1873 6,518 14,102
1874 6,910 9,251
1875 6,909 10,463
1876 7,509 12,763
27,846 46,579
Nämät neljä vuotta olivat kuitenkin tavallista vähemmin edullisia,
sillä niiden ajalla raivosi kaksi keltakuume-epidemiaa. Tässä mainitut
numerot osoittavat kuitenkin, että Rio de Janeirossa on suuri epäsuhde
olemassa, mitä syntyneiden ja kuolleiden lukuun tulee.
Väestön eneneminen vuoden 1872 jälkeen perustuu siis yksinomaisesti
sisäänmuuttoon, orjain muuttoon valtakunnan eri osista ja varsinkin
euroopalaiseen immigratsiooniin. Vuotuinen lisääntyminen on mainittuina
vuosina arvattu noin 1,600 ja myöhemmin 3,000 hengeksi.
Mitä eri sukupuolten lukuisuuteen tulee, niin ovat kotoperäisessä
brasilialaisessa väestössä molemmat sukupuolet melkein yhtä lukuisia,
pienellä enemmistöllä kuitenkin miesten puolella. Väestöä
kokonaisuudessaan huomioon ottaessa, on miesten luku kuitenkin paljoa
suurempi, kuin naisten, niin että 1,000 miehelle tulee ainoastaan 704
naista. Siihen epäsuhteesen on syynä muukalainen väestö, johon kuuluu
neljä vertaa enemmän miehiä, kuin naisia.
Rio de Janeiro onkin kosmopoliitti kaupunki, jossa muukalaisuudella on
suuri sija.
Sekä lukuisuutensa että rikkautensa puolesta ovat muukalaisista
Portugalilaiset tärkeimmät, ja heitä on noin 14 tai 12 prosenttia
kaupungin väestöstä. Heidän jälkeen on muukalaisista enimmin
Franskalaisia, vaan ei täyteen 1 prosentti väestöstä. Hiukan vähemmän
on Hispanialaisia ja Saksalaisia, sekä vielä vähemmän Englantilaisia.
Italialaisia on vasta myöhempinä aikoina muuttanut suuremmassa määrin
Brasiliaan, jonkavuoksi niiden luvusta ei ole tarkempia tietoja.
Vähäinen prosentti on myös Pohjaisamerikalaisia, Hispano-Amerikalaisia
ja Kiinalaisia.
Valkoisia on kuitenkin Brasilialaistenkin kanssa ainoastaan kolmas osa
kaupungin asukkaista. Yhtä paljon lienee siellä myöskin Neekerejä, ja
loput eli noin kolmas osa väestöstä Mulatteja eli sekoitusta
Valkoisista ja Neekereistä.
Kolmas luku.
Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.
Guanabaran lahti. -- Sen löytö. -- Kertomukset 16:nen vuosisadan
Indiaaneista. -- Tupinambain tavat. -- Tupi-kieli. -- Indiaaneilta
lainattuja sanoja Euroopan kielissä. -- Antarktinen Franska. --
Villegaignon'in retki. -- Franskalaisten ja Portugalilaisten taistelu
Brasiliassa. -- Portugalilaiset Guanabarassa. -- Rio de Janeiron
perustus. -- Indiaani Ararigboia. -- Franskan vallan loppu Brasiliassa.
Rio de Janeiron lahti, jota Indiaanit nimittävät "_Guanabaraksi_" ja
joka myöskin on tunnettu "_Nictherohyn_" tai "_Nitherohyn_"
indiaanilaisella nimellä, tunkee 30 kilometriä (liki 3 peninkulmaa)
pohjaista kohden mantereesen. Sen suu eli "barra" on vallan kapea, noin
1,500 metriä leveä, vaan kauempana laajenee se melkoisesti, niin että
sen ympärystä on 140 kilometriä (virstaa). Se muodostaa useita
pienempiä lahtia ja sen laineet huuhtovat liki sadan saaren rantoja.
