VIIDES LUKU.

Matkustus Queluz'in kaupunkiin.

Rautatien pää. -- "Minä se juuri olenkin". -- Hyönteiskerääjä Germain.

-- Kummallisia hyönteisiä. -- Maissin viljelys. -- Ahot eli capoeirat.

-- Aarniometsät. -- Muurahaiset. -- Muurahaissyöjät. -- Mosquitos. --

Vaarallinen puun varjo. -- Tuskallisia puukkiaisia. -- Varokeino

käärmeen pistoa vastaan. -- Queluz. -- Suomalaisia kasveja Brasiliassa.

-- Syöpäläisten kalttaisia kasveja. -- Muuli-kauppa. -- Muulin luonne.

-- Veijaus-yritys. -- "He ovat kaikki varkaita". -- German'in neuvo. --

"Hänen täytyy jäädä meille". -- Palaus Sitioon.

Sitiosta jatkoin 18 päivänä maaliskuuta junalla matkaani sisämaata

kohden. Rautatietä kesti Sitiosta pohjaiseen päin vielä noin 100

kilometriä eli aina _Lafayetten_ asemaan saakka, joka on _Queluz_

nimisen vähäisen kaupungin ulkopuolella. Siis pääsin vähintäin 410

kilometriä rautatietä myöten Cortesta (pääkaupungista), joksi rautatien

varrella nimitetään Rio de Janeiroa.

Jo ennenkuin saapuu Carandahyn pysähdyspaikkaan, joka on noin 50

kilometriä Sitiosta pohjaiseen, alkaa uudestaan aarniometsäin (_matto

virgem_) alue ja aukeat kedot katoavat kokonaan. Se viiden peninkulman

leveä camposvyöhyke, jonka poikki olin Sitiosta matkustanut, oli siis

ainoastaan niemeke, joka Serra da Mantiqueiran ylänköä myöten pistää

sisemmän Brasilian isosta campos-alueesta noin 200 kilometrin päähän

meren rannalta. Muutoin on maan luonto täällä aina Queluziin saakka

samanlaista kuin Sitionkin luona, melkein kokonaan kalliottomia mäkiä,

jotka leveämmillä tai kapeammilla laaksoilla ja notkoilla ovat

eroitetut toisistaan.

Lafayettessä otin asuntoa Boa esperancan ravintolassa, jonka isäntä oli

Portugalilainen nimeltä Ribeiro Goncalves.

Asemahuoneen läheisyydessä oli sitä paitse vielä toinenkin

portugalilainen ravintola sekä lisäksi vielä Italialaisten Martinelli

nimisten veljesten omistama hotelli, joka oli mukavampi, kuin muut,

vaan myöskin kalliimpi.

Aikomukseni ei ollut viipyä Lafayettessä kauan aikaa, vaan matkustaa

pohjaiseenpäin Morro Velhon kulta- ja diamantti-huuhtomuksiin ja sieltä

Serra do Frion vuoristoon. Tahdoin sitä varten ostaa satuloidun

muuliaasin, jolla kuljettaisin matkalla kerätyt kokoelmani ja vähät

matkatavarani, ja jolla tarpeen vaatiessa voisin itsekin ratsastaa.

Sitiossa kerätyt jo melkoisen suuret kokoelmani samoin kuin

kapsäkkinikin olin nimittäin jättänyt Hotel do Sitioon.

Menin siis seuraavana päivänä Martinelli veljesten luokse

tiedustelemaan, mistä voisin saada ostaa muuliaasin. Asiasta

puhellessani portugalin kielellä, jota en vielä paljon ollut oppinut,

sanoi Martinelli: "Tuossa kulkee ohitse eräs tohtori, joka taitaa

franskan kieltä. Ettekö tahdo käyttää häntä tulkkina?" Katsahdin

taakseni ja näin vanhanpuoleisen vaaleahiuksisen miehen, jolla oli

kärpäishaavi kädessä. Martinelli kutsui hänet luoksemme ja sai hänet

tulkitsemaan asiatamme. Kun ei kaupasta Martinellin kanssa mitään

näyttänyt tulevan, rupesin puhelemaan tohtorin kanssa. Sanoin

huomaavani hänen hyönteishaavista että hän oli luonnontutkija, ja

ilmoitin olevani siellä samallaisissa toimissa. "Lähtekäämme sitten

yhdessä ekskursioonille. Minä olen juuri lähdössä metsään", sanoi hän

minulle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan läksin häntä

seuraamaan. Matkalla kerroin hänelle, että minulle oli Suomesta

kirjoitettu erään _Germain_ nimisen franskalaisen luonnontutkijan

parastaikaa matkustavan jossakin Brasilian' pohjaisista maakunnista, ja

kysyin häneltä tunsiko hän Germain'ia. "Minä se juuri olenkin", sanoi

hän, kummastellen että maine hänestä oli levinnyt Suomeen saakka.

Hän oli yli 60 vuoden ikäinen vanhus, vaan vireä ja punaposkinen, niin

ett'ei häntä olisi luullut 45 vuotta vanhemmaksi. Vaikka hän oli

syntyperältään Franskalainen, oli hän hyvin vaaleaverinen ja

keltatukkainen. Hän oli kasvultaan lyhyt ja lihavanpuoleinen, ja hänen

kasvonpiirteensä olivat säännöllisiä, vaan hänen harmaansinisillä

silmillänsä oli katse, joka liiaksi osoitti kiivasta ja energillistä

luonnetta saattaakseen olla sympaatillinen.

Väsymättömällä innolla kuljeksi hän pitkin metsän polkuja ja puisteli

kepillään pensaista hyönteisiä vaatteesen, jonka hänen apulaisenaan

oleva poika levitti pensaan alle, tai hiipi hän hiljaa lippomaan

haavillaan puiden rungoilta _Buprestis_ lajeja, joita hän sai useita

parin tuuman pituisiakin. Kauniit perhoiset, jotka liehuivat metsissä

ja varsinkin purojen varsilla, heitti hän tavallisesti rauhaan, sanoen

olevansa liian vanha ruvetakseen niiden jäljessä juoksentelemaan. Kun

toin hänelle jonkun hyönteisen, jota hän ei vielä ollut löytänyt, oli

hän kovasti ihastuksissaan, vaan kun hän huomasi väkiviinapullossani

kovakuoriaisen, joka häneltä vielä puuttui, tuli hän pahalle tuulelle,

jos en sitä hänelle tarjonnut. Koska keräsin hyönteisiä enemmän

huvikseni, kuin tieteellisiä tarkoituksia varten, niin saatoin hänelle

useimmiten tarjotakin, mitä löysin.

Hän ei ollut kuitenkaan mikään varsinainen tiedemies, vaan keräsi

hyönteisiä kaupaksi, muiden tutkittaviksi. Se oli hänen ainoa

elinkeinonsa. Jo nuorena oli hän tullut Etelä-Amerikaan ja matkustellut

läntisissä tasavalloissa, joissa hän oli tehnyt kokoelmia sekä

eurooppalaisia että amerikalaisia museoita varten. Chilen tasavallassa

oli hän oleskellut parikymmentä vuotta ja valtion kustannuksella

haalinut kokoelmia Santiagon museoon, jonka rikkaat hyönteiskokoelmat

ovat pääasiallisesti hänen käsistään.

Tällä kertaa keräsi hän hyönteisiä kahdelle rikkaalle Franskassa

asuvalle veljelle, jotka molemmat olivat hyönteistutkijoita ja olivat

suostuneet maksamaan hänelle 25 penniä jokaisesta hyönteisestä, jonka

häneltä ostaisivat. Kun Brasilian hyönteislauma on erinomaisen rikas

lajeista, niin oli hän laskenut voivansa vuodessa ansaita 20 tuhatta

markkaa. Varsinkin löytyy paljon hyönteisiä seuduilla, jotka ovat

lähellä päiväntasaajaa, jonkavuoksi hän olikin ensin matkustanut

Amazoni-virralle, vaan kun siellä silloin raivosi kuumetauteja, oli

hänen täytynyt lähteä etelämmäksi.

Hän kutsui minut luoksensa katsomaan hyönteiskokoelmiaan, joita hänellä

jo oli laatikollisia suuri joukko. Varsinkin olivat kovakuoriaiset

(_Coleoptera_) ja nahkakuoriaiset (_Hemiptera_) niissä lukuisia ja

usein vallan kummallisen muotoisia. Useat niistä olivat myös

erinomaisen kaunisvärisiä ja kiilsivät kuin kalliit kivet.

Senkalttaisia kovakuoriaisia käytetään myös paljon naisten hius- ja

broschi-koristuksiin, joissa ne näyttävät yhtä sieviltä kuin

arvokkaimmat kalliit kivet. Niistä tehtyjä koristuksia näin myös

kaupaksi Rio de Janeirossa, vaan olivat niiden hinnat mielestäni liian

suuria, katsoen niiden vähään kestäväisyyteen. Useat Brasilian

kovakuoriaisista ovat hyvin isoja, muutamat lajit 3 tai 4 tuuman

pituisia, ja eräs punakirjainen kapsiainen, _Acrocinus longimanus_,

jolla myös on pitkät koivet, on jalkoineen korttelin pituinen. Saman

pituuden saavuttaa myöskin _Dynastes Hercules_ L., jonka koiraksilla on

pitkät sarvet päässä. Toiset lajit taas ovat merkillisiä sen puolesta

että ne muodoltaan ovat vallan toisiin parviin kuuluvain hyönteisten

kalttaisia. Muutamat suorasiipiset ovat myös lehtien muotoisia

(_Phyllium_), toiset kuivain oksain näköisiä (_Proscopia_ ja heimo

_Phasmodea_), tai on niillä muita sellaisia kummallisia muotoja, jotka

saavat aikaan että niitä on vaikea huomata, vaikka ne ovat isojakin, ja

varjelevat niitä siten niiden vihollisia vastaan.

Koska minun oli vaikea saada ostaa kohtuulliseen hintaan muuliaasia

Lafayetten luona, jossa tätä nykyä, kun rautatie siihen päättyi, oli

iso liikentä ja tarvittiin paljon eläimiä tavarain kuljetukseen, niin

päätin jäädä sinne joksikin aikaa keräämään kasveja Germainin seurassa,

sillä aikaa hankkiakseni itselleni muulin.

Teimme siis yhdessä useampina päivinä vaelluksia metsiin.

Kun seudulla oli isoja aarniometsiä ja purojen varsilla luonnollisia

niittyjä, niin oli minulla siellä uusia kasvipaikkoja tutkittavana,

joihin Sitiossa en vielä ollut tutustunut.

Vaikka Lafayetten paikkakunta ei kuulu campos-alueesen, ei siellä

myöskään ollut puutetta kedoista ja nurmikoista, sillä Brasilialaisten

harjoittama maanviljelys muuttaa aikaa myöten hedelmällisimmätkin

metsämaat laihoiksi arvottomiksi ahoiksi. Brasiliassa on nimittäin

yksinkertainen huhtaviljelys vielä yleisesti käytännössä, ja peltojen

lannoittaminen ei siellä koskaan tule kysymykseen, paitse maatiloilla

isoimpain kaupunkien läheisyydessä ja Saksalaisten uudisasukkaiden

alalla eteläisimmissä maakunnissa, jossa se on tavallisempaa.

Brasilian tärkein viljalaji on maissi, ja sen viljelystä harjoitetaan

seuraavalla tavalla. Metsä hakataan maahan ja poltetaan, ja puiden

hiiltyneet rungot kuljetetaan kotia polttopuiksi. Sillä tavoin

kasveista puhdistettu maa kuokitaan pehmeäksi; kuivan vuodenajan

loppupuolella eli syyskuussa pistetään siihen kyynärän tai kahdenkin

päähän toisistaan reikiä, joihin kylvetään maissijyviä, ja tavallisesti

kylvetään maissikorsien väliin tammikuun loppupuolella ruskeita papuja,

_feijao (Phaseolus)_. Maissijyvistä, jotka ovat pikkusormen kynnen

kokoisia, kasvaa melkein tuuman paksuinen korsi, joka kantaa yhden tai

kahden tuuman levuisia pitkiä lehtiä, ja jonka latvaan kasvaa haarainen

hedetähkä. Tyvipuolelle maissijyvät ovat kiinnitetyt tiuhasti

vieretysten, vaan koko tähkä on peitetty isoilla suojustupeilla, jotka

vasta tähkän päässä päästävät emien pitkät luotit näkyviin. Kun tähkät

ovat kypsiä, poimitaan ne pois, vaan oljet jätetään tavallisesti

pellolle mätänemään tai kootaan madrassien valmistamista varten.

Sillä tavoin saadaan paremmilla mailla yhdestä sadosta usein 200 jyvää,

joskus neljäkin sataa, ja huonommilta paikoin 80 jyvää. Papu taas antaa

lihavammilla mailla 40 tai 50 jyvää. Sitä paitse saadaan samalta

huhdalta vielä _ahoboraa_ eli eräitä isohedelmäisiä kurpitsilajeja

(_Cucurbita citrullus_ y.m.), joita tavallisesti myöskin kylvetään joko

maissin sekaan tai sen suojaan huhdan laidoille ja syödään kaaliksena

liharuokain kanssa.

Hedelmällisimmillä paikoilla metsäalueella saatetaan näitä vanhoista

metsistä tehtyjä huhtia (rocas) viljellä pitkiä aikoja, vaan

campos-alueella jätetään ne tavallisesti kahden tai kolmen vuoden

jälkeen suvannolle viideksi tai kahdeksikintoista vuodeksi. Sillä

ajalla kasvaa sinne nuorta metsää, jota kutsutaan _capoeiraksi_ ja joka

kasvullisuudeltaan paljon eroaa vanhoista eli aarnio-metsistä. Se

kaadetaan sitten uudestaan, poltetaan ja laitetaan halmeeksi, josta

otetaan ainoastaan yksi sato, jonka jälkeen maa uudestaan jätetään

kasvamaan capoeiraa. Sillä tavoin menetellään kunnes samasta paikasta

on saatu seitsemän tai kahdeksan satoa. Kun ei huhtaa koskaan

lannoiteta, vaan päinvastoin ruokamulta monikertaisella polttamisella

siitä hävitetään pois, niin laihtuu se viimein siinä määrin, ettei

siihen pitkään aikaan enään kasva metsääkään. Sitä pidetään silloin

menetettynä maana, niinkuin se todellisuudessa melkein onkin, sillä

tavallisesti se ei enään kasva kelvollista heinääkään eikä siis kelpaa

edes laitumeksi raavaille.

