsää kasvavilla campos-mailla.

Manuel Mariasta eteenpäin laskeusi tiemme ylängöltä yhä alemmaksi

maisemalle, jossa ei enään löytynyt vuoria, vaan ainoastaan mäkiä ja

matalampia harjanteita. Maa oli siellä erittäin hedelmällistä, vaikka

harvaan asuttua, ja kasvoi heikollaista metsää, jota nimitetään

_catingaksi_, eroitukseksi rannikon vanhoista tiuhista aarniometsistä

_mattos virgems_. Muita viljelyksiä kuin puutarhoja fazendain luona ei

juuri ollut näkyvissä.

Useita jokia, jotka laskevat vetensä Sao Francisco virtaan, oli meillä

tällä seudulla kaalattavana. Ne olivat muutamia syliä leveitä ja niin

syviä, että töin tuskin saimme muulin seljässä olevat laatikot kuivina

ylitse. Sateisella vuodenajalla paisuvat ne niin isoiksi, että

kaalaamalla on mahdoton päästä niiden yli.

Muutamain fazendain ohitse ratsastettuamme, tulimme _Casa Branea_

nimiseen kylään, joka, talojen suuruudesta päättäen, näytti olevan

tavallista varakkaampi. Siitä eteenpäin vallitsivat taas aukeat

campos-maisemat, joissa mäkien rinteillä paikoittain eroitti

_carrascos_-pensahikkoja ja kosteammissa notkoissa _catinga_-metsikköjä

tai monen sylen korkuisia bambu-ruovostoja.

Bambut ovat hyvin tavallisia kosteammilla paikoin Brasilian metsissä,

vaan harvemmin muodostavat ne varsinaisia metsikköjä eli ruovostoja.

Niissä ne joko täyttävät puiden välillä olevan tilan tai tavataan

metsättömilläkin paikoin. Sellaisia ruovostoja löytyy melkein yhtä

monen laatuisia, kuin bambu-lajejakin, joista useimmat kuuluvat

sukuihin _Guadua_ ja _Chusquea_. Eräät lajit niistä ovat hanhen sulan

paksuisia ja muutaman jalan pituisia, vaan toiset taas paksuja kuin

käsivarret ja seitsemän tai yhdeksänkin sylen pituisia. Ne kasvavat

kaarenmuotoisesti toistensa sekaan nuokkuvina epäjärjestyksessä ja

kuivavat kukkimisensa jälkeen tavallisesti yhtaikaa koko ruovosto, vaan

useampia vuosia kuluu niiden synnystä kukkimiseen. Isommat lajit

kasvattavat latvaansa parin kolmen sylen korkuisen sinertävän röyhyn,

jossa kukat ovat melkein samanlaisia kuin suomalaisessa ruovossa eli

kaislassa (_Phragmites_). Kukkimisensa jälkeen häviävät ne niin

kokonaan, että missä useina vuosina on kasvanut korkean metsän

kalttainen ruovosto, muutama kuukausi kukkimisen perästä ei enään näe

mitään jälkeä koko metsästä.

Casa Brancasta muutamia leguoita ratsastettuamme, tulimme _Cachoeira do

campo_ nimiseen isoon kylään, jossa erään Mulatin talossa vähän aikaa

lepäsimme ja virvoitimme itseämme, samoinkuin Casa Brancassakin olimme

tehneet. Kylä näytti varakkaalta ja siinä oli myös muutamia hyvin

varustettuja kauppapuoteja. Niiden ohitse ratsastaessamme näin yhdessä

kaupaksi erästä toisintoa banaaneja, jonka hedelmät olivat toista

vertaa isommat kuin tavallisilla muunnoksilla ja ruskeamman väriset.

Niitä ostaessani tertun tuli luokseni kerjäämään pahasti spitaalinen

Neekeri, jonka jalat olivat kasvaneet kannon muotoisiksi möhkäleiksi ja

kasvotkin kovasti vikaantuneet. Päästäkseni hänen inhoittavasta ja

mahdollisesti vaarallisestakin läheisyydestään viskasin hänelle rahan

hyvän matkan päähän.