Sen syvyys on suun kohdalla 52 metriä, vaan Rion ja Nitherohyn
pikkukaupungin välillä 29 metriä ja vähenee samassa määrin kuin sen
leveys suurenee. Se päättyy mataliin rantoihin, jotka jatkenevat
mangrove-puita kasvaviksi soiksi. Oikealla puolen reunattuna Nitherohyn
korkeilla kukkuloilla ja vasemmalla rannikolla "Sokurileivän",
Corcovado'n ja Tijucan jylhillä vuorilla, Rion monikukkulaisella
kaupungilla, ja lahden pohjaa kohden Orgaos vuorien monihuippuisella
harjanteella, tarjoaa se mitä ihanimman näköalan.
Sen löysi 1:senä päivänä tammikuuta 1502 portugalilainen retkikunta,
jonka laivan-perämiehenä oli Americo Vespucio. Sen löytäjät luulivat
sitä ison virran suvannoksi ja nimittävät sitä löytöpäivän mukaan
"Tammikuun virraksi", Rio de Janeiro.
Rio de Janeiron lahti pysyi kauan aikaa unohduksissa. Espanjan
palveluksessa olevat purjehtijat Joao de Solis ja F. de Magalhaes
poikkesivat sinne, edellinen v. 1515 ja jälkimäinen 1519, ja
portugalilainen retkikunta Martim Affonso de Souzan johdolla tutki sitä
v. 1531. Mutta Lisboan hallitus ei vielä huomannut etuja, joita tämän
ihmeteltävän sataman pysyväinen omitus saattoi sille tuottaa.
Portugalin harrastukset olivat siihen aikaan kääntyneet Indian
rikkauksia kohden, ja Brasiliaa laiminlyötiin kauan aikaa. Ei vielä
sittenkään kun kuningas Dom Joao III oli laskenut Brasilian valtansa
alle asettamalla Bahiaan v. 1549 kuvernöörin, ajateltu Guanabaran
lahtea.
Siellä pysähtyi kuitenkin jo useampain eurooppalaisten kansain laivoja
noutamaan brasilian puuta (páo brésil, ibyrapiranga, _Caesalpinia
echinata_), kauppatavaraa, jolla siihen aikaan oli niin suuri arvo,
että sen mukaan koko tämä ääretön portugalilainen siirtomaa on saanut
nimensä. Näiden muukalaisten joukossa ovat etusijassa mainittavat
Normannit Normandian ja Bretagnen rannoilta sekä muut franskalaiset
merenpurjehtijat, jotka asettuivat Guanabaran lähistöön asumaan ja
voittivat siellä majailevain Indianein ystävyyden sekä olivat heidän
kanssa liitossa kilpailijoitaan Portugalilaisia vastaan.
Kaksi Eurooppalaista matkustajaa ovat siltä ajalta jättäneet tietoja
Guanabarasta. Toinen oli Saksalainen Hans Staden ja toinen
Franskalainen Jean de Léry.
Hans Staden oli kotoisin Homburgista ja tuli Brasiliaan
Portugalilaisten seurassa. Siellä joukko Indiaaneja, jotka olivat
ystävyydessä Franskalaisten kanssa, ottivat hänet vangiksi lähellä
S. Vincentea (nykyisen Santos kaupungin seutuvilla) ja tekivät hänet
orjakseen. Turhaan hän kielsi olevansa Portugalilainen, Indiaanit eivät
tunteneet muuta kuin kaksi kansaa Euroopasta nimittäin, Portugalilaisia
ja Franskalaisia. Hänen orjuutensa kesti enemmän kuin vuoden ajan,
kunnes hänen vihdoin onnistui viekkaudella päästä pakoon. Hän
houkutteli isäntänsä ottamaan hänet mukaansa franskalaiseen laivaan, ja
sai siellä laivaväen puolelleen, niin että se oli estävinään
"sukulaisensa" palajamista maalla. Tultuaan takaisin Saksaan, julkaisi
hän v. 1547 kertomuksen vankeudestaan: "_Todellinen historia ja selitys
maasta, jossa asuu villejä, alastomia, julmia ja ihmissyöjiä ihmisiä_".
Jean de Léry oli Franskalainen, kotoisin Bourgogne'sta, ja yhtyi v.