Sen sijaan rehevöitsee siellä _carqueja (Stevia)_ nimisiä

_Synanthere'eihin_ kuuluvia pienikoppilaisia ruohoja tai toisin seuduin

yli kahden kyynärän korkuista sananjalkaa _sambanbayaa (Pteris

caudata)_, joka jo laihemmissa capoeiroissakin alkaa saada vallan,

taikka anastaa maan viimein _capim gordura_ (_Panicum melinis_ Trin.,

_Tristegis glutinosa_ Neés). Se on tahmea suikertava heinä, joka

muodostaa laihoille ahoille niin paksun ja tiuhan peitteen että se

kätkee niillä olevat ojat ja kuopat näkymättömiksi, niin että sitä

tallatessa aina täytyy olla varoillaan ettei putoa sellaisiin. Vaikka

_capim gordura_, on rehevä heinä, eivät raavaat syö sitä mielellään, ja

sanotaan sen myös heikontavan vetohärkäin ja muulien voimaa, vaan

kuitenkin niitä lihoittavan. Tämä maanviljelijän kiusaksi kasvava heinä

on vasta tällä vuosisadalla levinnyt Minas Geraeksen ja Rio de Janeiron

viljelyksiin, ei tiedetä mistä tuntemattomasta sopesta Brasiliaa. Missä

se saapi vallan, ei enään pääse puita tai pensaitakaan kasvamaan, sillä

raavaat syövät niistä vesat pois, kun ei sellaisilla paikoin ole muuta

niille kelpaavaa. Vaan jos estetään raavaita pääsemästä semmoisille

maille, niin ajan pitkään kuitenkin pensahikko ja viimein metsäkin

ottaa _capim gorduralta_ vallan, sillä se ei suvaitse laisinkaan

varjoa, vaan pakenee pensaiden ympäriltä pois ja antaa siten sijaa

uusille pensaille.

Lafayetten luona löysin koko joukon kasvia, joita en Sition seutuvilla

ollut tavannut. Aarniometsissä kasvoi runsaasti liaaneja eli puisia

köynnöskasveja, jotka kiertelivät pensaiden ja puiden välillä ja

veltoilla oksillaan roikkuivat alas niiden lehvistä. Muutaman

liaanilajin varsi oli paksu kuin halko, vaan notkea kuin vahva köysi,

ja kuitenkin lujaa puuta. Oudon näköisiä olivat myöskin puiset

sananjalat, joiden lehdet muodostivat sateenvarjon muotoisen kiehkuran

tasapaksun ja värisemättömistä lehtien kannoista suomuisen mustan

varren päässä. Joukko kallisarvoista puuta antavia kasvilajeja, esim.

jakarandaa eli pallisanderia y.m., kasvoi siellä myös suurissa määrin.

Mäellä, jolta metsä oli hävitetty, kasvoi komeaa Brasilian agavea

(_Fourcroya gigantea_), jonka mehevien lehtien syistä saadaan hyvää

pellavaa.

Mielelläni olisin käynyt metsästämässä niitä lukuisia eläimiä, jotka

huudoillaan alinomaa ilmoittivat meille läheisyyttään, vaan ilman

koiraa on metsästys näissä osissa Brasiliaa sangen vähän tuotteliasta.

Joskus ammuin jonkun linnun, joka ei ollut tarpeeksi varovainen,

ajoissa lähteäkseen pakoon, vaan kun hiipesin apinain luokse, jotka

rääkyivät puiden latvoissa läheisyydessämme, pakenivat ne nopeasti

köynnöskasveja myöten puusta puuhun, kuullessaan sitä kovaa rapinaa,

joka syntyi tien raivaamisesta tiuhassa metsässä.

Metsän eläimistöstä tutustuimme siis pääasiallisesti ainoastaan

hyönteisten kanssa, joilla kuuman ilmanalan maissa kuitenkin on niin

suuri merkitys.

Puiden oksissa näin usein isoja ampiais-pesiä, joiden ympärillä

vihaiset vaapsahaiset surisivat valmiina hyökkäämään jokaiseen, joka

lähestyi pesää.

Useat Brasilian vaapsahaisista, varsinkin sukua _Nectarinia_ Shuck.

(_Polistes_ Latr.), keräävät pesiinsä mettä joko suorastaan kukista tai

ryöstämällä sitä mehiläisten pesistä, vaan _Polistes lecheguana_ Latr.

nimisellä lajilla sanotaan meden olevan myrkyllistä. Harvoin saatoimme

kuitenkaan hyönteislippiemmekään avulla anastaa pesän valtaamme,

tutkiaksemme sen sisältöä, vaan saimme tavallisesti lähteä pakoon

vetäen takin päämme yli, joutuessamme vaapsahaispesän luokse.

Monasti täytyi meidän pysähtyä riisumaan vaatteita päältämme

poimiaksemme niistä isoja mustia muurahaisia (_Cryptocerus causticus_),

jotka pensaista, joissa ne elävät laumoissa, olivat ohitse kulkiessamme

varisseet päällemme. Niiden nipistys on myös sangen kipeää ja synnyttää

turpomuksia sekä märkäpäisiä näppylöitä.

Paitse tätä muurahais-lajia löytyy Brasiliassa suuri joukko muitakin

erittäin kiusallisia ja vahingollisia, ja toisia hyödyllisiäkin lajeja.

Muurahaiset ovat siellä hyvin lukuisia, ja niitä tavataan kaikkialla

sekä metsissä ja kedoilla että asunnoissakin äärettömissä määrin. Ne

ovat niin anastaneet koko maan haltuunsa, että niitä vanhastaan siellä

nimitetään _Reys do Brazil_, Brasilian kuninkaiksi, ja niiden vaikutus

onkin siellä vallan suurenmoinen. Ne ovat ottaneet omakseen sekä ne

toimet, joita useilla muilla hyönteisparvilla on Vanhassa Maailmassa

että myöskin osan Brasilian veltostuneen väestön tehtävistä. Toiset

lajit puhdistavat kuolleista eläimistä, raadoista ja liasta sekä metsät

että asunnot, tekevät lopun vanhoista rakennuksista tai karkoittavat

niistä ihmiset, toiset hävittävät ruoka-aineita tai tekevät suuria

vahinkoja viljelyksille, puutarhoille ja metsille. Vahingollisimpia on

jo ennen mainittu ruskea _sauba_- tai sahuva-muurahainen (_Atta

cephalotes_ Fabr.), josta löytyy viidenlaisia indiviidejä ja

kolmenlaatuisia työntekijöitä, isompia, pienempiä ja maanalaisia. Sen

työntekijäin pää on iso, leuvat vahvoja ja takaruumis pieni.

Suurimmassa osassa Brasiliaa on se erinomaisen yleinen ja

campos-alueella hyvin lukuisa. Se nakertaa puista lehtiä istuessaan

niiden päällä, jonkavuoksi se putoaa niiden muassa maahan ja

kuljettaa niitä sitten maanalaisiin avaroihin pesiinsä, joissa

niitä käytetään ravinnoksi poikasille tai reikäin ja käytävien

kattokaariksi, suojaamaan niitä sadeajalla. Useasta puusta leikkaavat

sauba-muurahaiset pois kaikki lehdet, niin että puut näyttävät

kuivilta, ja varsinkin pureksivat ne mielellään istutettujen puiden

esim. appelsiini- ja kahvipuiden lehtiä, jonkavuoksi ne usealta

hävittävät hänen tärkeimmät viljelyksensä kokonaan. Myöskin huoneiden

alle kaivavat ne kolojaan ja turmelevat talojen perustukset.

Erinomaisesti rakastavat ne maniok-viljaa, jota Brasilialaiset

yleisesti käyttävät leivän asemesta. Monasti tapahtuu että yhtenä yönä

katoaa varastohuoneesta säkillinen maissia siten että muurahaiset siitä

kantavat jyvät yksitellen koloihinsa. Hyötyäkin on niistä kuitenkin

jonkunlaista, sillä ne hävittävät termiittejä ja muita hyönteisiä sekä

vahingollisia hämähäkkejä. Hiiriä ja rottiakin karkoittavat ne pakoon.

Niiden purema on kipeää ja tulehtuvaa sekä synnyttää välistä

vaarallisiakin ajoksia. Niiden naaraksia keräävät Indiaanit ja syövät

niitä elävältä tai paistettuina eli savustettuina. Ne ovat heidän

mielestään maukasta ruokaa, vielä parempaa kuin termiititkin. Kypsinä

ja suolattuina pitävät niitä Eurooppalaisetkin hyvinä. Syötävä osa

niissä on niiden munilla täytetty takaruumis.

Samanlaisia hävityksiä puutarhoissa ja istutuksissa saapi aikaan myös

_Formica destructor_ Fab., joka on hyvin yleinen pieni musta laji. Se

kaivaa samaten koloja ja käytäviä maahan laveille aloille. Tapipitinga

(_Formica omnivora_ Linn.) elää huoneissa varsinkin kaupungeissa

äärettömissä joukoissa ja on erinomaisen pieni, ainoastaan 8 tai 4

linjaa pitkä, ja hyvin hieno, sekä väriltään mustan ruskea. Se keräytyy

lukuisissa laumoissa ruokatavaroihin ja varsinkin sokuriin sekä muihin

imeliin aineisiin, niitä syömään. Harvoin minulle tuotiin kahvia

sokuriastian sisältämättä satoja muurahaisia, vaan koskettaessa

sokuriin ne väistyivät nopeasti syrjään, palatakseen pian taas

takaisin. Myöskin kasveihin, joita kuivasin, kokoontui niitä

lukuisasti, ja ne vahingoittivat kokoelmiani niin kauan kuin kasvit

olivat kosteita. Vahinko, jonka ne ruokatavaroita syömällä tekevät, ei

liene kuitenkaan vallan suuri, vaan inhoittavaa on niiden näkeminen

kaikkialla ruuissa.

Muutamilla muurahaisilla on erittäin kipeä puru, varsinkin _formiga de

fogo'lla (Myrmica saevissima_ Smith), joka elää Amazonivirran

seutuvilla. Se pakoittaa ihmisiä jättämään huoneitaan ja kokonaisia

kyliäkin, joissa se on saanut vallan, mikä kuitenkin tapahtuu

ainoastaan lahoissa rakennuksissa ja huonosti hoidetuissa

viljelyksissä. Se on siis ainoastaan huolimattomalle ja veltolle

väestölle rasitukseksi. Kipeästi puree myös _Ponera gigantea_ Perty,

joka on liki puolitoista tuumaa pitkä, ja jonka puru on vaarallistakin.

Monet muurahaislajit elävät puissa ja kaivavat niiden kuoreen

käytäviään. Eräissä pehmytkuorisissa _Synanthere'eihin_ kuuluvissa

puissa, joihin kiipesin jäkäliä ottamaan, oli vielä ylemmissä tuoreissa

oksissakin kuoren sisässä ääretön joukko kellertäviä muurahaisia.

Tococa-nimiset pensaat kasvattavat lehtiruodin ylempään osaan

rakkomaisen laajennuksen, johon asettuu pieniä ruskeita muurahaisia

(_Formica molestans_ Latr. ja _F. nana_ de Geer) lukuisasti asumaan.

Rannoilla kasvavan hennon puun, nimeltä _Triplaris americana_ L.,

onteloissa oksissa elää lukuisasti pieniä muurahaisia, jotka ovat hyvin

vihaisia ja purevat kipeästi. Taittaessani kokoelmiani varten sen

oksaa, riensi siitä tiuha lauma muurahaisia käsiini. En selvinnyt

niistä muulla tavalla kuin viskaamalla oksa maahan, kunnes muurahaiset

sen sisästä olivat lähteneet pois. Arvattavasti ne joko kuivan

taittuneen oksan kautta tai kenties tuoreiden pehmeäin vesain läpi

tunkeutuvat ydinonteloon. _Eciton vastator_ ja _E. erratica_ kulkevat

peitetyissä käytävissä, joita ne matkoillaan sangen lyhyessä ajassa

rakentavat. Luonnontutkija _Bates_ kertoo seuranneensa sellaista

käytävää 200 askelta. Olen itse nähnyt täänkalttaisten savesta ja

hiekasta rakennettujen käytävien jatkenevan maasta puunrunkoja myöten

kauas ylös puuhun. Siten kätkettyinä suojelevat muurahaiset itseään

vihollisiaan vastaan, sillä useat linnut, nisäkkäät ja hyönteisetkin

elävät niistä. Sellaisia muurahais-syöjiä ovat kirskulintuihin kuuluvat

_Dendrocolaptes_ lajit, jotka hyppelevät pystyssä asennossa, niinkuin

tikat, pitkin puiden runkoja ja oksia, eivätkä koskaan lennä maahan.

_D. guttatus_ Licht. on vihertävän ruskea väriltään ja hyvin tavallinen

aarniometsissä, jotavastoin D. _rufus_ Princ. Maxim, elää campos-alueen

metsiköissä ja on kauniisti punaisen ruskea. Rastaankokoinen _Pyriglena

domicella_ Licht. (_Drymophila trifasciata_ Swains.) etsii ahkeraan

sekä maasta että puista muurahaisia. Varpuislintujen heimoon kuuluva

_Tanagra auricapilla_ Princ. Maxim. (_Taehyphonus quadricolor_ Vieill.)

on turmiollinen vihollinen isolle sauba-muurahaiselle. Myöskin

vyötäjäinen _tatuguacu_ tai _tatucanastra_ (_Dasypus gigas_ Cuv.), joka

on puolikasvaneen sian kokoinen, ja muurahaiskarhu _tamanduaguacu_

(_Myrmeoophaga jubata_ Linn.), joka on suden kokoinen, syövät sekä

muurahaisia että termiittejä ja ovat tavallisia Brasiliassa.

Enemmän kiusaa kuin muurahaisista ja vaapsahaisista oli meillä

kuitenkin itikoista, kärpäsistä ja puukkiaisista. Pahimmat kaikista

ovat pienet kärpäset _borrachudos (Simulia pertinax)_, jotka ovat Lapin

pienten mäkäräin (_Simulia reptans_) kokoisia ja näköisiä, vaan eroavat

niistä yksivärisillä jaloilla, jotavastoin mäkäröillä on valkoisen

kirjavat jalat. Ne purevat myös samalla tavoin kuin mäkärät, varsinkin

korvien taustaa, ja ovat päivällä ja iltasilla ulkona melkein yhtä

lukuisia kuin Lapissa. Hispanjalaisista tasavalloista ovat ne tulleet

maailman kuuluiksi nimellä _mosquitos_. Sillä nimityksellä tarkoitetaan

kuitenkin useampia eri hyönteislajeja ja myöskin itikoita eli sääskiä

(_Culex_). Näitä jälkimäisiäkin löytyy monenlaatuisia, joista _pium_

niminen on mainion Brasilian tutkijan v. Martiuksen kautta tullut

tunnetuksi ja lentelee ainoastaan päivällä ja varsinkin kirkkaalla

päivänpaisteella. Se pistää hyvin kipeästi, ja paikkoihin, joissa sen

pistoksia on tiuhassa, syntyy monasti myös ajoksia. Yöllä kiusaa

makaajaa kirvelevillä pistoksillaan ja häiritsevällä vinkumisellaan

toinen itikka-laji, joka kenties on niitä samoja, jotka Amazonivirran

luota ovat tunnetut nimellä _carapanás (Culex amazonicus_ Spix ja _C.

molestus_ Kollar, y.m.). Ne itikat, jotka Etelä-Brasiliassa häiritsivät

yörauhaani, olivat Suomen tavallista itikkaa (_Culex pipiens_) hiukan

isommat ja väriltäänkin siitä vähän eroavia. Paljoa pahempi kiusa on

minulla kuitenkin ollut mäkäröistä ja itikoista Lapissa ja Siperiassa,

kuin mosquitoista sillä alalla Brasiliaa, jossa matkustin.