Vaikka Brasiliassa pidetään spitaalitautia (_Lepra_ eli _Elephantiasis

Graecorum_) tarttuvana, sallitaan sitä niinkuin muitakin tauteja

sairastavain kuljeksia talosta taloon kerjäämässä, jonkavuoksi

sellaisia kohtaa usein maanteillä. Eurooppalaiset lääkärit eivät sitä

enään kuitenkaan pidäkään tarttuvana. Minas Geraes maakunnassa se on

sangen tavallinen, varsinkin Neekereillä, ja alkaa siellä tavallisesti

vähäpätöisillä rohtumilla kasvoissa ja varsinkin korvissa, jonka

jälkeen se vähitellen pitkän ajan kuluessa leviää muihin ruumiinosiin,

synnyttäen niihin rosoisia kuhmuja ja turpomuksia, ja kasvattaa vihdoin

jalat eli kädetkin paksuiksi kummallisen muotoisiksi möhkäleiksi. Se

kehittyy hyvin hitaasti, kestäen vuosikymmeniä, ja on useimmiten

parantumaton. Kansa uskoo sen tarttuvan, vaan puhkeavan näkyviin usein

vasta pari vuotta sen jälkeen kuin sen on saanut. Myös luullaan sen

syntyvän epäterveellisestä ruuasta, _Araucarian_ siemenillä lihoitetun

sian lihasta y.m. Myöskin Euroopassa ja Suomessakin on tätä samaa

tautia tavattu, vaan meillä ainoastaan miedommassa muodossa,

synnyttämättä möhkäjalkoja.

Cachoeirasta eteenpäin ratsastaessani campos-maisemaa myöten, jossa

seuduittain myös oli carrascoja ja catingoja, olivat lehdet useista

niiden pensaista ja puista jo alkaneet varista, niin että useat puut

näyttivät kuivilta, vaikka ne olivat ainoastaan kuivan vuodenajan

lepotilaan asettuneet. Puiden latvoissa kasvoi usein loisioina kellan

vihreitä pensaantapaisia tukkuja muodostavia _Loranthace'eja_, jotka

soikeilla lehdillään paikkapaikoin viherjöittivät lehdettömäin puiden

oksia. Useissa yksinäisissä tai harvaan kasvavissa puissa huomasin

myöskin korkealla latvassa ja paksummilla oksilla muurahaispesäin

kokoisia kellan ruskeita tai mustiakin maamöhkäleitä ja savipatsaita.

Ne olivat termiittein pesiä ja niihin johti pitkin puunrunkoa

peitettyjä savesta rakennettuja käytäviä, joita myöten termiitit

pääsivät maasta nousemaan pesäänsä salassa vihollisiltaan.

Yöksi tulimme _Chequeira_ nimiseen taloon, jonka isäntä oli

Portugalilainen ja emäntä jokseenkin sievä Neekerinainen.

Aamulla ylösnoustessani olivat muulimme karkuumatkalla kotiapäin,

jonkavuoksi camaradani sai juosta niiden jälestä ja sanoi löytäneensä

ne vasta Cachoeiran luota. Koska talon omat muulit olivat pysyneet yön

samassa aitauksessa, syntyi minussa se epäluulo että hän itse oli

käynyt purkamassa aitauksen veräjän, jonka aamulla näin olevan auki, ja

ajanut muulinsa sieltä maantielle. Hänen aikomuksensa lienee ollut

viivyttää matkaa, niin ettemme ehtisi yöksi perille, vaan saisin

hänelle vielä kustantaa yökorttierin ja yhden aterian lisäksi. Se ei

hänelle kuitenkaan onnistunut.

Chequeiran isäntä oli joku vuosi sitten laittanut vähäisen talonsa

hedelmättömälle paikalle campoksella harjoittaakseen kauppaa työmiesten

kanssa, jotka tämän seudun ohitse rakensivat Ouro Pretoon johdettavaa

rautatietä. Lähistössä näkyivät myös rautatien kaivokset, kiertäen

Schweitsiläiseen malliin moneen mutkaan camposmäkien pyöreitä rinteitä

myöten ja sopivalla paikalla aina pujahtaen mäeltä toiselle.

Chequeirasta eteläänpäin kesti yhäti camposta, joka yleensä näytti

hedelmättömältä -- ja vielä enemmän senkinvuoksi, että kuiva vuodenaika

jo oli syvästi painanut merkkinsä kasvullisuuteen. Notkoissa ja

kosteammilla paikoin rehoitti kuitenkin ruoho, ja carrascojen

pensaatkin kantoivat siellä lehtiä.

Erään metsikön läpi ratsastaessamme näin puiden välissä ison aution

talon, joka viljelyksineen ja puutarhoineen jo kauan aikaa sitten oli

jätetty takaisin luonnon valtaan. Isot vanhat palmut ja muutamat

hedelmäpuut kasvoivat carrascon pensaiden ja puiden seassa

muistomerkkeinä istuttajistaan. _O pai taverneiro; o filho cavalheiro;

o neto mendicante_ (isä kauppias; poika kavaljeeri; pojanpoika

kerjäläinen) on brasilialainen sananlasku, joka sisältää selityksen

siihen, että niin moni talo seisoo Brasiliassa autiona.