1557 Villegaignon'in retkikuntaan, vaan riitaantui hänen kanssaan ja
pakeni maalle Indiaanein seuraan. Niiden luona hän vietti melkein
vuoden, ja palattuaan Eurooppaan julkaisi hän teoksen: _Historie d'un
voyage fait en la terre du Brésil_. Sillä teoksella on myöskin sen
puolesta arvo, että se sisältää vanhimpia tietoja brasilialaisesta
Indiaanikielestä.
Eurooppalaisten tulon aikana asui Rion lahden seutuvilla _Tupinambas_
tai _Tamoyos_ nimistä Indiaani-heimoa. Franskalaiset tunsivat niitä
edellisellä nimellä, Portugalilaiset jälkimäisellä. Ne kuuluivat
niinkuin monta muutakin heimoa _Tupi_ nimiseen rotuun.
Heidän kyliään oli useampia molemmin puolin lahtea ja saarissa. Ne
olivat joukko isoja mökkejä, joita usein muutettiin paikasta toiseen.
Tupimambat olivat vaskenvärisiä ja vartaloltaan keskikokoisia. He
olivat voimakasta ja karaistua väkeä, joka ei paljon tietänyt
taudeista, ja elivät usein hyvin vanhoiksi.
Miehet ja naiset kävivät kokonaan alastomina, ja ainoastaan suurella
vaivalla saattoi Villegaignon pakoittaa Indiaanilaisia naisorjiaan
käyttämään vaatteita. Heillä oli tapana uida monta kertaa päivässä, ja
liian vaivaloista olisi ollut -- sanoivat he -- joka kerta riisua
vaatteitaan.
Miehet lävistivät huulensa, asettaakseen sen reikään kivisen tai luisen
koristuksen, jota he nimittivät _temetára'ksi_ tai _tembeta'ksi_. He
tatueerasivat eli kirjailivat ruumistaan ja koristivat sitä joskus
höyhenillä sekä ajoivat hiukset pois etupuolelta päätä.
Naiset kantoivat suuria korvarenkaita tai korva-ripustimia ja luisia
rannerenkaita, sekä maalailivat kasvojaan. Heidän hiuksensa olivat
pitkiä ja hyvin hoidettuja, joskus palmikoittujakin.
Tupinambat eivät totelleet ketään päällikköä, vaan pitivät arvossa
vanhuksien neuvoja. He olivat ystävilleen uskollisia ja alttiita, vaan
vihollisiaan kohtaan oli heidän vihansa leppymätön. Eri heimot pitivät
keskenään veristä taistelua, jossa molemmin puolin osoitettiin mitä
suurinta raivoa. Heidän aseensa olivat _takape_, pitkä ja raskas puinen
nuija, ynnä joutsi ja nuoli. Puolustusaseena he käyttivät kilpeä, joka
oli valmistettu tapiirin nahasta. Heillä oli erinomainen taito joutsen
käyttämisessä, samaten kuin vielä nykyajankin Indiaaneilla. Kaksi
Brasilialaista, jotka kuudennellatoista vuosisadalla tuotiin Franskaan
ja ottivat osaa uskonnollisiin sotiin, olivat yhtä urhoollisia,
valppaita ja rohkeita kuin paraimmatkin franskalaiset soturit, sanoo
Léry.
He olivat ihmissyöjiä ja söivät juhlissaan vankiensa lihaa. Käsivarsien
ja säärien luista valmistivat he huiluja, joita he pitivät
voittomerkkeinä. Samallainen on tapa vielä nytkin Amazonin luona
asuvilla Indiaaneilla, ja Rio de Janeiron kansallis-museossa
säilytetään useita senkalttaisia huiluja.
Vaikka he eivät tunteneet metalleja, harjoittivat he maanviljelystä ja
jonkunlaista teollisuuttakin. Sellainen toimi oli pääasiallisesti
naisilla, joiden huolena oli istuttaa mandiookkaa, huuhtomisen ja
kuivaamisen jälkeen survoa siitä jauhoa, ja valmistaa _cauim'ia_ eli
mandiookka-viinaa. He valmistivat myöskin saviastioita ja kehräsivät
taitavasti lankaa, josta he kutoivat verkkoja ja riippumattoja.