Edellisissä maissa oli minulle vallan mahdotonta kirjoittaa metsissä

muistiinpanojani peittämättä kasvot hunnulla ja kädet hansikkailla,

jotavastoin sellainen ei ollut tarpeellista Brasiliassa. Amazonivirran

ja sen lisäjokien varsilla ovat mosquitot kuitenkin paljoa

tuskallisemmat, kuin Etelä-Brasiliassa. Varsinkin kerrotaan niitä

lukuisiksi sellaisten jokien luona, joiden vesi on vaaleaa, jotavastoin

Rio Negro ja muut mustavetiset Amazonin lisäjoet ovat kokonaan vapaat

carapanoista. Von Martiuksen havaintojen mukaan enentävät myös muutamat

rannoilla kasvavat puut kipua niiden pistoksista. Se pieni näppylä,

joka syntyy carapanoin pistoksesta, turpoaa isommaksi ja saapi välistä

aikaan kuumeentapaisen tilan, jos läheisyydessä on eräitä pensaita tai

puita heimoa _Euphorbiaceae_, varsinkin isoa oassacu-puuta (_Hura_),

jonka myrkyllisellä maitiais-nesteellä Indiaanit pyörryttävät kaloja.

Luultavasti kantavat hyönteiset myrkkyä näistä puista iholle, josta se

niiden pistoksen kautta leviää vereen.

Samaten kuin muutamilla seuduilla karmeiden ja verta imevien

yölepakkojen lukuisuuden vuoksi on mahdoton asua, niin myöskin nämät

hyönteiset karkoittavat uudisasukkaat eräiltä aloilta Amazonin luona,

varsinkin senkautta että ne ovat karjalle liian kovaksi rasitukseksi ja

vähitellen laihduttamalla raavaita kiduttavat ne monasti viimein

kuoliaiksi. Maatessa ulkona ja huoneissakin sellaisilla seuduilla,

missä mosquitoja on runsaammin, käytetään yleisesti pienen teltan

tapaan makaajan yli ripustettuja ohkoisia peitteitä, samankalttaisia

kuin ne, jotka Pohjanmaalla Suomessa ovat käytännössä ja siellä

tunnetut rankisen nimellä.

Puukkiaisista taas löytyy metsissä ja kedoilla hyvin yleisesti erästä

isoa lajia, jota kutsutaan _carrapato'ksi (Ixodes americanus_ L.), ja

joka tavallisessa tilassa, eli ennenkuin se on imenyt verta sisäänsä,

on noin 3 linjaa pitkä ja 2 leveä ja ruskean litteän levyn muotoinen.

Ruohoista ja pensaista se tarttuu ihmiseen ja eläimiin, ja puree hyvin

kipeästi. Raavaille on se vaarallinenkin, ja aikoina, jolloin sitä on

löytynyt runsaammin, on se paljon tappanut karjaa, synnyttämällä niihin

ajoksia. Metsistä palatessani oli minulla aina ensimäisenä työnä tämän

carrapato-lajin poimiminen vaatteistani ja ihostani. Tavallisesti

löysin niitä puolikymmentä tai kymmenkunnankin, vaikka jo metsässäkin

olin nyhtänyt itsestäni yhtä monta. Jos ne ehtivät saada päänsä

tungetuksi ihon sisään, joka tapahtuu sangen nopeasti, niin ei se siitä

enään helposti irtaudu. Puristamalla hyvin kovasti niiden sitkeää

ruumista ja samalla vetämällä sitä hitaasti, saapi ne kuitenkin monasti

jo irti, vaan jos ne tuntuvat tarttuneen liian lujasti kiinni,

lähteäkseen sillä tavoin eheinä, höltyvät niiden kynnet oitis jos

kaataa pisaran viinaa tai väkiviinaa niiden päälle. Tärkeää on

nimittäin nyhäistä niitä sillä tavalla etteivät kynnet tai pää jää

ihoon, sillä muutoin syntyy ajoksia, jotka voivat tulla

vaarallisiksikin. Hyvä on oitis panna sekä tämän että muidenkin

metsäsyöpäläisten puremiin jotakin ihoa parantavaa ainetta,

välttääkseen märkänäppylöitä, ajettumista tai pitkällistä kihinää, jota

ne saavat aikaan. Jotkut käyttävät sitä varten ammoniakkia tai

salmiakkia. Hyvällä menestyksellä käytin minä borihappoa, jota minulla

aina oli pikkuinen pullo muassa. Sillä hautomalla sain estetyksi ihon

pöhöttymistä ampiaisten ja mehiläistenkin pistoksista.

Muassa pitää luonnontutkijalla tropiikeissa myöskin olla, niinkuin sekä

Germain'illä että minullakin aina oli, lääkettä myrkyllisten kärmeiden

pistoksia vastaan, voidakseen sitä oitis käyttää, kun kärme on purrut.

Paraimmaksi lääkkeeksi myrkyllisen kärmeen pistolle ovat Brasilian

lääkärit havainneet permanganihappoisen kalion, jota morfini-ruiskulla

ruiskutetaan haavaan ja sen kohdalla ihon sisään oitis kun kärme on

purrut. Sitä varten täytyy aina kantaa taskussa muassaan morfini-ruisku

ja pieni pullo vedessä sulatettua permanganisuolaa. Aikaisemmin olin

tämän suolan asemesta pitänyt muassani ammoniakkia, vaan Germain'in

kehoituksesta vaihdoin sen permanganisuolaan, jota sain ostaa

Queluz'ista.

Lafayette'n luona olevassa Queluz'issa on nimittäin kaksikin apteekkia,

vaikka se on ainoastaan vähäpätöinen ja rappiolle joutunut

pikkukaupunki, jolla on noin 1,500 asujanta. Siinä on yksi kivitetty

pitkä katu, josta molemmille sivuille erkanee säännöttömiä ja huonommin

hoidettuja pikkukatuja. Talot ovat pääkadun varrella enimmäkseen kiinni

toisissaan, vaan yksikerroksia ja ilman kivijalkaa, sekä ulkonaisesti

tilassa, joka osoitti asujanten varattomuutta. Huolellisesti

rakennettuja ja hyvässä hoidossa ovat muutamat viralliset rakennukset,

joista muistelen huomanneeni vankihuoneen, sotaväen kasarmin ja

käräjähuoneen (_logares de juizes municipaes lettrados_). Kaupungissa

on myöskin kaksi kirkkoa, jotka ovat romaaniseen malliin rakennettuja.

Toisen ympärillä on pieni kirkkomaa, jossa löysin muutamia Suomen

tavallisista ruohoista, esim. voikukan (_Taraxacum officinale_) ja

ratamon eli rautalehden (_Plantago major_), joista jälkimäistä

Indiaanit nimittävät valkoisten jäljeksi, sillä missä sitä kasvaa,

siellä tietää asuneen Eurooppalaisia, joiden muassa se usein seuraa.

Muutoin en kaupungissa löytänyt juuri useita asumusten kasveja, ja

yleensä on koko Brasiliassakin kotimainen viljelyspaikkain kasvullisuus

paljoa harvalukuisempi ja vähemmin itsenäinen, kuin Euroopan vanhoissa

kulttuurimaissa. Brasilia ei vielä ole kylliksi ollut viljelysmaana,

ollakseen ehtinyt kehittää itsenäisempää rikkaruohokasvullisuutta.

Kuitenkin tavataan myöskin Brasiliassa asuntojen luona sangen

erillainen kasvisto kuin asumattomilla seuduilla, vaan useat asuntojen

kasveista ovat siellä viljelyksestä karanneita eli metsistyneitä

lajeja, joista monet ovat Euroopastakin kotoisin, ja toiset ovat

ainoastaan salomaiden kasveja, jotka ovat päässeet suurempaan

runsauteen, kadotettuaan useita pahimmista kilpailijoistaan, joiden

kanssa niiden täytyi alkuperäisillä kasvupaikoillaan yhäti taistella

joka juuren-sijasta. Tavallisimmista asuntojen rikkaruohoista ovat

useat sellaisia että ihmisen itsensä täytyy vasten tahtoaan pitää

huolta niiden yhtämittaisesta sekä kylvämisestä että myöskin

levittämisestä uusiin paikkoihin. Niillä on nimittäin hedelmissä tai

kukinnoissa koukkupäisiä karvoja, jotka oitis tarttuvat kiinni

vaatteisiin niitä tallatessa tai sivutessa, ja kun ne ovat sosiaaleja

tai ryhmissä kasvavia kasveja, niin niitä saapi kiusaan asti ja

yhtämittaa vaatteisiinsa. Sellaisia kasveja ovat hernekasvien

(_Papilionaceae_) heimoon kuuluvat _Aeschyomene_ ja _Desmodium_, joista

edellinen tarttuu kiinni nivelisillä paloillaan, jälkimäinen myöskin

varsikoillaan, ynnä vielä eräs Etelä-Euroopassakin kasvava pikkuinen

heinä, _Panicum verticillatum_, joka vihneillään tarttuu vaatteisiin.

Ensinmainittu on todellinen kasvikuntaan kuuluva syöpäläinen. Se

takertuu kaikkialle ja etsii tien iholle saakka; vuoteestakin täytyi

minun monasti nousta sitä yöllä etsimään, tunteissani sen aikaansaamaa

kihinää.

Vasta 28 päivänä maaliskuuta olin valmis jatkamaan matkaani pohjaista

kohden. Isäntä ravintolassa, jossa asuin, oli sadastatuhannesta

reissistä (noin 200 markkaa) tarjonnut minulle muulin valittavakseni

muulilaumastaan ja oli luvannut sen samasta hinnasta suitsineen ja

satuloineen. Kahdella valitsemistani muuleista ratsastin senvuoksi

useampina päivinä kokeeksi ja tutustuakseni niiden tapoihin. Sanat ja

temput, joilla muuliaasia ohjataan, eivät nimittäin ole samoja kuin ne,

joita käytetään Suomen hevoisille, ja muutamat, jotka ovatkin samoja,

saavat muuliaasiin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Hoitajalleen ne

ovat kuitenkin tottelevaisia ja hyvänsävyisiä, vaan vieraasta eivät ne

alussa pidä mitään lukua, jollei ole piiska kädessä tai kannukset

jaloissa. Kun nousee vieraan muulin selkään, koettelee se aina ensin

mitä ratsastaja sille voisi, jos se ei tottelisi, vaan painaessa

kannukset sen kylkiin lauhtuu se helposti. Mutta suuttuessaan ei se ota

mitään totellaksensa. Silloin se joko ei liikahda paikaltaan tai

heittäytyy maahan taikka rupeaa potkimaan ja puremaan. Sen paksu nahka

varjelee sitä niin paljon, että se voipi olla välittämättä kovimmasta

pieksämisestä. Pistämistä arastaa se kuitenkin enemmän, jonkavuoksi

tavarainkuljettajat käyttävätkin usein teräväpäistä keppiä muuleja

ajaessaan. Hyvyydellä sitä ohjaa helpommin kuin hevoista, jollei sitä

ole liiaksi rasittanut kovin raskaalla kuormalla tai sen mielestä liian

pitkillä päivämatkoilla. Kun taputtaa sitä kaulaan ja sanoo sille

lauhkealla äänellä ystävällisiä sanoja, niin se tavallisesti leppyy

oitis ja tulee tottelevaiseksi.

Se on silminnähtävästi paljoa älykkäämpi, kuin tavalliset hevoiset.

Monasti täytyy ihmetellä, kuinka taitavasti se valitsee turvallisimmat

jäljet rankkain sateiden kaivamain kolojen ja kuilujen välissä tai

poikkeaa tien viereen kiertämään jotain hankalaa paikkaa, jonka se

hyvissä ajoin on huomannut. Vaarallisilla paikoin ja pimeässä se astuu

varovasti, eikä nojau jalkaansa vastaan ennenkuin se tuntee että se

on vakavalla perustalla. Se on myös kestävämpi kuin hevoinen

samanpainoista kuormaakin kantaessa, vaikka se tavallisesti ei ole

lehmää paljon korkeampi. Kuitenkin näkee myöskin muuliaaseja, jotka

eivät paljon eroa hevoisesta, ei suuruuden eikä näönkään puolesta.

Tavallisin muuliaasi-laji on sama, jota pidetään Hispaniassakin,

nimittäin ori-hevoisen ja aasintamman sekasikiö (_Equus asinus

hinnus_), joka on enemmän aasin kalttainen ja pitkäkorvainen, vaan

aasia vähän isompi ja jouhihäntäinen, vaikka lyhemmillä ja harvemmilla

jouhilla, kuin hevoisella. Väriltään on se tavallisesti harmaan ruskea,

vaan saattaa myös samalla tavalla vaihdella väriltään, kuin

hevoinenkin. Sen tavallisimmin käytetty nimi Brasiliassa on _besta_.

Muuli-oritta nimitetään myös _machoiksi_ ja muuli-tammaa _mula'ksi_.

Myöskin tapaa paljon ori-aasin ja tamma-hevoisen sikiöitä (_Equus

asinus mulus_), jotka ovat melkein hevoisen kalttaisia, vaan pään

muodon, korvien pituuden, juurelta lyhytjouhisen hännän ja pienempäin

kavioin puolesta siitä eroavia. Hevoisia (_cavallos_) ja aaseja

(_burros_) käytetään ajoon vähemmin, ja niitä pidetään pääasiallisesti

muuliaasien synnytystä varten. Muuliaasit ovat nimittäin yleensä

hedelmättömiä, vaikka jolloinkulloin tapahtuu että nekin saavat

varsoja.

Pari päivää ennen aiottua lähtöäni olin jo valinnut itselleni pienen

muulin, joka minusta näytti kelvolliselta ja oli helppo ohjata. Kauppa

oli jo tehty, ja hinta oli suoritettava lähtiessäni, samalla kuin

maksoin asunnostanikin.

Myöhemmin tapasin pari kertaa Boa Esperancan isännän muulikauppaa

koskevassa vakavassa keskustelussa emäntänsä kanssa. Se oli pieni

hiljainen ja pehmytkielinen valkoverinen nuori nainen, jonka en ollut

huomannut muusta välittävän kuin pienistä lapsistaan, vaan joka lopulta

osoitti hyvin ymmärtävänsä myöskin brasilialaista asioitsemis-tointa.

Näiden keskustelujen jälkeen näytti isäntää vaivaavan joku

huolehdittava ajatus ja hänen käytöksensä minua kohtaan tuli araksi ja

umpimieliseksi. Minusta näytti niinkuin jotakin olisi tekeille, joka

tuntui hänestä ikävältä.

Muulini oli jo satuloittu ja satulan taakse oli sidottu ne vähät

kapineet, joita olin aikonut ottaa mukaani. Talonväelle olin jättänyt

kaksi laatikkoa, joissa oli kokoelmia ja muita tavaroitani.

Pyysin ja sain rätinkini. Sitä tarkastaessani, huomasin että siihen oli

kirjoitettu paitse muulin hinnaksi 100,000 reissiä, vielä 25,000

reissiä satulasta. Kun pyysin isännältä selitystä, niin hän vastasi,

että satula ei kuulunut kauppaan ja ettei hän voinut muulia satuloineen

myödä vähemmästä.