Huomaamatta ja vähitellen kohosi tie _Serra Brancalle_, jonka poikki

olin viisi viikkoa aikaisemmin ratsastanut. Nyt sain matkustaa hyvän

matkaa sitä pitkin lähellä sen läntistä rinnettä, ihaellen näköalaa,

joka sieltä avautui avaran maiseman yli. Harjanteen päällystä oli tältä

puolen kuivaa hedelmätöntä tasankoa, jolla kasvoi harvaa ruohokkoa.

Vihdoin yhtyi polkumme vuoren yli johtavalle tielle, jota myöten olin

Caracaan matkustanut.

Vuorelta alas päästyä ratsastin tuttujen maisemain läpi, vaan paljon

vähemmin miellyttävältä näytti luonto nyt kuin viisi viikkoa

aikaisemmin. Metsät näyttivät kuihtuvilta ja, vaikka useimmat niiden

puista vielä viheriöitsivät, olivat lehdet toisista varisseet pois ja

toisista kovasti harventuneet, ja ruohot ja pensaat tien vieressä

olivat peitetyt niin paksulla pölyllä, että niiden lehtien vihreää

väriä ei enään saattanut eroittaa.

Miellyttävänä vastakohtana tässä luonnon alkavassa unessa loistivat

paikkapaikoin puiden latvoissa köynneliäin _Bignoniace'ein_

sinipunervat tai punan kellervät kukkaviuhkot, verhoten monasti suuren

osan puita, joihin ne olivat kiivenneet.

Ouro Brancon ohitse päästyämme tuli pimeä ehtoo ilman kuutamoa. Vaan

varmoilla askelilla kulkivat muulimme pimeässäkin pitkin kuoppaista

tietä, löytäen tienkin vieressä polkuja, silloin kun oli väistyminen

vastaan tulevia härkävankkureita. Toisin paikoin tapasimme tien

vieressä tavarainkuljettajia, jotka sinne olivat nuotion ääreen

asettuneet yöksi, joko senvuoksi etteivät olleet ajoissa ehtineet

mihinkään _ranchoon_ tai kenties pikemmin sentähden että siellä saivat

muuleilleen paremman laitumen ja maksuttomasti. Kummallisen vaikutuksen

tekivät nämät mustat ja tummanväriset haahmut, jotka, meidän

lähestyessä, kohosivat leposijoiltaan ja nuotion hämärässä valossa

terävästi tirkistivät meitä.

Queluzin pikkukaupungin läpi ratsastaessamme oli yhdessä paikoin

kadulla lukuisa väkijoukko, joka kuunteli omituista katukonserttia.

Avonaisen oven eteen oli kadulle avautuvaan huoneesen asettunut

kaarenmuotoiseen riviin kirjavasti puettuja naisia, sinisissä,

punaisissa, keltaisissa ja vihreissä dansöösi-puvuissa, lihavia ja

laihoja, pitkiä ja lyhköisiä, mustia, ruskeita ja keltaisia neitejä,

jotka täyttä kulkkua kirkuivat epäsoinnullisia säveleitään.

Yöllä 7 päivänä toukokuuta saavuin takaisin _Lafayetteen_, jossa

vastoin Germain'in varoitusta otin asuntoa kolmannen "varkaan"

hotellissa. Hänestä selvisin kuitenkin paraiten, sillä aamulla

rätinkiäni maksaessani pyyhki hän, minun neuvostani, siitä itse

muutamia markkoja pois, jotka "epähuomiossa" olivat ilman syytä siihen

tulleet.

Aamulla ennen junan lähtöä kävin hotellin vieressä olevalla mäellä,

josta palatessani huomasin, että vaatteeni olivat peitetyt kymmenillä

tuhansilla pikkuisilla puukkiaisilla (_carrapatos miudos_).

Pieksettyäni oksalla ja hangattuani kädellä niitä vaatteistani niin

tarkkaan, että luulin niiden olevan lopussa, säästyi niitä kuitenkin

niin paljon, että minulla monena päivänä oli työtä niiden poimimisessa

ihostani, johon niitä oli imeytynyt kiinni. Ne ovat nimittäin niin

pieniä, että niitä on vaikea tarkkaan löytää vaatteistaan, vaan jonkun

ajan kuluttua ilmoittaa niiden kihisevä pistos että ne jo ovat

löytäneet ihoon. Kuivan vuodenajan ensimäisinä kuukausina ne ovat

varsinaisena maan-kiusana muuli-laitumilla, joihin niitä enimmin

ilmaantuu. Niitä tavataan silloin pallomaisina ryhminä ruohoissa ja

pensaiden oksissa, joista ne kiinnittyvät ohi kulkevan vaatteisiin.

Toukokuun 8 päivänä saavuin junalla Sitioon, jonne olin tavarani ja

kokoelmani jättänyt. Siellä viivyin viisi päivää, jotka käytin

kokoelmaini hoitamiseen ja laittamiseen sellaiseen kuntoon, että ne

uudetta purkamisetta säilyisivät Suomeen saakka.

Ainoastaan pienempiä ekskursioonoja saatoin sen ohessa tehdä,

ja kun aikaa jo oli kulunut enemmän, kuin matkaohjelmani mukaan

olisi riittänyt, täytyi minun myös kieltäytyä ottamasta osaa

metsästys-retkeen, johon siellä ollessani sain kutsumuksen. Eräs nuori

fazendeiro lähistöstä tuli nimittäin Hotel do Sitioon täysissä

metsästys-varustuksissa, ratsastaen muulilla ja tuoden muassaan lauman

vintti-koiria. Hän oli maalais-patrooni Brasilian valkoista rotua,

jostakin paikkakunnalla olevasta isommasta fazendasta. Vaan kun hän ei

taitanut muuta kuin Portugalin kieltä, niin sekin seikka vähensi

haluani noudattaa hänen kutsumustaan lähteäkseni metsästysretkelle.

Koirilla metsästäessä tapaa campoksella kuitenkin saalista, joka voisi

paljonkin tarjota viehätystä metsästäjälle. Campoksen isommista

eläimistä lueteltakoon tässä seuraavat:

Veado campeiro (_Cervus campestris_ Cuv.) on metsävuohen (C. capreolus)

kalttainen hirvi, joka ei ole harvinainen korkeammilla campos-mailla.

Brasilian tavallisimmat hirvi-lajit ja, samoin kuten ensiksikin

mainittu, pieniä kooltaan ovat veado catingueiro (_C. simplicicornis_

Illig.), joka elää harvapuisissa campos-metsiköissä, ja veado mateiro

(_C. rufus_ Illig.), joka oleksii tiuhemmissa metsissä. Iso hirvi-laji

on veado galheiro (_C. paludosus_ Desm.), jota tapaa isompain jokien

varsilla olevissa soisissa metsissä. Ne ovat kaikki hyvin arkoja ja

niitä metsästetään väjyksissä jokien luokse johtavien teiden varsilla

taikka myöskin koirain avulla, jotka ottavat ne juoksussa kiinni.

Tapetijänis (_Lepus Brasiliensis_ L.) on kaniinia vähän isompi ja

mustan ruskea. Tavoiltaan on se Euroopan jänisten kalttainen. Maultaan

omituista lihaa on ourico'lla (_Cercolabes villosus_), joka kiipeää

puissa, käyttäen apunaan kahden korttelin pituista kierteis-häntäänsä.

Sen vartalo on kaksi ja puoli korttelia pitkä ja peitetty piikeillä.

Syötäviä ovat myöskin useat merisika-lajit (_Cavia_), joista mokó

(_C. rupestris_ Pr. Max.) on suurin. Aguti (_Dasyprocta aguti_ Wagn.)

on liki kyynärän pituinen nakertaja ja elää laumoissa, jotka usein

tekevät vahinkoa sokuriruoko-istutuksissa, Sen lihaa pidetään

erinomaisena herkkuna. Paca (_Caelogenys [Cavia] paca_) on hyvä uija ja

sukeltaja ja oleksii maankoloissa, joista se hämärässä lähtee

liikkeelle. Se on kyynärää pitempi ja sitä metsästetään paljon

omituisilla koirilla, joita sen etsimiseen on varten vasten

harjoitettu. Jokisika (_Hydrochaerus capybara_) on sian muotoinen iso

nakertaja, pituudeltaan 1,5 tai 2,5 kyynärää, ja elää pienissä

laumoissa jokien varsilla. Se uipi ja sukeltaa taitavasti ja sitä

metsästetään enemmän sen lujan nahan vuoksi, kuin sen lihan takia, joka

on maultaan huononpuoleista, vaan rasvaista.

Brasiliassa tavataan kaksi lajia tapiireja, joista _Tapirus Roulinii_

Fisch. elää Sao Francisco virran laaksossa, ja toinen laji _Tapirus

Americanus_ sekä rannikolla että sisämaassa. Ne oleksivat usein

laumoissa ja polkevat metsiin hyviä polkuja, jotka johtavat jokien

varsille. Niillä on tapana kulkea joka päivä samalla ajalla näitä

polkujaan myöten jokiin, joissa ne uiskentelevat ja sukeltavat. Kun

koirat ja jaguaarit ajavat niitä takaa veteen, niin tapiirit tarttuvat

niihin kiinni ja vetävät ne muassaan veden pohjaan, jossa tapiirit

voivat sukeltaa neljännestunnin ajan tulematta vedenpinnalle

hengittämään. Ne ovat omnivooreja ja syövät sekä heinää, lehtiä ja

hedelmiä että lihaakin. Ne saapi muutamissa päivissä kesymään, niin

että ne metsistä palajavat ihmis-asuntoon. Hyväilemisistä ovat ne

mielissään, vaan ovat tyhmiä, niin että niitä ei saa liikkeelle

käskyillä, vaan niitä täytyy työntää tai ajaa kovilla kepin iskuilla,

sillä heikot lyönnit eivät tunnu niiden paksussa nahassa. Niiden liha

on syötävää ja niiden rasvaa käytetään myös lääkkeenä.