Hetki oli hyvin valittu tähän veijausyritykseen, jonka olin tehnyt

mahdolliseksi varomattomalla luottamuksellani talonväkeeni. Euroopankin

useimmissa maissa, saatikka sitten Brasiliassa, joutuu matkustaja niin

usein tekemisiin veijarein kanssa, että luottamus muihin kuin

varsinaisesti sivistyneihin ihmisiin on varomatonta. Sangen usein saapi

katua, jollei joka tilassa noudata kaikkia varovaisuuden sääntöjä.

Olin vielä keskustelussa Boa esperancan isännän kanssa muulikaupasta,

kun luoksemme tuli herrantapainen Brasilialainen mies ja tiedusteli

mistä oli kysymys. Isäntä vastasi että minulla oli halu ostaa

muuliaasi, joka oli edessämme. Mies, jolla näkyi olevan luonnollinen

taipumus kaupantekoon, sanoi silloin: "Tuo muuli on satuloituna 300,000

reissin (noin 600 markan) arvoinen. Vähemmästä hinnasta ei sitä saata

myödä". Isäntä näytti nolostuneelta ja vastasi luvanneensa sen jo

125,000 reissistä, jonkajälkeen mies katosi seurastamme.

Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä sallia pettää itseäni, olin jo

suostumaisillani tähän uuteen hintaan, kun tulin ajatelleeksi, että

senkalttaiselle miehelle, kuin isäntäni näyttäytyi olevan, minun ei

sopinut jättää tavaroitani säilöön, sillä mitä takeita oli minulla,

ettei hän koettaisi saada niistä lunastusrahaa tai kenties kokonaan ne

hävittäisi. Päätin siis ottaa itselleni mietintöaikaa ja menin

Martinellin ravintolaan herra Germain'in luokse. Kerroin hänelle

mitenkä minulle oli käynyt ja kysyin, luuliko hän voivani jättää

tavaroitani Martinellin luokse. Hän vastasi, että "Brasilian asukkaat

ovat kaikki varkaita ja pettureita". "Parempi on olla tekemisissä yhden

kuin kahden varkaan kanssa". "Kun Boa esperancan isäntä jo on saanut

veijata teitä muulikaupassa, niin kenties hän tyytyy siihen".

"Martinelli sitävastoin ei ole vielä saanut veijata teitä laisinkaan,

eikä ole luultavaa että hän jättäisi tilaisuutta käyttämättä, jos

sellaista ilmaantuisi".

Myös arveli hän että koko aiottu retkeni oli vaarallinen ja ettei hän

puolestaan uskaltaisi siihen ryhtyä. Minä selitin hänelle, että

matkustus kyydillä on niin kallista, että minun ennemmin kannattaa joka

kolmas viikko ostaa uusi muuli, kuin niitä vuokrata, ja että siis ei

ollut niin vaarallista, jos muulini jonkun kerran varastettaisiinkin,

eikä syrjemmällä rautatien päästä myöskään olisi vaikea saada toinen

huokeaan hintaan. Mitä taas omaan turvallisuuteeni tulee, niin ei se

voinut olla suuressa vaarassa matkustaessa niin rauhallisen ja

leppeän väestön seassa kuin Minas Geraeksen, ja vaikka pahantekijöitä

tietysti saattoi sattumalta kaikkialla kohdata, löytyi niitä

kuitenkin syrjäisillä teillä vähemmin, kuin sellaisilla isommilla

liikentäpaikoilla, joissa tähän saakka olin päiväkaudet yksinäni

kuljeksinut tarvitsematta koskaan puolustuksekseni liikuttaa

hartialtani pyssyä, jota aina kannoin muassani. Sen sijaan että olin

pysähdyspaikoistani tehnyt vaelluksia eri suuntiin, saatoin yhtä

helposti, vaan suuremmalla hyödyllä, tehdä ekskursioonini alati samaan

suuntaan.

Ystäväni Germain ehdoitti silloin, että tekisin matkustuksen Caracan

vuoristoon ja luostariin, jossa hän oli neljä kuukautta asuskellut. Hän

kertoi minulle tämän seudun ihanasta luonnosta ja sen kasvullisuuden

rikkaudesta, sekä selitti että vaikka matkustus sinne kyydillä vaatikin

suuria kulunkeja, niin tulivat ne kuitenkin korvatuiksi senkautta että

kuukausien ajan sai nauttia luostarin vieraanvaraisuutta ilman mitään

maksua. Munkit siellä olivat hyväntahtoista väkeä ja jos luostarin

superioorilta eli päälliköltä pyytäisin vieraanvaraisuutta, niin se

mielellään myönnettäisiin minulle samoinkuin muillekin tiedemiehille,

joita siellä oli käynyt. Ainoa este, joka minulla saattoi olla,

päästäkseni sinne asumaan, oli siinä että en kuulunut katoliseen

uskoon, vaan superioori oli valistunut mies, joka ymmärsi antaa

arvoa tieteellisille harrastuksille. Kuitenkin tuli minun

luonnollisesti välttää kaikkea joka saattoi loukata heidän katoolisia

ennakkoluulojaan, ja jos tahdoin superioorille olla mieliksi, tuli

minun käydä heidän kirkossaan joka sunnuntai. Luonnontutkijana minä

luultavasti en ollut ahdasmielinen uskonnollisissa asioissa, eikä siis

käynti heidän kirkossaan arvattavasti ollut minulle vastenmielinen

muussa suhteessa kuin ajan uhrauksena, vaan saattoihan niin vähäistä

uhrausta ottaa päällensä heidän vieraanvaraisuutensa tähden. Myös oli

luultavaa, että munkit tekisivät yrityksiä minun kääntämiseen

katoliseen uskoon, vaan mitenkä siinä asiassa selviäisin, se riippuisi

luonnollisesti ainoastaan minusta itsestäni. Luostarissa olisi minulla

edelleen monta etua tarjona. Siellä oli sangen hyvä kirjasto, joka

sisälsi myöskin paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja

matkakertomuksia Brasiliasta. Siellä oli munkkeja, jotka tutkivat

kasvi- ja eläin-tiedettä, ja joiden seura saattoi olla minulle

hyödyksi. Myöskin saisin siellä ekskursiooni-kumppaniksi erään

Franskalaisen dilettantin nimeltä Gounelle, joka siellä jo oli pari

kuukautta asunut ja keräsi kaikkea mitä näki sekä varmaankin minun

seurassani muuttuisi botanistiksi.

Lupasin miettiä ystäväni Germain'in ehdotusta sill'aikaa kuin veisin

tavarani takaisin Sitioon, jossa tiesin niiden olevan hyvässä tallessa,

ja otin häneltä jäähyväiset.

Palasin asuntooni ja ilmoitin Boa esparancan isännälle, ettei

muulikaupasta tullut mitään. Silloin meni hän oitis rouvansa luokse

kertomaan, minkä päätöksen asia oli saanut, jolloin kuulin rouvan

vastaavan: "Voitimme sen kuitenkin että hänen täytyy jäädä pitemmäksi

aikaa tänne asumaan". Vähän myöhemmin ilmoitin, että seuraavana aamuna

matkustaisin junalla.

Aamulla 29 päivänä maaliskuuta nousin hyvissä ajoin laittamaan

kapineeni kokoon, ehtiäkseni kello 9 lähtevään junaan. Viereisissä

huoneissa kuulin muiden matkustajain ja myöskin isäntäväen ääniä. Menin

pyytämään rätinkiäni ja odotin sitä sitten jonkun aikaa huoneessani,

vaan turhaan. Menin uudestaan sitä pyytämään, vaan isäntäväkeä ei ollut

enään tavattavissa. Huomasin myöskin, että ravintolan seinäkello oli

siirretty tuntia jälemmäksi, kuin rautatien kello, jonka mukaan olin

omani asettanut.

Mikä tarkoitus oli, saattoi helposti arvata.

Puodissa tapasin kuitenkin kirjanpitäjän, jonka käskin toimittamaan

rätinkini. Hän meni etsimään isäntää ja löysi hänet yhdessä huoneessa,

jossa hän piileli, vaan isäntä ei tullut esille, vaikka kuulin hänen

äänen, sillä huoneiden väliseinät olivat ainoastaan laudoista, niin

että helposti saattoi kuulla viereisiin huoneisiin. Tultuaan takaisin,

kirjanpitäjä ryhtyi muihin toimiin, vaan rätingistä ei tullut mitään.

Aika oli jo täpärällä ja ainoastaan yksi matkustaja-juna lähti

vuorokaudessa Lafayettestä, jonkavuoksi olisin täytynyt jäädä

vuorokaudeksi lisää, jos olisin myöhästynyt junasta. Menin senvuoksi

kirjanpitäjän luokse ja sanoin: "Nyt minä lähden. Jos tahdotte rahaa,

niin laittakaa oitis rätinki". Silloin hän otti erään paperikasan alta

esiin valmiin rätingin, jota silmäillessäni huomasin että siinä oli

muutamia markkoja liikaa ja ettei siihen myöskään oltu otettu pienempi

maksu, jonka kohta tullessani olin suorittanut.

Maksaessani jätin siis liiat pois ilman sen enemmittä mutkitta ja

läksin kuljettamaan kapineitani, joita oli niin paljon että yhteen

köytettyinä tuskin jaksoin niitä yhtaikaa kantaa, vaan kantajaa ei

ollut missään saatavissa, vaikka talossa oli useita palvelijoita.

Kun tulin asemalle, joka saattoi olla noin 300 askeleen päässä Boa

esparancan ravintolasta, oli jo niin myöhäistä etten enään ehtinyt

ostaa pilettiä, vaan menin suoraa päätä junaan, laahaten muassani

tavarani. En ollut vielä vaunuin sisässä, ennenkuin jo juna läksi

liikkeelle. Tavattuani konduktöörin pyysin hänen toimittamaan minulle

piletti ja ottamaan maksu tavaroistani, sillä myöskin tavaroista, joita

oikeastaan ainoastaan vähä määrä sallittiin kuljettaa vaunuihin,

otettiin eri maksu.

Kuudes luku.

Matkustus Caracan vuoristoon.

"Palajaa jo". -- Muulin vuokraus. -- Kulkuneuvot. --

Tavarain-kuljettajat. -- Kahvi ja paloviina. -- Camaradani. --

Tasa-arvoisuus. -- Ouro Brancon kylä. -- Brasilialainen ateria. --

Chapadas-kasvullisuus. -- Ouro Preton kaupunki. -- Neekeri-naiset. --

Antonio Pereiran kylä. -- Diamantti-huuhtomukset. -- Inficionadon kylä.

-- Metsävyöhykkeen raja. -- Campoksen ilmalaadulliset omituisuudet. --

Matto Dentron kylä. -- Kaunis tyttö. -- Lachairran puisto.

Sitiossa järjestin kokoelmiani sekä vaihdoin kuivaa paperia

kasvipaketteihini ja asetin ne laatikkoihin. Säilyttääkseni niitä

hyönteisistä, ripustelin niihin vahvasti hyönteismyrkkyä.

Jo seuraavana päivänä eli 30 p. maaliskuuta matkustin junalla

takaisin Lafayetteen, vieden muassani ainoastaan kaksi pussillista

matka-kapineita ja paperia kasvien kuivaamista varten.

Lafayetten rautatien-asemalla näin _Boa esperancan_ isännän ja hänen

palvelijansa, ja kuulin edellisen sanovan: "_Volta já! Voita já_!"

(Palajaa jo! Palajaa jo!). En kuitenkaan palannut heidän luoksensa,

vaan otin asuntoa Martinellin ravintolassa.

Germain'in välityksellä ja melkoisen tinkimisen jälkeen sain

Martinelliltä vuokratuksi kaksi muulia, sekä vielä hänen palvelijansa

saattomieheksi Caracan luostariin saakka, joka oli noin kahdentoista

Suomen peninkulman päässä Lafayettestä. Toinen muuleista oli itseäni

varten ja toisella piti saattomieheni ratsastaa. Hänen satulaansa

olivat myöskin tavarapussini sidottavat.

Muuleista ja saattomiehestä täytyi minun maksaa 50,000 reissiä (noin

100 markkaa) sekä vielä matkalla kustantaa muulien elatus ja maksaa

saattomiehen ruuasta ja yökorttierista, jotka lisäkulungit nousivat

tältä väliltä noin 35 markkaan. Perille päästyä oli lisäksi annettava

tavanmukainen juomaraha, ei vallan pieni sekään.

Kyytimiehet, joita Brasiliassa nimitetään _camaradoiksi_ eli

tovereiksi, saavat nimittäin matkoilla melkein samat ja yhtä kalliit

mukavuudet kuin isäntäkin -- niin on maan tapa -- ja ravintoloissa sekä

yöpaikoissa otetaan heidän puolestaan myöskin sama maksu kuin

isännältä. Kuitenkin ovat he tavallisesti ainoastaan palvelijoita,

sillä harvemmin ne henkilöt, joilla on tapana vuokrata muuleja, itse

ottavat vaivakseen saattaa kyyditettävää.

Mitään laillisesti järjestettyä kyydinpitoa ei sisemmällä maassa ole,

vaan valtateiden varsilla ja kaikissa isommissa kylissä löytyy

ravintolanpitäjiä tai muita yksityisiä henkilöitä, joilla kallista

maksua vastaan on tapana kyydittää matkustajia.

Muutamilla paikoin Rio de Janeiron maakunnassa sekä muuallakin,

varsinkin rantakaupunkien lähistössä, kuljettavat yksityiset yhtiöt

matkustajia hevoisrautateillä tai omnibusvaunuilla. Paitse näillä

teillä sekä rautateillä, joita löytyy varsinkin rantamaakunnissa

(v. 1887 kaikkiaan 7,929 kilometriä valmiina ja 1631 tekeillä), pääsee

maitse matkustamaan ainoastaan ratsastamalla.

Amazoni-virralla ja sen isoimmilla lisäjoilla löytyy säännöllinen

höyryliike, vaan muista Brasilian lukuisista virroista ovat harvat

ilman suurempia kanavoimistöitä laivankululle soveltuviakaan, paitse

lyhyellä matkalla niiden suupuolella. Ei edes isolla Sao Francisco

virrallakaan, jolle kauas Minas Geraes maakunnan sisään laitettiin

höyrykulku, saatu sitä kannattamaan, varsinkin siitä syystä että

muutamat virrassa olevat kosket vaativat tavarain purkamista ja

kuljetusta maitse koskien ohitse, jonkavuoksi vihdoin täytyi vetää

höyryt maalle. Eteläisemmillä maakunnilla on myöskin luonnollinen

vesitie Argentinin tasavaltaan, jonne kulkee höyrylaivoja Parana eli

Rio da Prata virtaa myöten.

Joka vuosi tuottaa kuitenkin kulkuneuvojen suhteen suuria parannuksia

Brasilialle, sillä maan valistunut väki käsittää täydelleen, kuinka

suuressa määrin Brasilian tulevaisuus riippuu sen kulkuneuvojen

kehityksestä.

Aamulla maaliskuun 31 päivänä nousimme siis muuliemme selkään,

ratsastamaan pitkin sitä leveää valtatietä (caminho da terra), joka

Queluz'ista johtaa Ouro Pretoon, Minas Geraes maakunnan pääkaupunkiin.