Pecaari-sikoja (_Dicotyles_) löytyy Brasiliassa kolme lajia, jotka

elävät isoissa laumoissa metsissä ja laittavat niihin polkuja, josta ne

ovat saaneet indiaanilaisen nimensäkin. Queixada branca (_Dicotyles

labiatus_ Cuv.) on melkein tavallisen sian kokoinen ja muotoinen, vaan

se on hännätön, niinkuin muutkin pecaari-lajit. Sitä sekä pyydetään

kuopilla että metsästetään, vaan ahdistettuna se on rohkea ja

vaarallinen koirille ja metsästäjällekin. Muut pecaari-lajit

sitävastoin ovat pienempiä. Ne ovat, samoinkuin apinatkin, Indiaanein

tärkeimmät metsästys-eläimet, joita he lihan tähden pyytävät,

vaan muutamat Indiaani-heimot inhoavat kaikkea sianlihaa, niinkuin

juutalaiset. Pecaarit kesyvät helposti ja seuraavat isäntäänsä niinkuin

koirat.

Syötävinä eläiminä tapetaan Brasiliassa myöskin muurahais-karhuja ja

vyötäjäisiä, jotka kuitenkin ovat hyvin hyödyllisiä eläimiä, sillä ne

hävittävät termiittejä ja muurahaisia, joista siellä on niin paljon

haittaa. Sitiossa oli minun tilaisuus useampia kertoja syödä

vyötäjäis-paistia, vaan se tuntui minusta sangen ala-arvoiselta, vaikka

se oli pehmeätä ja vaaleaa kuin lintupaisti. Luupanssarilla peitettyjä

vyötäjäisiä tunnetaan Brasiliassa 6 lajia, joista tatu-été (_Dasypus

octocinctus_ L.) on tavallisin ja yli 3 korttelia pitkä häntää

lukematta, vaan suurin kaikista lajeista on tatu-canastra (_D. gigas_

Cuv.), joka on puolikasvaneen sian kokoinen. Ne eivät ole niin nopeita,

ettei niitä juoksussa saisi kiinni, vaan ne kaivautuvat sukkelasti

maahan, ja jos ne puoleksikin ovat tunkeutuneet koloonsa, ei niitä

enään saa väkisin siitä vedetyksi. Maan sisästä on niitä vaikea löytää,

sillä niiden käytävät ovat hyvin avaroita ja moni-mutkaisia. Tamandua

bandeira (_Myrmecophaga jubata_ L.) on suurin muurahaiskarhu-lajeista

ja kuonosta hännän päähän yli neljä kyynärää pitkä. Sen selkä on

pitkä-karvainen, häntä iso ja tuuhea ja kuono hyvin pitkä ja kapea. Se

on jokseenkin hidasjuoksuinen ja ihmiselle vaaraton, vaan tekee

koiralle vastarintaa, nousten pystyyn istumaan ja iskien etujalkainsa

isoilla kaivin-kynsillä koiraa. Brasilian kaksi muuta tamandua-lajia

(_M. didactyla_ ja _tetradactyla_) ovat pienempiä ja kiipeävät

kierteishäntänsä avulla puissa. Laiskiaisia (_Bradypus_) on Brasiliassa

neljä lajia, joista tavallisimmat ovat unao (_Bradypus didactylus_ L.)

ja aai (_Br. tridactylus_ L.). Ne oleksivat embauba-puissa

(_Cecropia_), joiden lehdistä ne elävät, eivätkä tule niistä alas muuta

kuin juomaan. Ne ovat hyvin sitkeähenkisiä, niin että niihin täytyy

ampua useampia laukauksia, saadakseen ne putoamaan alas. Jos hakkaa

pois oksan, johon laiskiainen kynsillään on iskenyt kiinni, niin

saattaa oksasta kiinni pitämällä kantaa laiskiaisen kotia, ilman että

se päästää irti oksaa. -- Brasilian petoeläimistä ja apinoista on jo

edellä ollut puhetta, jonkavuoksi ohimenemme ne tässä.

Lintu-lajeista on Brasilia tavattoman rikas. Useat niistä, varsinkin

pienemmistä lajeista, ovat erinomaisen kaunis-höyhenisiä, jonkavuoksi

niitä mielellään ostetaan Eurooppaan koristuksiksi. Rio de Janeirossa

ja muutamissa muissa rantakaupungeissa on luonnonesineiden kauppiaita,

jotka hyvällä menestyksellä välittävät tätä kauppaa. Lintujen nahkoja,

samoinkuin kaunisvärisiä kovakuoriaisiakin, ostavat he maalaisilta sekä

varsinkin erityisiltä metsästäjiltä, joiden ainoana toimena on kaupaksi

meneväin luonnonesineiden kerääminen ja etenkin lintujen ampuminen ja

pyytäminen.

Kauniiden höyheniensä tähden ovat seuraavat lajit mainittavia.

_Kolibreista_, joita on suuri joukko lajeja, ovat kauniimpia

_Chrysolampis mosehita_ Gray, _Lophornis magnifica_ Bonp. ja

_Calothorax rnbineus_ Gray, sekä tavallisimpia _Lampornis mango_ Sws.

ja _Thaumatias albicollis_ Gould. Tilhin sukuinen kerua (_Ampelis

cincta_ Gray) on loistavain sinisten höyheniensä tähden arvossa

pidetty lintu. Punainen trebeme (_Tanagra Brasilea_) ja muutamat muut

Tanagra-lajit (varpuislintujen lahkoa) ovat Brasilian kauniimpia

pikkulintuja. Koreasti kirjava _Galbula_ kuuluu omituiseen heimoon

kiipijä-lintuja, jonka lajit ovat laiskuutensa tähden merkillisiä.

Niillä on tapana istua liikkumattomina paikoillaan, odottamassa

kärpäsiä, jotka lentävät niiden luokse, ja ne eivät lähde pakoon

ihmisenkään lähestyessä, jonkavuoksi niitä saapi kepillä lyödyksi alas

oksalta, jolla ne istuvat.

Elävinä hyvin kaupaksi meneviä lintuja ovat papukaijat, joita Finsch

luettelee Brasiliasta 85 lajia. Ne elävät isoissa parvissa ja tulevat

usein viljelyksiin vahinkoa tekemään. Siellä syövät ne kahvin marjoja

ja nakertavat maissin tähkiä, joissa niiden purusta syntyy mätä. Yöksi

palajavat ne aina samoihin paikkoihin, metsiin korkeiden puiden

latvoihin. Ne munivat taidottomiin pesiin onteloihin puihin kaksi

valkoista munaa. Suurimmat lajit ja väriltään komeimmat ovat punaiset

ararat (_Macrocercus_ eli _Sittace chloroptera_) ja pienin laji on

vihreä vaivaispapukaija (_Psittacula passerina_ Kuhl) joka on varpusen

kokoinen ja Brasilian tavallisimpia lintuja. Hyvänmakuista lihaa on

vihreillä _maitacas_-lajeilla (_Pionus_), ja puhumaan oppivat paraiten

vihreät _papageiot (Chrysotis)_, joita Rio de Janeirossa näkee melkein

jokaisen pikkukauppaan oven pielessä. _Tukaaneilla (Ramphastos toco)_,

jotka samaten kuuluvat kiipijöihin, on erinomaisen iso ontelo nokka ja

hyvänmakuista lihaa.

Syötävistä linnuista mainittakoot vielä seuraavat: Mareco (_Anas

Brasiliensis_ L.) ja poturi (_A. viduata_ L.) ovat sangen tavallisia,

ja iso sorsa, pato grande (_Anas moschata_ L.), joka kaikista

tunnetuista sorsista on suurin, pidetään sangen yleisesti myöskin

kesynä. Niitä tavataan sekä sisämaan jokiloissa että rannikon

laguuneissa. Kosteilla paikoin oleksii useita haikara-lajeja, joista

varsinkin garca socco (_Ardea pileata_ Lath.) on arvossa pidetty

hyvänmakuisen lihansa tähden. Pitkäjalkainen ja iso kahlaaja nimeltä

siriema (_Dicholophus cristatus_ Illig.) elää erämaissa (sertaos) ja

campoksella, jossa se syöpi muurahaisia, toukkia, kärmeitä y.m., ja on

maultaan sorsan kalttainen. Amerikalainen strutsi eli ema (_Rhea

Americana_ Lath.) juoksentelee pienissä parvissa campoksella, jossa se

autiommilla seuduilla on jokseenkin tavallinen. Pyiden kalttaisia

lintuja tapaa heinikoissa useampia lajeja, joista mainittakoon capoeira

(_Odontophorus dentatus_ Gray) ja injambu-lajit (_Tinamus_).

Valkeasiipinen jaku (lue: schaku) tinga (_Penelope pipile_ Gmel.) y.m.

lajit samaa sukua vastaavat Vanhan Maailman fasaaneja ja mutu't (_Crax

alector_ L., y.m.) ovat kalkkunain kalttaisia. Indiaanit pitävät niitä

myös kesyinä, vaan ne ovat kasvatettavat metsistä löydetyistä munista,

sillä ne eivät kesyinä sikiä hyvin.