Vaikka tie on pari tai kolme syltä leveä, ei siellä kuitenkaan saata

käyttää heikompia ajokaluja, kuin ne kömpelöt härkävankkurit, joita

aina väliin tuli vastaamme, tavallisesti 8 tai 10 härkäparin vetäminä.

Sade-ajan eli talven rankat sateet uurtaavat nimittäin tien

pahanpäiväiseksi ja kaivavat siihen paikkapaikoin kuilujen kalttaisia

ojia ja kuoppia, jotka pitkäksi aikaa jäävät korjaamatta eivätkä ole

vaarattomia ratsastajallekaan.

Tien kunnossa pito on tosin maakuntahallinnon huolena, vaan riittäviä

varoja ei ole tähän tarkoitukseen voitu saada, sillä niin harvasti

asutussa ja troopillisten sateiden alaisessa maassa tuottaisi riittävä

maantienvero liiallista rasitusta väestölle. Lujat härkävankkurit,

joilla on kaksi yhteenliitetyistä lankuista valmistettua pyörää ja

bamburuovosta palmikoitu häkki ja usein kuomikin, saattavat

huonoimmallakin tiellä liikkua vahingoittumatta, kunhan vaan pysyvät

pystyssä. Vaarallisia paikkoja taas kiertävät ne kulkien pitkiä matkoja

tien vieressä ojien, hietatöyräiden ja puidenrunkojen yli.

Paitse karavaaneja täänkalttaisia vankkureita, jotka kovasti vinkuen

liikkuvat hitaasti eteenpäin toiset tungokseen täynnä naisia ja lapsia,

toiset lastattuina kauppatavaralla, tulee alinomaa vastaamme myös

suuria laumoja (_tropas_) muuliaaseja, joilla kullakin on taakka

seljässään.

Tavarain kuljettajat, niinkutsutut _tropeiros_, ovat melkein erityinen

lukuisa kansanluokka, joka tavoiltaan ja luonteeltaan melkoisesti eroaa

muista. Ne ovat enimmäkseen ruskea- tai tumma-ihoisia Mulatteja ja

Mestitsejä, joiden ainoana elinkeinona on kauppatavarain kuljettaminen

rantakaupungeista ja rautatienasemilta kauas sisämaahan ja päinvastoin.

Muuliaasit, joiden selkään kahdenpuolen he erityiseen lastaussatulaan

taitavasti kiinnittävät yhtäsuuret painot, ovat tavallisesti heidän

omaisuutensa, joka tuottaa heille niin paljon että he sillä elävät ja

voivat silloin tällöin ostaa uusiakin muuleja pahimmin lyöttyneiden ja

vanhentuneiden sijaan. Heitä kehutaan ainakin ammatissaan täydelleen

luotettaviksi ja rehellisiksi. Tavallista on kuitenkin että he myöskin

omalla edesvastauksellaan kuljettavat tavaroita ja jättävät vastaavan

summan panttiin omistajalle. Vaivaloisen elämän karkaisemana, on heidän

luonteensa energillisempi, tylympi ja riitaisempi, kuin Brasilialaisten

yleensä, joita omaisuuksia heidän kasvonsakin kuvastavat. Monasti

satuin näkemään pysähdyspaikkain luona, jonne oli kerääntynyt useampia

"_tropoja_", heidän tai heidän väkensä tappelevan keskenään tai

uhkaavan toisiaan seipäillä ja miekankalttaisella teurastajaveitsellä,

jota alhaisemmalla väestöllä on tapana kantaa vyössään. Melkein

seinättömän katoksen eli _rancho'n_ suojassa lepäävät he yönsä nuotion

ääressä, sillaikaa kuin muulit ovat lähistössä laitumella. Kaikki ne

rasitukset, joita taivasalla asuminen Brasiliassa tuottaa, ovat heidän

jokapäiväisenä osanaan. Ja monasti on kuitenkin tulos tropeiron

pitkästä matkasta sangen vähäinen, useasti pelkkää tappiotakin, sillä

rankat sateet ja kehnot tiet voivat häneltä turmella tavaroita tai

taudit ja rasitukset tappaa muuleja ja orjia.

_Tropaan_ kuuluu tavallisesti toista eli kolmatta kymmentä muulia,

joiden edellä kulkee johtaja, ja aina noin seitsemän muulin jäljessä

ajaja (_tocador_) joko jalkaisin tai eri muulin seljässä. Kuumuuden

vuoksi ovat tropeirot ja heidän orjansa tai palvelijansa riisuneet

vaatteet päältään, niin että heillä on ainoastaan housut jäljellä, ja

toiseen jalkaansa ovat he sitoneet kannuksen.

Silloin tällöin kohtaamme myös matkustajia, miehiä ja naisia, jotka

ratsastavat niinkuin mekin muuliaasin seljässä ja päivän-varjostin

kädessä suojana paahtavan auringon kuumuutta vastaan.

Ratsastaessaan tahtoo Brasilialainen näyttää niin komealta kuin hänen

varansa myöntävät. Jos hän aikoo matkustaa omilla muuleillaan, valitsee

hän niistä itselleen paraimman, vetää kiiltonahkaiset saappaat

jalkoihinsa, pukeutuu paraihin vaatteihinsa, joita hän suojelee pölystä

valkoisella pitkällä liinaisella päällystakilla, vaan jättää sen

etupuolelta sen verran auki että paksut molempiin liivin taskuihin

jatkenevat kultaiset kellonperät jäävät näkyviin. Hänen palvelijansa

ratsastaa taempana, kantaen edessään pientä matkalaukkua, taikka on

hänellä eri muuli matkakapineita varten. Ratsastimme useiden

yksinäisten maatalojen eli _fazendain_ ohitse, joista toiset olivat

tien varrella ja toiset näkyivät ulompaa metsän takaa. Useissa paikoin

oli tien vieressä myös kauppapuoteja (_vendas_), joissa myödään

pääasiallisesti juoma- ja ruokatavaroita, vaan joista useissa myös

voipi tilata paikkakunnan mainiota kahvia.

Joka ei ole juonut kahvia sen kotimaassa, sillä sellaiseksi on

Brasiliakin luettava, ei vielä tunne mikä herkullinen juoma kahvikin

saattaa olla. Pitkällä merimatkalla, Rio de Janeirosta Eurooppaan

tuotaessa, kadottaa se melkoisen määrän hyvänmakuisesta aroomistaan,

yhtälailla kuin teelehdetkin Kiinasta meritse kuljetettaessa. Suomessa

ei mielellään juo kahvia parantelematta sen makua hyvällä kermalla,

vaan Brasiliassa ei tee mieli turmella kahvin hienoa aroomia

senkalttaisella sekoituksella. Päivän rasittavassa paahteessa

ratsastaessa, pysähtyy mielellään vendoihin tätä virvoittavaa juomaa

nauttimaan, joka maksaa ainoastaan 8 penniä kuppi.

Olin pari kertaa huomauttanut saattomiehelleni että tahdoin pysähtyä

niissä vendoissa, joissa myötiin kahviakin, vaan siitä huolimatta

valitsi hän pysähdyspaikoiksi niitä, joissa myötiin paljastaan

_agu'ardente'a_ eli cannaviinaa, ja vasta ankaroilla sanoilla

osoitettuani tyytymyyttäni, sain hänen ottamaan huomioon minunkin

makuani.

Tämä sokuriruovon mehusta valmistettu Brasilialaisten lempijuoma, jota

nimitetään agu'ardenteksi, maistuu siihen tottumattoman mielestä sangen

äitelältä, vaan on myös vallan helppohintaista (1 vintem eli 4 penniä

isolta ryypyltä) eikä helposti päihdyttävää. Tavallisempi vielä on

cachaca (kaschassa) niminen viina, jota valmistetaan raakasokurista

(_mascarado_) eroavasta siirapista (_melako_), ja joka sisältää noin 18

astetta alkoholia. Se on vielä äitelämpää kuin agu'ardente, joka

tavallisesti on noin 20-22 asteista, ja _restilo_, joka on noin 24-28

asteista ja saadaan agu'ardentea uudestaan maskin kanssa tislaamalla.

Vaikka Brasilialaiset juovat paljon näitä canna-viinojaan, joiden

valmistaminen tuottaakin arvokkaan lisätulon fazendeiroille, samoinkuin

sen myöminen on pääelinkeinona lukuisille vendeiroille, ei Brasiliassa

kuitenkaan erittäin usein näe juopuneita. Kuumuudessa ja janossa ovat

nämät viinat virkistäviä ja sammuttavat hyvin janon. Terveydelle ovat

ne kuitenkin, varsinkin tuoreina, vahingollisempia, kuin tavallinen

paloviina. Runsaammassa määrin nautittuina ovat kaikkikin päihdyttävät

juomat kuumassa ilmanalassa varsinkin vastatulleelle kovin vaarallisia,

sillä ne edistävät keltakuumeen ja muiden vaarallisten kuumetautien

tarttumista.

Jokaisessa vendassa, jonka luona pysähdyimme, otti camarada'ni eli

saattomieheni pitemmän eli lyhemmän naukun, aina kohteliaasti ensin

kysyen, enkö minä huolinut ensiksi maistaa hänen lasistaan. Vaikka

luonnollisesti en koskaan siihen suostunut, voitti hän sillä kuitenkin,

mitä osaksi lienee tarkoittanutkin, että minä tavallisesti maksoin

hänen ryyppynsä.

Camarada'ni oli sekä ulkonäkönsä että virheittensä puolesta täydellinen

tyyppi valkoisesta syntyperäisestä Brasilialaisesta, pitkä, laiha mies,

veltolla ryhdillä, kelta-ihoinen ja kapeakasvoinen, ulottavilla

poskipäillä, matala-otsainen, hiukan koukistuneella nenällä, -- yhtä

laiska, veltto ja vaativainen, kuin petollinenkin.

Vaikka nämät camaradat yleisesti ovat ainoastaan tavallisia

palkollisia, vaatii maan tapa että matkustaja kohtelee heitä melkein

vertaisinaan, joka seikka suuresti enentää kulunkeja matkustaessa.

Säätyeroitus perustuu nimittäin Brasiliassa vallan toisellaisille

perustuksille kuin Euroopassa. Orjan ja vapaan välillä on ääretön

kuilu, ja vapaassakin kansanluokassa on vielä jonkunlaista

säätyeroitusta huomattavana tumma-ihoisten, joiden arvoluokkaan myöskin

Indiaanit kuuluvat, ja vaalea-ihoisten välillä, johon jälkimäiseen

säätyyn myöskin vaaleammat Mulatit lukevat itseään, vaikk'ei heille

yksimielisesti siihen myönnetä oikeutta. Vaan sellaisesta jaosta

vallassäätyläisiin ja talonpoikiin, jota kaikkialla Euroopassa, paitse

kenties Schweitsissä, pidetään tarkasti voimassa, ei Brasiliassa huomaa

juuri jälkeäkään. Brasilian keisarikunnassa on siinä suhteessa

tasa-arvoisuuden aate vaaleassa rodussa enemmän toteutettu, kuin

Euroopan vapaimmissakin maissa. Otamme esimerkin nais-väestä, joka

kuitenkin kaikissa maissa on ennakkoluulojen turvana. Vaikeaa olisi

Brasiliassa ajatella löytyväksi herrasväkeen kuuluvaa naista, joka yhtä

vähän tai yhtä paljon koulutetun ja yhtä varakkaan naisen kanssa ei

kehtaisi julkisessa paikassa näyttäytyä käsitysten, siitä syystä vaan

että jälkimäinen kuuluisi talonpoikaissäätyyn. Vielä vähemmin voisi

siellä tulla kysymykseen tehdä eroitusta huivipäisen ja hattupäisen

naisen välillä, niinkuin esim. Suomessa.

Poikkeuksen tässä kansanluokkain tasa-arvoisuudessa tekee Brasilian

aateli, joka kuitenkin on harvalukuinen ja oleksii pääasiallisesti

Keisarin asuinkaupungeissa Petropoliksessa sekä Rio de Janeirossa.

Vaikka aatelisarvo ei enään ole perinnöllinen, löytyy kuitenkin

jonkunlainen jäännös vanhasta korkeammasta aatelista, joka

huolellisesti on koettanut säilyttää puhtaana portugalilaista vertaan.

Mahtavana sekä sen hallussa olevain ylhäisimpäin virkain että suuren

rikkautensa kautta, on se tietänyt säilyttää itselleen sitä etusijaa,

jonka perustuslaki on siltä koettanut riistää, ja kun pääasiallisesti

sen jäsenten osaksi tulee myöskin se perinnötön aatelisuus, jonka

Keisari voipi myöntää, on se vastoin lain tarkoitusta johonkin määrin

säilynyt erityisenä säätynä yli muiden kansanluokkain.

Että myöskin eroitusta tehdään köyhän ja rikkaan välillä, on

luonnollista, vaan ei sitäkään seikkaa oteta likimainkaan niin suuressa

määrin huomioon kuin Euroopassa, eikä se myöskään ole perustuksena

säätyjakoon. Kummastuksekseni huomasin rautatienasemilla ja

ravintoloissa saman ruokapöydän ääressä asemanpäällikön ja alimman

luokan konduktöörin, kauppamiehen ja hänen renkinsä, matkustajan ja

hänen kyytimiehensä.

Ratsastettuamme 3 1/2 leguaa (noin 22 virstaa) jokseenkin mäkisen

maiseman läpi, jossa molemmin puolin tietä enimmäkseen oli nuorta

metsää, vaan paljon myöskin aukeita ahoja eli huhtaviljelyksellä

raaskattua maata sekä maissipeltoja ynnä maatalojen ympärillä

puutarhoja, joita kauniskukkaiset _Bougainvilleat_ ja isot

punasuojuksiset _Euphorbiaceit_ koristivat, tulimme kaupungin tapaiseen

kylään nimeltä _Ouro Branco_. Sen läheisyydessä on samanniminen sangen

korkea vuori-harjanne, jonka nurmiset ja kallioiset rinteet jyrkkään

kohoavat lakean maiseman yli.

Kylä on sangen laaja ja jokseenkin säännöllisesti rakennettu. Sen

yksikerroksiset, kivijalattomat savitalot ovat rakennetut riveihin

varsinkin pääkadun eli maantien varrelle, ja useimmat niistä ovat

valkoiseksi maalattuja. Kylässä on myöskin tori, jonka ääressä on

suurenlainen valkoinen kirkko, tavallista brasilialaista muotoa,

nelikulmainen ja fasaadipää tornilla koristettu.

Ensimäisen yön vietimme puoli leguaa kylästä olevassa fazendassa, joka

myöskin on ravintola sekä varustettu _rancho_-katoksella muulinajajia

varten.

Talossa on iso kaksikerroksinen maalaamaton asuinrakennus, jonka toinen

sivu jatkenee pitkäksi siiveksi. Sen yläkerroksen fasaadi on reunattu

balkongilla, joka johtaa kaikkiin fasaadi-huoneisiin. Talon vieressä

on korkealla aidalla ympäröity isonlainen puutarha, jossa kasvaa

banaani- ja oransi-puita ynnä monenlaatuisia kyökkikasveja.