Muista Brasilian tavallisimmista linnuista mainittakoon tässä myös eräs

pääskyis-laji (_Hirundo collaris_ Pr. Max.), jolla on valkoinen juova

kaulan ympäri, ynnä papa-arroz (_Fringilla pileata_ Pr. Max.), joka

riissiviljelyksissä tekee suuria vahinkoja, sekä musta käen sukuinen

anu (_Crotophaga_), joka usein istahtuu raavaiden selkään toukkia

niistä noukkimaan.

Sisiliskoja löytyy Brasiliassa useita isoja lajeja, joista muutamilla

on hyvänmakuista lihaa, niinkuin vihreällä iguanilla (_Iguana viridis_

Spix) ja teiu-guaculla (_Teius monitor_ Merr.), joka kasvaa

puolentoista kyynärän pituiseksi.

Indiaanit syövät myöskin krokodiilein lihaa, joita Brasiliassa löytyy

kaikkiaan 8 lajia alligaattorein eli kaimaanein sukua. Niitä tavataan

varsinkin pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, jossa ne asuskelevat etenkin

isommissa seisovissa likaisemmissa vesissä, jotavastoin mustavetiset

virrat ovat niistä vapaampia. Myöskin Rio de Janeiron maakunnassa ovat

ne tavallisia. Ne ovat ihmisellekin uidessa vaarallisia ja vetävät

saaliinsa veden alle, vaan jos saapi tilaisuutta painaa niiden silmiä,

niin ne päästävät irti ja lähtevät pakoon. Rannan läheisyydessä

makaavia eläimiä, sikoja, koiria ja siipikarjaa hiipivät ne hiljaa

haukkaamaan ja tulevat öisin huoneidenkin luokse. Jacare-guacu (_Caiman

niger_ Spix) on 4-6 kyynärää, väliin 4 syltäkin pitkä ja oleksii

Amazonissa sekä sen lisäjoissa. Jacare (_Caiman fissipes_ Spix) on 4

tai 3,5 kyynärää pitkä ja tavataan eteläisemmissäkin maakunnissa. Muut

lajit ovat vielä vähän pienempiä.

Kymmenes luku.

Brasilian luonnontuotteet.

Tulo Rio de Janeiroon. -- Pahantekijät. -- Kaulahuivin tärkeys. --

Kansallis-museo. -- Tori-halle. -- Brasilian ruoka-kasvit. --

Mandiooka. -- Hedelmät. -- Brasilian päätuotteet. -- Kahvipensaan

viljelys. -- Pumpuli-kasvit. -- Sokuri-ruoko. -- Kautschu. --

Paraguai-tee. -- Vilja-lajit. -- Lääkintä-kasvit. -- Sarsaparilla. --

Ipecacuanha. -- Coca-kasvi. -- Ryyti-kasvit. -- Teknilliset kasvit. --

Öljykasvit. -- Waha-palmu. -- Kutomus-kasvit. -- Väri-kasvit. --

Kauppatorin eläimistö. -- Kalankauppiaat.

Ehtoolla toukokuun 13 päivänä saavuin takaisin Rio de Janeiroon, jossa

otin asuntoa eräässä ravintolassa Praca d'Acclamacao'n luona.

Seuraavana päivänä kävin venäläisessä konsulaatissa toimittamassa

Petropoliksessä asuvalle Venäjän lähettiläälle suosituskirjeen, jonka

olin Suomen Kenraalikuvernööriltä saanut. Kiireellisen lähtöni vuoksi

Rio de Janeirosta en ollut aikaisemmin saanut tilaisuutta viedä sitä

perille, enkä sitä myöskään vielä ollut välttämättömästi tarvinnutkaan,

sillä koko matkallani en ollut ollut missään asioissa virkamiesten

kanssa. En ollut missään vielä näyttänyt passianikaan, eikä sellaista

ole laisinkaan tarpeen Brasiliassa, enemmän kuin Franskassa ja

Schweitsissäkään. Brasiliaan otetaan mielellään vastaan mitä väkeä

tahansa; minkäänlaisia vaikeuksia ei aseteta heidän pääsöön maahan,

vaan sieltä lähtiessä on monta mutkaa, ja ainoastaan kirjallisen luvan

saatua poliisilta, pääsee Brasiliasta pois. Pahantekijöitä on senvuoksi

paljon keräytynyt Euroopasta ja varsinkin Italiasta Brasiliaan, johon

he ovat joutuneet kuin hiiri loukkuun, sillä he eivät pääse sieltä pois

ilman selviä papereja.