Sittenkun minulta oli kysytty, makaisinko samassa huoneessa

saattomieheni kanssa, ja olin siihen vastannut kieltävästi, neuvottiin

minut talon paraimpaan huoneesen, jossa oli 3 huonoa vuodetta kukin eri

seinän ääressä, yksi pöytä ja pienoinen rahituoli, kaikki

maalaamattomia ja kömpelösti tehtyjä, ja samoin oli itse huonekin

kaikkea sievistystä vailla.

Talonväki oli lukuisa mulattiperhe, kiharatukkaisia lapsia, nuoria

miehiä ja täysikasvuisia tyttäriä, joista jälkimäiset ainoastaan

vilahdukselta tulivat näkyviin.

Tilattuani ehtoollista, lähdin siksi ajaksi kuin ruokaa valmistettiin

katsomaan luontoa ympärilläni. Kapeassa notkossa juokseva joki eroitti

talon Ouro Brancon vuoresta, jonkavuoksi en sinne saattanut päästä.

Rupesin sentähden kävelemään erästä metsänpolkua, vaan kasvullisuus oli

talon lähistössä yksitoikkoista, jonkavuoksi pian palasin takaisin.

Illalliseksi saimme Brasilian tavallisia ruokalajeja: lihalientä

kaaliksien kanssa sekä rasvaista ruskeaa paputuuninkia, riissipuuroa ja

maniok-jauhoa, joita kolmea lajia syödään leivän asemesta, paistia sekä

tuoreesta että kuivatusta lihasta, ja jälkiruuaksi marmelaadeja, tehdyt

myrttien heimoon kuuluvan goiaban (_Psidium pomiferum_) hedelmistä,

sekä päälle kahvia. Kaikki muut ruokalajit paitse soppa ja jälkiruuat

sekoitetaan yhteen samalle lautaselle ja sekoituksen päälle

ripustellaan maniok-jauhoa. Siten ne maistuvatkin paraiten. Sellainen

on Brasilialaisten ruokajärjestys yleisesti.

Syödessä pyysin olutta, ja tuotiinkin minulle puteli oikeaa Wienin

kaupungissa Europassa valmistettua olutta, jonka etiketti kyljessä

todisti sen väärentämättömyyttä. Isäntä vilkaisi minuun nopeasti ja

valmistautui avaamaan putelia, vaan minä keskeytin häntä, kysyen:

"Mitäs tämä puteli maksaa?"

"Puolitoista tuhatta reissiä (noin 3 m.)."

"Eikös ole muuta olutta?"

"Ei.

"Viekää pois sitten. En ole ennen nähnyt olutta, joka maksaa

puolitoista milreissiä.

Ylenkatseellisella silmäyksellä minuun vei hän sen pois, nähtävästi

tottumattomana sellaiseen tarkkuuteen.

Pienistä asioista kuvastuu ihmisten luonne usein selvimmin. Kun tapaa

ainoastaan Wienin olutta ravintolassa Brasilian sydänmaalla ja

paikalla, josta oluttehdas on ainoastaan kolmen peninkulman päässä

(Ouro Pretossa), niin kääntyy ajatus siihen huolettomaan ja

kerskailevaan tuhlaavaisuuteen, jota matkailijat yleisesti pitävät

Brasilialaisten luonteesen kuuluvana omituisuutena.

Kotimaisia oluttehtaita löytyy muutoin useissakin paikoin Brasiliassa,

vaan niissä valmistettu olut ei ole verrattavaa eurooppalaisiin olviin,

sillä ohra ja humalat ovat tuotavat Euroopasta, jonkavuoksi ne joko

pahettuvat matkalla tai -- niinkuin minulle on kerrottu -- käytetään

kotimaisia viljalajeja sekoituksena, joka huonontaa makua. Sangen

yleisesti tuodaan sentähden Brasiliaan eurooppalaista olutta, vaikk'ei

se ole soveliasta ulosvienti-tavaraa pitkille matkoille, varsinkaan

kuumiin maihin, sillä kylmässäkään ei se säily monta viikkoa. Sitä

myödään siellä sitten kalliimmasta hinnasta kuin viiniä.

Seuraavana aamuna oli aikomuksemme lähteä aikaiseen liikkeelle,

päästäksemme hyvissä ajoin Ouro Preton kaupunkiin, vaan saattomieheni

päästi aamusella toisen muulin karkaamaan ja sai sitä ajaa takaa

kotiapäin hyvän matkaa, toisen muulin seljässä ratsastaen. Vasta kello

7 aamulla (1 p. huhtikuuta) pääsimme liikkeelle.

Tie kulkee ensin pitkin Ouro Branco vuoren juurta, vaan nousee

sitte vuorelle, vähemmin jyrkkää metsäistä rinnettä myöten, silloin

tällöin suikerrellen myöskin saviliuskakivi, itacolumiitti- ja

kalkki-kallioiden välitse. Ylempänä vuorella tulimme aukeaan

metsättömään tasankoon, jossa on ainoastaan mataloita mäkiä.

Kasvullisuus on siellä kokonaan vaihtunut. Capadas-kasvisto eli

Brasilian alpiini-kasvullisuus, joka oikeastaan kuuluu ylempään campos

regiooniin, on siellä astunut metsäin ja nurmisen campoksen sijaan.

Muutaman jalan korkuiset puiset liljakasvit _Vellozia_ sukua tekevät

siellä maiseman kummallisen näköiseksi, kohottaen, laihan heinän ja

ruohokon yli, mustia palaneen näkösiä melkein haarattomia runkojaan,

joiden latvassa isot tumman-siniset kukat loistavat tiuhan

kapealehtisen lehtiruusukkeen keskellä. Velloziain Brasilialainen nimi

on _canella d'ema_ eli kamelikurjen jalka.

Vuoren harjalla pysähdyimme päivällistä syömään pieneen ravintolaan

nimeltä _Arto da Serra_, josta oli avara näköala sekä pitkin vuorta

että vuoren ympäristöön. Apinain räkytystä kuului sinne yhtämittaa,

joka osoitti että niitä löytyi runsaasti lähistön metsäisissä

notkoissa. Sekä metsästykseen että ekskursioonein tekemiseen olisi

paikka ollut varsin sovelias, vaan täytyi kumpaisestakin luopua,

välttääkseni ajankulua ja matkakapineitteni enentymistä liian

aikaiseen.

Arto da Serrasta eteenkinpäin kesti matkaa aukealla vaan vaihtelevalla

ylängöllä, kaltevien _Cladonia_-jäkälillä koristettujen kallioiden,

_Vellozia_-ketojen ja vesiperäisten heteniittyjen välitse, joilla

jälkimäisillä heikon heinäkasvullisuuden seassa vetivät huomiotani

puoleensa punakukkaiset _Droserat_ (kihokit), hieno-kortiset

ruskeatähkäiset _Xyridei_-liljat ja samoin Monokotyledoneihin

(yksisirkkaisiin) kuuluvat kummalliset _Eriocauleit_ valkoisilla

koppiloillaan isossa sarjassa suomuisen varren latvassa.

Ratsastettuamme ainoan fazendan ohitse, joka oli nähtävissä

vuoriharjanteen avaralla näköalalla, laskeutui tie alas hyvin mäkiselle

metsää kasvavalle maisemalle. Väliin kiipesimme ylös korkeita jyrkkiä

rinteitä myöten, väliin laskeuduimme alas syvään notkoon, ruvetaksemme

uudestaan vaivaloisesti kipuamaan notkon toista rinnettä myöten ylös.

Pysähdyimme tien syrjään antaaksemme sijaa muuleille, jotka kulkivat

ohitsemme työläästi hypähtäen ja hoiperrellen kiveltä kivelle raskas

taakka seljässä pitkää jyrkkää säännöttömiksi portaiksi kolhittua

kallioista mäkeä ylös.

Vallan asumattomalla seudulla, ahtaissa kallioiden ja jyrkkäin mäkien

välisissä metsäisissä notkoissa ratsastaen yksinäni, sillä olin jäänyt

jälkeen saattomiehestäni kun aina väliin astuin muulin seljästä

poimimaan kasveja tien vierestä, tulin ajatelleeksi että täällä olisi

kokonaan turvattomana rosvojen käsissä, jos niitä sattuisi siellä

oleskelemaan. Kun en sellaisista kuitenkaan ollut kuullut puhuttavan,

jätin pyssynikin koteloonsa, jossa sitä kannoin, vaan myöhemmin sain

tietää että niillä paikoin todellakin oli usein tavattu karanneita

orjia, jotka elättivät itseään matkustavaisten rosvoamisella.

Lähempänä Ouro Pretoa tulimme _Rio d'Ouro Preton_ laaksoon, jonka

jyrkkää rinnettä pitkin on kaivettu tie korkealle ylös virran uomasta.

Virran toisella puolella yhtä jyrkällä rinteellä kaivettiin paraikaa

tietä ja tunneleja Ouro Pretoon jatkettavaa rautatietä varten.

Äkkiarvaamatta avautui vuoren takaa eteemme Minas Geraes -maakunnan

pääkaupunki _Ouro Preto_. Laskeutuessamme sen mäkisille kaduille alas

joen luona olevalta korkealta rinteeltä osoitti kelloni 4 j.p.p. Olimme

silloin ratsastaneet noin 5 leguaa (melkein 31 virstaa) Ouro Brancosta.

Tämä "Tumman kullan kaupunki" on saanut nimensä sen johdosta että sen

ohitse juoksevan pienen samannimisen joen varsilla ennen löydettiin

runsaasti kultaa. Kultakaivokset löysi siellä vuonna 1699 eräs Antonio

Dias de Taubate, ja kaksitoista vuotta myöhemmin oli niiden luona jo

kaupunki, joka silloin kantoi nimeä _Villa Rica_.

Villa Rican ensimäinen historia on yhtäläinen kuin useiden muidenkin

Brasilian sisämaan kaupunkein, joita kultaa etsivät seikkailijat ovat

perustaneet.

Varsinkin Sao Paulo maakunnan asujamilla oli tapana muodostaa

_bandeiras_ nimisiä retkikuntia, jotka tunkeutuivat autioille tai

ainoastaan Indiaanein asumille salomaille kultaa etsimään. Monella

paikkakunnalla, jonne he saapuivat, kantoivat Indiaani-naisetkin

kultaisia koristuksia ja useissa paikoin löytyi maassa niin runsaasti

kultaa että bandeirat ilman suurta vaivaa kokosivat siitä äärettömiä

rikkauksia. Runsain oli kullansaanti kahdeksannentoista vuosisadan

alkupuolella. Senaikuisten kullan-huuhtomusten rikkautta todistaa se

seikka, että hallituksen vuotuinen viidennes siitä nousi yhdeksään ja

kahteentoistakin miljoonaan livriin.

Useat vuori-lajit, niinkuin ylemmät gneissi-kerrokset,

katinkulta-liuskakivet, grauvakat, ukonkivet, itakolumiitit ja

quartsiitit sekä runsas diluvium eli hieta, joka on syntynyt niiden

rapautumisesta troopillisen ilmanlaadun ja sateiden vaikutuksesta,

sisältävätkin Brasiliassa melkein kaikki kultaa. Enimmin sitä

kuitenkin saadaan huuhtomalla notkoissa ja virtain uomissa

olevasta _cascalho_-maasta, joka on ukon-kiven- ja saven-sekaista

alluviaali-hietaa ja vierto-soraa.

Vaan kullan-saanti on jo kaikkialla Brasiliassa vähentynyt ja tätä

nykyä nousee se koko maassa vuotuisasti ainoastaan puoleentoista

miljoonaan milreissiin (v. 1884-1885 1,387,500 milreissiin ja

v. 1885-1886 1,649,400 millreissiin).

Niin kauan kun seudulla löydettiin runsaammin kultaa, oli _Villa Rica_

eli "Rikas kaupunki" kukoistuksessa, ja sen väkiluku nousi paraimmalla

ajalla 20 tuhanteen saakka, vaan kulta on loppunut ja kaupungin arvo on

sen muassa vähentynyt, niin että asukasluku Ouro Pretossa tätä nykyä

nousee ainoastaan 10 tuhanteen, vaikka Ouro Preto on maakunnan

pääkaupunki ja siellä myöskin sijaitsee sotaväkeä.

Se on rakennettu jyrkille mäille ja sen huoneet ovat yksi- tai

kaksi-kerroksia, kiinni toisissaan sekä, niinkuin on tapana

Brasiliassa, valkoisia, punaisilla, sinisillä tai keltaisilla

ikkunapielillä ja verandoilla, ynnä tiilikattoisia.

Jos ottaa vaivakseen kiivetä ylös sen huonosti kivitettyjä katuja

myöten, jotka osaksi ovat muodostetut kivisiksi portaiksikin, saapi

nähdä kauniin näköalan, jossa noin peninkulman päässä myös eroittaa

Brasilian korkeimman vuorihuipun, noin 6,000 jalkaa (1750-1840 metr.)

korkean louhisen ja metsättömän _Itacolumin_.

Kaupungin korkeimmalla kukkulalla on torin ääressä useita virallisia

rakennuksia, niinkuin Palacio do governo (hallituspalatsi), Casa da

camara municipal (raatihuone), Assemblea provincial (säätyhuone),

y.m. Muutoin on kaupungissa vielä 12 kirkkoa, iso vankihuone,

kirjasto, lyseo, kasvitieteellinen tarha, jossa viljellään paljon

lääkintä-kasveja, teaatteri, useita kasarmeja ja thesouraria da fazenda

eli rahakamari.

Otin asuntoa hotel do Monteiro'ssa, joka oli kaupungin paras ravintola.

Vaikka sen huoneet ja huonekalut olivat vallan kurjassa tilassa, olivat

hinnat kuitenkin ensimäisen luokan ravintolan mukaan: yhdestä ateriasta

ja yösijasta kahdelle hengelle 6 tuhatta reissiä (noin 12 markkaa).

Ravintolossa tapasin ruoka-ajalla muutamia ylioppilaita ja nuoria

virkamiehiä, joista toiset olivat kaupungin asukkaita, toiset

matkustajia 12 virstan päässä olevasta _Mariannan_ kaupungista.

Seuraavana aamuna oli saattomiehelläni taas viivytyksiä. Hän kengitytti

ja syötätti ruskeaa muuliamme, ja lainasi eräältä tuttavaltaan uuden

muulin valkoisen muulimme sijaan, jonka jo entuudestaan lyöttynyt selkä

oli liiaksi pahettunut soveltuakseen ratsastukseen, vaikka vaihtaja

hyvin saattoi käyttää muuliamme muihin töihin.

Aamupäivällä 2 p. huhtikuuta jatkoimme matkaamme Ouro Pretosta

eteenpäin.

Kaupungin lähistö on metsätöntä mäki-maata, josta heinä oli karjalla

syötetty tarkkaan pois. Se ei kuulu kuitenkaan campos-regiooniin, vaan

ylempään metsä-alueesen, vaikka metsän-haaskauksella siellä metsä on

hävitetty pois, ja vähän kauempana kaupungista alkaakin uudestaan

metsää. Varsinaiset troopilliset hedelmät niinkuin kahvi, banaani ja

ananas eivät siellä enään hyvin valmistu, jotavastoin tempereeratun

ilmanalan hedelmäpuita esim. quittenbaumia (_Cydonia vulgaris_) sekä

persikka- ja omenapuita viljellään menestyksellä Ouro Preton

puutarhoissa. Muutoin ei siellä harjoiteta maanviljelystä

mainittavasti. Potaattien sanotaan siellä antavan kolme satoa vuodossa.

Tien vieressä on fazendoja ja tiuhan takaa, noin puolen leguan päässä

toisistaan, pieniä viinakapakoita, joihin saattomieheni poikkesi

useampiin.

Pysähdyimme yhteen sellaiseen levähtämään. Mökki oli rakennettu savesta

ja oksaristikoista, ja maalaamaton sekä ulkoa että sisästä. Sisusta oli

katon luota vajanaisilla väliseinillä jaettu useihin kapeihin

osastoihin, melkein pilttujen tapaan talleissa. Emäntänä oli siellä

puhdasverinen Neekerinainen, joka katoamattomalla hymyllä koki osoittaa

hyväntahtoisuuttaan. Lieneekö hän ollut alle kolmenkymmenen eli yli

viidenkymmenen ikäinen, sitä ei hänestä, enemmän kuin tavallisesti

muistakaan Neekerinaisista, ollut helppo sanoa. Niin pian kun

Neekerinaisen neidellisyyden hempeys on ohitse, säilyy hän suurimman

osan ikäänsä melkein muuttumattomana, paitse siinä tapauksessa että hän

myöhemmin alkaa lihota, jolloin ikäero tulee selvemmin näkyviin.

Kaiketi emännällämme lie mieskin ollut, koska huoneen nurkassa oli

miehenkin työkaluja.

Istahtuimme kukin pilttuunsa penkeille, jotka olivat väliseiniin

kiinnitetyt pöydän ääreen, odottaaksemme kunnes emäntämme kiehahtaisi

meille kupillisen kahvia.

Pian se olikin valmista. Juotuamme kupin ja vielä toisenkin, ja

saattomiehen maistettua vielä kaschassaansa, lähdimme uudestaan

matkalle.

Lähellä _Antonio Pereiran_ kylää tulimme seudulle, jossa löytyi niin

runsaasti rautamalmia, että maantietäkin oli sillä pitkät matkat

peitetty.

Maantien vieressä oli vuorissa muutamia pienempiä luolia, joita oli

kaivettu rautasuonten tutkimista varten.

Vuoret, joiden kallioperusta oli monessa paikoin näkyvissä, olivat

savi-liuskakiveä.

Tulimme sitte metsättömään ja lakeaan avaraan laaksoon, jossa on

Antonio Pereiran kylä. Koko laakso oli pahasti muokittua ja kaivettua

säännöttömiksi haudoiksi ja hietaroukkioiksi, joiden paljas, paikoin

musta, paikoin ruskea hiekka antoi koko seudulle surkean näön. Se oli

kullan huuhtojain työtä. Laakso oli vielä lyhyen ajan takaa kullasta

rikkainta seutua koko maakunnassa, vaan kullan-saanti on siitä nyt jo

melkein loppunut, jonkavuoksi Antonio Pereira tätä nykyä on köyhä kylä,

jossa taloista toinen puoli ovat autioina, ja kylän toinen komeasti

rakennettu kirkkokin seisoo katottomana rappeutumassa, ikäänkuin

muistomerkkinä niin monen pettyneistä toiveista.

Myöskin on tällä paikkakunnalla, niinkuin useissa muissakin osissa

Minas Geraes maakuntaa, löydetty diamantteja. Enimmin niitä kuitenkin

on Brasiliassa tavattu pitkin Serra do Espinhaco nimistä

vuoriharjannetta sekä varsinkin Diamantinassa ja Bagagem'issa Minas

Geraeksessa ynnä Bahian Chapadassa.

Niitä saadaan samasta cascalhosta kuin kultaakin ja paraastaan niitä

löytyy raudasta rikkaassa maassa sekä jokien pohjassa. Ne ovat

tavallisesti yksinäisinä kristalleina kiinni konglomeraateissa, jotka

ovat jotensakin samankalttaisia kuin Suomen järvissä löytyvät

malmi-palaiset.

Niiden kokoamista varten kuivataan salpauksilla tavallisesti

joen pohja, josta sitten poistetaan päällimäinen sora, kunnes

_cascalho virgem_ tulee esiin. Se on suurimmaksi osaksi pyöreä- tai

litteä-kivistä sileäksi kulunutta vierto-kivikkoa, ja sen seasta

saadaan sitten diamantit eroitetuiksi huuhtomalla. Isommat kivet

poistetaan käsillä huuhto-astiasta eli _bateia'sta_ ja hieta ja savi

huuhdotaan siitä vedellä. Sora, joka siten on jäänyt bateiaan

jäljelle, levitetään sen pohjaan ja käännetään auringon säteitä kohden,

jotka saavat diamantit loistamaan, niin että niitä voipi sormilla

poimia astiasta. Tässä luontoperäisessä tilassaan ovat diamantit

nimittäin himmeitä, niin että niitä muutoin ei helposti eroittaisi

ukonkivimurusista. Tarkemmin niitä tarkastaessa huomaa kuitenkin, että

niiden pinnat, jotka säännöllisillä särmillä yhtyvät toisiinsa, ovat

vähän kuperia, jotavastoin ne ukonkivi-kristalleissa ovat tasaisia.

Kun diamantin-huuhtojat jonkun ajan jälkeen uudestaan huuhtovat ennen

jo puhdistamia casealho-roukkioitaan, löytävät he niissä usein

uudestaan diamantteja, jonkavuoksi he uskovat sellaisia vieläkin

muodostuvan maassa. Koska diamantit ovat ainoastaan kiteytynyttä

hiiltä, niin on arveltu että _canella d'ema_ (Vellozia) nimiset kasvit

voisivat mädätessään niitä synnyttää, sillä ne kasvavat diamantteja

sisältävällä maalla. Sitä vastustaa kuitenkin se seikka, että eräitä

lajeja kivennäisiä aina tavataan diamanttein muassa, niin että niiden

löytyminen maassa on varmana todistuksena siitä että siinä myös on

diamantteja. Varmimpina merkkeinä diamanttein löytymisestä pidetään

_ferragem_-kiviä, jotka bateiassa loistavat melkein kuin diamantit ja

ovat harmaata titanianataasia. Samaten myöskin punaiset, keltaiset ja

mustat jaspis-kivet ovat diamantti-maan tunnusmerkkejä.

Myöhempinä aikoina on myöskin löydetty diamantteja itakolumiitissa,

jota senvuoksi pidetään sinä vuori-lajina, josta diamantit ovat

murenneet hietaan.

Samoinkuin kullan, on diamantteinkin löytö vuosi vuodelta vähentynyt,

niin että niiden eksportti nousi vuonna 1884-1885 ainoastaan 644

tuhanteen ja vuonna 1885-1886 340 tuhanteen milreissiin, jotavastoin se

parikymmentä vuotta takaperin vielä vaihteli vuotuisesti 3 tai 5

miljoonan milreissin vaiheilla.

_Antonio Pereirassa_ syötyämme aamiaista ja _Penta Rodriges_ nimisessä

kylässä vähän aikaa levähdettyämme, saavuimme kello 5:en aikaan sangen

isoon ja hyvin rakennettuun kylään nimeltä _Inficionado_, joka on 5

leguaa (31 virstaa) Ouro Pretosta. Jo vähän sitä ennen oli _Serra da

Caracan_ vuoristo tullut siintävänä korkeana varjona näkyviin.

Kylän vastakkaisissa päissä olevasta kahdesta ravintolasta valitsimme

yö-asunnoksemme lähimmän, sillä lähelle Inficionadoa saapuessamme oli

ilma tullut sateiseksi.

Inficionado on Portugalin kirjallisuuden-historiassa mainittu paikka,

sillä sieltä oli syntyisin runoilija _P. José de Santa Rita Durao,

Caramuru_ nimisen runoelman kirjoittaja.

Kello 6:en aikaan aamulla lähdimme ratsastamaan eteenpäin.

Tie kulkee sen avaran, tällä paikalla matalamäkisen tasangon reunalla,

jossa _Rio Doce_ useine lisäjokineen saapi alkunsa, ja jota etelässä

rajoittaa _Serra da Mantiqueira_ ja lännessä _Serra do Frio (Serra do

Epinhaco_) nimiset vuoriharjanteet.

_Serra da Caraca_, joka parin leguan päässä vasemmalla tiestämme kohoaa

äkkijyrkkään 4 tuhatta jalkaa tasangon yli, on myöskin ainoastaan lyhyt

haarake Serra do Frioa.

Koko tämä ala Serra do Friosta ja Serra da Caracasta aina merenrantaan

saakka kuuluu metsä-regiooniin. Sitä vastoin Serra da Caracan ylemmillä

osilla ja siitä sekä Serra do Friosta, länteenpäin on aukeaa

campos-maata.

Tällä tienoolla ulottuu siis metsä-alue noin 300-350 virstaa meren

rannasta sisämaata kohden, vaan Rio de Janeiroa vähän lännemmässä on

sen raja ainoastaan 80-70 virstaa merestä, ja Etelä-Brasiliassa, jossa

_Serra do Mar_ sen rajoittaa, on se vieläkin kapeampi. Samoin lähenee

campos-alue myöskin pohjaisessa meren rantaa, kunnes se _Sao Francisco_

virran suun luona (10° e. l.) _Pernambucon_ maakunnassa tapaa meren ja

siitä pohjaiseen (3° e. l.) ulottuu meren rantaan saakka. Kuitenkin

tavataan tämän metsäregiooninkin piirin sisäpuolella ikäänkuin saarina

yksityisiä campos-aloja, nimittäin korkeampain vuorten harjanteilla,

esim. jo Rio de Janeiron lähistössä. Samaten myöskin campos-alueella

kasvavat usein laaksot ja notkot tiuhaa metsää.

Syynä tähän erillaisuuteen metsä- ja campos-alueiden kasvullisuudessa

on sateiden eriaikaisuus näillä kahdella alalla. Metsäregioonissa sataa

kaikkina vuodenaikoina, vaikka tosin kesällä (lokakuusta maaliskuuhun)

kokolailla runsaammin. Vaan campos-regioonissa sataa ainoastaan

lämpöisellä vuodenajalla eli kesällä, jotavastoin talvi eli viileämpi

vuodenaika on kokonaan sateeton. Siellä ei siis saata kasvaa metsiä,

sillä ne eivät voisi kestää puolenvuotista kuivuutta paahtavassa

päivänpaisteessa talvella, joka campos-alueellakin on yleensä vielä

yhtä lämmin kuin kesä Suomessa. Vaan mataloilla virtain rannoilla,

joita ei talven sateettomuuskaan saa pahasti kuivumaan, tavataan vielä

campos-alueellakin metsiä, sillä siellä saavat metsät virrasta

kosteutta kuivallakin vuodenajalla.

Syy taas siihen, ett'ei campos-alalla sada yhtälailla kuin metsää

kasvavalla rannikko-vyöhykkeellä, on pääasiallisesti Brasilian

maanpinnan rakennossa. Sateita rannikolla tuovat myöskin talveksi

kosteat passaadi-tuulet, jotka puhaltavat Atlantin merestä nousevaa

kosteutta mantereelle. Vaan rannikkoa pitkin kulkevat korkeat

vuoriharjanteet, Serra do Mar'ista Serra do Frioon saakka, kääntävät

passaadi-tuulet ylöspäin kylmempiin ilma-kerroksiin, joissa niiden

kosteus jäähdytyksestä tiuhenee sateeksi. Sillä tavoin kadottavat

passaadi-tuulet ranta-vuoriston vaikutuksesta jo metsä-alueella

vesi-kaasut, joita ne ovat imeneet itseensä puhaltaessaan Atlantin yli,

ja sisä-osilla maata on senvuoksi ainoastaan kuuman vuodenajan

aikaansaamia sateita.

Pernambucosta pohjaiseen ei enään löydy jyrkkää rantavuoristoa, joka

tiuhentaisi passaadi-tuulten kosteutta sateeksi, vaan sensijaan

puhaltaa talvella niitä vastaan kylmä viima sisämaasta, joka saapi ne

satamaan rannikolla. Kesäaikana vaikuttaa kuumentunut sisämaa

päinvastoin että passaadituulet puhaltavat rannikon ylitse

muodostamatta sadetta ennenkuin sisemmällä mantereella ja samalla

estävät rannikolla syntymästä kylmiin yläilmoihin kohonevia tuulia,

jotka aikaansaisivat sateita. Pernambucon rannikolla on senvuoksi kesä

kuiva vuodenaika, jotavastoin talvikuukaudet (kesä-, heinä- ja elokuu)

ovat siellä sateisimmat.

Kesän kuivuus vaikuttaa siis Pernambucon seudulla, ett'ei myöskään

siellä saata kasvaa metsää, vaikka kuiva aika siellä ja sisemmällä

campos-alueella ilmaantuu päinvastaisessa järjestyksessä, edellisellä

seudulla kesällä eli lämpöisellä vuodenajalla ja jälkimäisellä seudulla

talvella eli viileämmällä ajalla.

Brasiliassa ovat siis samat vuodenajat eri seuduilla niin erillaisia,

ett'ei koskaan löydy aikaa, jolloin hedelmäpuut eivät olisi edes

jossakin osassa Brasiliaa kypsällä hedelmällä.

Ratsastettuamme _Agua Quente_ ("Kuuma vesi") nimisen kylän läpi, jolla

on nimensä siitä että sen läheisyydessä ennen löytyi kuumia lähteitä,

vaikka ne kullan kaivamusten kautta ovat hävitetyt, tulimme jälleen

campos-alueelle.

Kolme leguaa (18,5 virstaa) matkustettuamme Inficionadosta, tulimme

kaupunginkalttaiseen isoon kylään nimeltä _Catas Altas de Matto

Dentro_. Huoneet olivat siellä molemmin puolin katua yhdessä jonossa,

kiinni toisissaan, vaan pieniä ja yksikerroksisia, ja useat autioita.

Niiden ikkunat olivat enimmäkseen ilman lasia, kahdenpuolisilla

luukuilla tai alaslaskettavilla puisilla liiste-sermeillä suljettavia.

Poikkesimme taloon, jolla oi ollut vendaa eikä ranchoa, ja joka

muutoinkaan ei ollut varsinainen ravintola, vaikka matkustavaisten

siellä sallittiin levähtää ja tehdä tilauksiaan. Sillaikaa kuin

saattomieheni meni ruokkimaan muuleja, astuin taloon, jonka

vierashuoneet olivat auki, vaikkei ketään ollut talossa kotona.

Hetkisen odotettuani, tuli etehiseen nuori neitonen, joka, avonaisen

oven kautta nähtyään minut huoneessa, astui luokseni ja antoi minulle

kättä, vaan kohta senjälkeen, huomatessaan äitinsä tulevan ulkoa

etehiseen, hämmästyen ja punastuen riensi ulos, ennenkuin olimme

ehtineet virkkaa muuta kuin "boas dias" (hyvä päivä).

Hän oli ainoa kaunis nainen, jonka vielä olin sisämaassa nähnyt. Hänen

kasvonsa olivat virheettömän säännölliset, poskensa punaiset ja ihonsa

valkea, niinkuin naisilla pohjaisissa maissa.