Sunnuntaina menin kansallis-museoon puolenpäivän aikaan, jolloin se on

yleisölle avoinna, vaan jouduin siellä lystilliseen rettelöön. Poliisi,

joka seisoi ovella vahtina, kielsi nimittäin minulta sisäänpääsöä,

antamatta minkäänlaista selitystä kieltoonsa. Jäin senvuoksi vähäksi

aikaa miettimään, miksi minulta oli pääsö kielletty, vaikka

kaikenlaista väkeä, sekä varakkaampaa että köyhempää, Neekerejä ja

muita, oli ilman minkäänlaista estettä päästetty sisään. Luulin

vihdoin, että olin ymmärtänyt väärin poliisin kiellon, jonkavuoksi

palasin takaisin ovelle, ja väkijoukossa jouduinkin poliisin

huomaamatta ensimäiseen huoneesen, vaan silloin hän havaitsi minut ja

tuli lyhyesti ilmoittamaan minulle, että minun piti lähteä sieltä pois.

"Minkätähden? Onhan täällä paljon muutakin väkeä!" -- kysyin häneltä.

"Se on vasten ohjetta, jonka olen saanut", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Teillä ei ole sovelias puku".

"Kuinka? Onhan minulla hyvä puku!"

"On tosin, mutta teillä ei ole kaulahuivia. Meillä on käsky, ettei

kukaan pääse museoon, jolla ei ole kaulahuivia".

Katsahdin ympärilleni ja näin, että jokaisella miehellä siellä

todellakin oli kaulahuivi. Neekeritkin olivat käärineet jonkunlaisen

repaleen kaulaansa. Oli tarkoitus että yleisö tulisi siistissä puvussa

museoon, vaan ettei pääsö riippuisi vahtien mielivallasta, oli tahdottu

antaa heille tarkka määräys siitä, ja arveltu että miehellä, jolla on

kaulahuivi, on myöskin muu puku tarpeeksi siisti.

Rio de Janeiron hiestyttävässä kuumuudessa oli minulla tapana keventää

pukuani, jättämällä siitä monasti pois muutamia tarpeettomia osia,

joiden joukkoon olin lukenut myöskin kaulahuivin.

Kun asuin vallan lähellä museoa, niin menin kotia ja otin kaulahuivin

kaulaani sekä palasin oitis museoon. Toisen kerran, käytyäni museon

johtajan _L Netto'n_ luona, sain myös tilaisuutta harjoittaa

tutkimuksia museossa niin paljon kuin asiani vaati.

Museo on sekä luonnontieteellinen että etnograafillinen, vaan vielä

nuori ja jotensakin pieni. Brasilian luonnon ja kansan esittelemisessä

yleisölle kansantajuisella tavalla on sillä kuitenkin erinomainen arvo,

mutta vanhemmat tieteelliset lähteet Brasilian luonnon tutkimiseen

eivät ole Rio de Janeirossa, vaan hajoitetut Euroopan museoihin.

Sille joka tahtoo oppia tuntemaan Brasilian luonnontuotteita on

jonkunlaisen museon arvoinen myöskin Rio de Janeiron _praca do

mercado_ eli torihalle, jossa tarjotaan kaupaksi maan monenlaisia

ruoka-tavaroita ja muita luonnonesineitä. Varsinkin muukalaisella on

siellä paljon katsottavana ja opittavana. Joka kerta kuin siellä kävin,

oli minulla siellä aina uutta nähtävänä.

Kaupungin lähistössä olevista fazendoista ja chacaroista (pienemmistä

maataloista) oli sinne lähetetty kaupaksi sekä tavallisia

eurooppalaisia ruoka-kasveja ja kaaliksia että Amerikalle omituisia

lajeja, niinkuin mustia sekä monenlaisia muita papuja (_Phaseolus_ ja

_Dolichos_), herneitä, porkkanoita, rediisejä, retikoita, useita

kaali-lajeja, sallaattia, sipuleja, joita kuitenkin pääasiallisesti

tuodaan Euroopasta, kurpitseja ja muita vesi-melooneja, kurkkuja,

melooneja, tomaatteja (_Lycopersicum esculentum_), jotka ovat

Brasiliasta kotoperäisiäkin, quiabos eli quingombos hedelmiä (_Hibiscus

esculentus_), joista keitetään limaista lihan kanssa syötävää

tuuninkia, punaista pimentaa eli Hispanian-pippuria (_Capsicum annuuum_

L.) ja Oayennin pippuria (_C. frutescens_ Willd.), jotka sinapin

asemesta ovat hyviä liharuokain kanssa, maamanteleja eli siemeniä

kummallisesta herne-kasvista (_Arachis hypogaea_ L.), joka kaivaa

palkonsa maan sisään.