Vähän myöhemmin huomasin hänen pari kertaa pilkistävän oven raosta,

vaan sisään ei hän enään koko ajalla, kuin olin talossa, rohjennut

tulla. Naiset ovat nimittäin Brasiliassa ja varsinkin sisämaassa ihan

tottumattomat miesväen seuraan. Mustasukkaisella arkuudella säilytetään

niitä, sekä naineita että naimattomia, perheesen kuulumattoman miesväen

seurasta. Jos kuinkakin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti isäntä

vastaanottaa vierastansa, ei hän kuitenkaan salli naisväkensä tulla

näkyviin edes tervehtimään tai syömään samassa huoneessa. Ainoastaan

vanhempi naisväki liikkuu vapaasti talossa.

Vähän matkaa Matto Dentrosta etempänä poikkesimme maantieltä pienelle

polulle, joka on oikotie Caracan vuoristoon ja lyhentää matkan

luostariin kolmeksi leguaksi. Aukealta harjulta laskeuduimme notkoon,

jossa kaalasimme muutamia syliä leveän ja toista kyynärää syvän joen

yli. Sieltä kulkee polku pienen mökin ohitse ja johtaa metsäisessä

notkossa toisen samanlaisen joen ylitse. Monessa mutkassa kierrettyään

pitkin pensahikkoisten mäkien rinteitä, kääntyy polku sitten avaraan

laaksoon, joka johtaa Caracan vuoristoon.

Caracan vuoriston rinteellä laakson suussa on talonpoikamaisen Mulatin

hallussa oleva miellyttävä maatalo nimeltä _Lachac'ra_. Sen vieressä on

iso ja uhkeasti rehoittava puutarha, jossa kasvaa palmupuita,

banaaneja, kahvipensaita, viiniköynnöksiä, oranseja, sitrooneja ja

persikoita sekä goiabeirapuita (_Psidium pomiferum_), joiden viimeksi

mainittujen paraillaan kypsiä hedelmiä (_goiabas_) saattomieheni poimi

taskunsa täyteen ohiratsastaessaan. Hän katsoi oikeudekseen niitä

noukkia, sillä ne kasvoivat myöskin ulkopuolella puutarhaa, ja useat

melkein samanlaiset lajit _Psidium_ sukua ovat Brasiliassa

metsähedelmiä. Niiden hedelmät ovat Suomen omenain kokoisia, ulkoa

keltaisia, punaisella rakeisella ytimellä, sekä isosiemenisiä. Niiden

maku on sangen miellyttävä ja muistuttaa tuoreesta viikunasta, vaan on

samalla sekä imelä että hapan.

Lachac'rasta on erittäin kaunis näköala avaran aaltoilevasti

epätasaisen lakeuden yli, jonka takana eroittaa himmeästi kaksi

siintävää vuorenhuippua taivaan reunalla.

Tehden noin 6 leguan mutkan on tie kiertänyt pohjaiseen Caracasta,

johtaakseen vuoriston sisään tunkevaan avaraan laaksoon, jonka

pohjukassa on Caracan luostari. Lachac'rasta jatkenee sinne johtava

polku ratastienä, joka nousee vuoriston rinnettä myöten ylöspäin, niin

että melkein yhtämittaista ylämäkeä kestää liki peninkulman matkan

luostarin lähelle saakka.

Muutaman virstan päässä Lachac'rasta on tien vieressä korkea koski,

jossa vesi syöksee jyrkkää kalliota myöten alas. Muuten ei ole paljon

vaihtelusta siinä melkein keskeytymättömässä metsässä, jonka läpi tie

kulkee, ja joka sulkee näköalan. Kärsimättömyydellä odotan metsän

loppumista, kun äkkiarvaamatta kallion takaa pistää esiin kirkon

valkoinen torni, ja kohta sen jälkeen saavumme luostarin ison poriin

eteen.

Neljän päivän ratsastuksen jälkeen ja matkustettuani Rio de

Janeirosta noin 55 Suomen peninkulmaa, tulin Caracan luostariin ja

pappi-seminaariin.

Seitsemäs luku.

Caracan luostarissa.

Tulo luostariin. -- Iso kirja. -- Seurani luostarissa. --

Luostarikoulu. -- Vuorimaan luonto. -- Brasilian viini. -- Indiaanein

viini. -- Kallisarvoisia puita. -- Karjanhoito. -- Verta imevät

lepakot. -- Paimenet. -- Metsä-marjat ja metsä-hedelmät.

Caracaan vievä tie johtaa palmupuilla reunatun terrassin eteen, joka

päättyy korkeana kivi-seinänä. Siinä olevan ison portin läpi pääsee

sievästi hakattuja kivisiä portaita myöten nousemaan kukka-lavoilla

koristetulle terrassille.

Vastapäätä porttia, kukka-pengerten toisella puolen, ovat leveät

kiviset portaat, jotka vievät luostarin kirkkoon.

Gööthiläiseen stiiliin taidokkaasti rakennetun kirkon fasaadia

kaunistaa kapea-huippuinen kello-torni, joka on kirkon kapeammassa

päässä ja sen fasaadi-oven kohdalla. Molemmilla sivuilla johtavat

kirkon kiviset portaat kaksikerroksisiin pitkiin luostari-rakennuksiin,

jotka ovat yhdessä jonossa kirkon kanssa ja taaksepäin jatkenevat

siipi-rakennuksiksi sekä muodostavat umpinaisen neliskulmaisen

huone-jakson kirkon taakse.

Luostarin portin luona tuli minua vastaanottamaan eräs munkki,

pappiseminaarin opettaja _Gollaro_, jolle franskan kielellä esittelin

itseni ja selitin asiani. Hän saattoi minut kirkon vasemmalla puolen

olevaan rakennukseen, jossa munkit asuvat, ja jäi kanssani odottamaan

superioorin eli johtajan palajamista kirkosta, jossa parastaikaa

pidettiin rukousta.

Hän kertoi olevansa Kreikkalainen Konstantinopolista ja ennen

kuuluneensa Venäjän uskoon, vaan kääntyneensä roomalaiskatooliseen,

koska se muka oli vanhempi ja senvuoksi oikeampi. Hän oli yhtä

avomielinen itsensä suhteen kuin vapaa, liiankin vapaa, kysymyksissään

minun asioistani, jonkavuoksi muutamissa minuuteissa olimme jo kuin

vanhat tuttavat.

Vähän myöhemmin esitti hän minut luostarin superioorille ja seminaarin

johtajalle _Clavelin'ille_, joka oli harmaahiuksinen vanhus,

syntyperältään Franskalainen. Franskalaisella kohteliaisuudella sanoi

hän luostarissa olevan tapana tarjota vieraanvaraisuutta tiedemiehille,

joita tutkimukset johtivat Caracan vuoristoon, ja puolestaan

tarjoavansa minulle asuntoa, vaikka pitemmäksikin aikaa. Collaron

huomautettua, että kuuluin protestantiseen uskoon, vastasi hän sen

seikan ei muuttavan asiaa. Kaiken aikaakin, kuin asuin luostarissa,

osoitti hän minulle erinomaista ystävällisyyttä ja piti tarkkaan huolta

siitä, ettei minulta mitään puuttuisi niistä mukavuuksista, joita

luostari saattoi tarjota. Yhtä etevänä järkensä kuin sydämensä

lahjoilta, oli ukko Clavelin vapaa ennakkoluuloista, vaikka tarkka ja

valpas koulunjohtaja. Kaikissa, jotka olivat hänen kanssaan

tekemisissä, näkyi hän herättävän yhtä paljon mieltymystä kuin

kunnioitusta.

Pian järjestettiin ja osoitettiin minulle asunnoksi iso huone,

yksinkertainen niinkuin muutkin luostarin huoneet, vaan täydelleen

tarkoituksen-mukainen, varustettuna vuoteella, pöydällä, tuolilla

ja vielä kolmella tyhjällä sängyllä, joita käytin hyllyinä

kasvi-kokoelmiani varten. Lisäksi oli minun käytettäväni luostarin iso

kirjasto, jossa tapasin myös useita Brasilian kasvistoa koskevia

teoksia.

Tämä seikka oli sitä onnellisempi sattumus, kun ainoa täydellisempi

Brasilian kasvio, joka on olemassa, on niin kookas, että matkailijan ei

tee mieli ottaa sitä mukaansa, sillä siitä yksistään olisi täysi muulin

kuorina. Se on C.F.Ph. de Martiuksen alkama _Flora Brasiliensis_, josta

jo on tullut 95 nidosta isoa folioa, joiden hinta yhteensä nousee liki

neljään tuhanteen markkaan. Sen jatkamista on jo kauan aikaa

kustantanut Brasilian Keisari Dom Pedro II:nen, joka on myös maksanut

ison palkkion niille useille kymmenille Euroopan etevimmästä

kasvitutkijasta, jotka ovat kirjoittaneet kukin eri osansa teoksesta.

Brasiliassa on hallitus muutoinkin suurilla kulungeilla kokenut

edistää maan kasvullisuuden tutkimista, käsittäen kuinka suuri

kansallis-taloudellinen arvo sillä on maassa, jonka metsissä ja

kedoilla kasvaa ääretön luku hyötykasveja, kallisarvoisimpia puita,

arvokkaita hedelmiä, paraimpia väri- ja lääkintä-aineita sisältäviä

kasveja sekä kauniimpia koristuskasveja, joilla kaikilla on melkein

rajaton menekki maailman kauppaliikkeessä. Todistukseksi Brasilian

kasvilajien runsaudesta, mainittakoon, että sieltä tunnetaan noin

12,000 endeemillistä eli melkein ainoastaan Brasiliassa kasvavaa

ylhäisempää kasvilajia (fanerogaameja ja sananjalkoja), joten siis

siellä löytyvien ylhäisempien kasvilajien luku saattaa nousta 30

tuhanteen.

Luostarissa oli myöskin lukusali, johon tuli muutamia hengellisiä

aikakauskirjoja sekä "Gazeta de Noticias" niminen sanomalehti Rio de

Janeirosta. Siellä oli munkeilla tapana juoda päivällis-kahvinsa ja

pelata biljaardia, jonka eräs luostarin munkeista oli valmistanut.

Sielläkin oli minun lupa käydä mieleni mukaan.

Seurasta ei minulla siis tarvinnut olla puutetta luostarissa. Padre

(pappi) Collaro pistäytyi myös aina väliin luokseni juttelemaan

Euroopan asioista, Venäjän turkestanilaispolitiikistä ja suhteista

Englantiin, ynnä nihilisteistä, sosialisteista ja Bismarckista, joihin

kaikkiin asioihin koko maailman huomio oli kääntynyt. Vähitellen

tutustuin muidenkin munkkien kanssa, joista useat olivat Franskalaisia

ja kolme Saksalaisia.

Samaan aikaan kuin tulin luostariin, oleksi siellä myös eräs nuori

franskalainen hyönteiskerääjä nimeltä _E. Gounelle_. Varustettuna

Franskan tasavallan suositus-kirjeillä, joita hän oli saanut ehdolla,

että hän keräisi kokoelmia Franskan museoja varten, matkusteli hän

omilla varoillaan Brasiliassa, pitäen asuntoa pääasiallisesti

varakkaissa kartanoissa, joihin hän hankki itselleen suositus-kirjeitä.

Luostarissa asui hän jo kolmatta kuukautta ja oli siellä ollut jonkun

aikaa yhdessä hyönteiskerääjä Germain'in kanssa.

Tehtyämme muutamia vaelluksia yhdessä, tuli meistä pian hyvät ystävät,

vaikka meidän erillaiset toimet eivät kauan aikaa sallineet

jatkaaksemme vaelluksiamme yksissä seuroin.

Hän oli samoinkuin Germainkin kerännyt ison kokoelman hyönteisiä, noin

8,000 kappaletta, paraastaan kovakuoriaisia (Coleoptera), ja nyt kun

alkoi huhtikuusta syyskuuhun kestävä kuiva vuodenaika, jolloin

hyönteisiä löytyy vähemmin, käytti hän aikaansa paraastaan kolibrien

ampumiseen. Niitä hän ampui joka päivä niiden kolmen viikon kuluessa,

kuin me oleksimme Caracassa yhdessä, sillä seurauksella että ne viimein

tulivat niin aroiksi, että niitä oli hyvin vaikea saada, vaikka ne

alussa lentelivät vallan kasvojen eteen. Niitä tapasimme vuoristossa

kaikkiaan 7 lajia, jotka melkein kaikki olivat siellä sangen

tavallisia. Muutamat kolibri-perheet asuivat myös puutarhassa ja

luostarin terrasseilla, jonne ne olivat laittaneet pikkuisia

pumpulilla sisustettuja pesiään. Brasilian kielellä niitä nimitetään

"kukkain-suutelijoiksi" (_heija-flor_), sillä niillä on tapana

liehuella kukkain päällä ja lennossa pistää pitkän kapean nokkansa

kukkain kupuun noukkiakseen siitä pikku-hyönteisiä ja imeäkseen mettä.

Syystä ne olivat munkkein erityisiä lemmikkejä, ja Gounelle joutui

luostarissa viimein silminnähtävästi epäsuosioon niitä vainoamisestaan.

Paitse Gounellea ja minua oli luostarissa vielä kolme muutakin

luonnontieteilijää, nimittäin kolme luostarin munkkia, jotka myöskin

keräsivät hyönteisiä ja kasvejakin ja lähettivät kokoelmiaan Franskaan.

Kaksi niistä olivat kuitenkin enimmäkseen matkoilla maakunnissa

saarnaamassa ja ainoastaan kolmas eli abbé _Dorme_ oleksi yhtä mittaa

luostarissa. Hän sanoi koonneensa 14,000 hyönteistä, jotka hän oli

lahjoittanut etevälle franskalaiselle hyönteistutkijalle abbé

David'ille.

Paitse niitä munkkeja, jotka samoin kuin Dorme olivat opettajia

seminaarissa, oli luostarissa useita toisiakin, joilla oli muita

toimia, vaan kullakin eri spesialiteettinsä. Eräs Saksanmaalta

karkoitettu jesuiitti oli täydellinen nikkari, jonka verstassa

parastaikaa valmistettiin koristuksia kirkkoon Caracan monenlaatuisista

kauniista puulajeista. Yksi seminaarin opettajista oli monipuolinen

mekaanikeri ja valmisti luostarille kaikenlaatuisia tarvekaluja ja

koristuksia. Hän oli laittanut kirkontornissa olevat kolme hyvin käyvää

kelloa ja birjaardin lukuhuoneesen. Eräs munkki oli puutarhuri. Padre

_Cajo_ oli toimelias ja innokas taloudenhoitaja. Saksalainen pappi

_Esch_ oli apteekkari ja melkoinen lääkäri. Toinen, myöskin

toukokuun-lakien johdosta vuonna 1872 Saksanmaalta karkoitettu

hyväsydäminen jesuiitti, jonka kanssa tulin vallan hyväksi ystäväksi,

piti huolta pesu-vaatteista. Yksi pappi oli ylikyypparina ruokasalissa

ja toinen oli kokkina, joka valmisti ruuat koulun suurilukuiselle

oppilaskunnalle ja kenties viidellekymmenelle muulle hengelle, jotka

joko asuivat luostarissa tai olivat siellä vierailemassa ja

vieraanvaraisuutta nauttimassa.