Eväiksi sotaretkiään ja matkojaan varten savustivat he lihaa ja
kuivasivat kalaa, jonka he survoivat jauhoksi. Myöskin suolan tunsivat
he, ja valmistivat sitä kuivaamalla meren vettä kuopissa.
Tupinambain uskonto ei ollut paljon kehittynyt. Mitään jumalaa eivät he
palvelleet, vaan heillä oli jonkunlainen usko luonnon henkiin eli
voimiin, _anhanga'an_ tai pahaan henkeen, _utupan'iin_ tai ukkoseen,
y.m. Myöskin oli heillä kertomuksia jonkunlaisesta vihaisemmasta
olennosta, joka on opettanut heitä valmistamaan työkalujaan ja antanut
muita hyödyllisiä neuvoja.
Kieli, jota Rio de Janeiron luona asuvat Indiaanit puhuivat, on samaa
kuin se, jota vielä nytkin nimitetään _tupi_ kieleksi ja portugalin
kielellä _lingua geral'iksi_ eli yleiseksi kieleksi, joka nimitys on
sitä enemmän oikeutettu, koska sitä puhuvat useimmat Etelä-Amerikan
itäpuolisissa osissa asuvat Indiaanit. Paraguay'ssa puhuttu _guarani_
ja Guyanan saarissa käytetty _oyampi_ ovat ainoastaan vähän eroavia
murteita tästä samasta kielestä.
_Tupi_ kieli eroaa luonnollisesti suuresti kaikista eurooppalaisista
kielistä. F ja L ääneet puuttuvat siitä kokonaan, S on kova ja R:llä on
omituinen soraus, melkein niinkuin portugalin kielessä. Siinä on
omituinen vokaali, jota tavallisesti merkitään Y:llä, vaan jonka ääni
on melkein suomalaisen Y:n ja saksalaisen V:n välillä. Vokaaleja
tavataan siinä runsaasti ja konsonantit ovat harvoin kerrottuja.
Monikolla ei ole eri päätettä, vaan nimisanain monikollisen merkityksen
osoittamiseksi lisätään usein partikkeli _etá_, paljon.
Yhdistetyissä sanoissa on sanain järjestys melkein niinkuin suomen
kielessä.
Adjektiivi seuraa substantiivin jäljessä ja on taipumaton.
Useita partikkeleja käytetään sekä substantiivien että verbien
merkityksen vaihteluttamiseksi.
Yhdistyksissä vaihtuvat usein konsonantit, esim. P B:ksi ja T R:ksi,
sekä päinvastoin.
Sen kielioppi on yksinkertainen ja helppo senkinvuoksi että varsinaista
deklinatsioonia ja konjugatsioonia ei tupi-kielessä ole.
Ensimäisiä tietoja tästä kielestä julkaisivat Jesuiitat, jotka kauan
aikaa olivat ainoat tieteiden edustajat Etelä-Amerikassa ja alati
valvoivat Indiaanein etuja. Kauan aikaa laiminlyötiin sitten Brasilian
kielten tutkimista, kunnes se viimeisinä kolmena vuosi-kymmenenä on
varsinkin Saksassa ja Brasiliassa uudestaan tullut arvoon.
Liitämme tähän luettelon muutamista sanoista, joita yleisemmin tavataan
yhdistyksissä paikkain ja virtain nimissä Brasiliassa:
Nomineja:
_Acánga_ tai _cánga_ pää.
_Acará_ kala-laji.
_Cáá_ lehti, metsä.
_Cori_ pinheiro niminen puu.
_Hy_ vesi, joki, lahti.
_Itá_ kivi, miekka.
_Jacaré_ kaimaani (krokodiili).
_Jaguára_ jaguaari, koira.
_Jundiá_ kala-laji.
_Macáca_ apina.
_Nhaúma_ savi.
_O'ca_ aitta.
_Pará_ meri.
_Paraná_ meri.
_Pau_ saari.
_Piau_ kala-laji.
_Pirá_ Kala (yleisesti).
_Siri_ rapu.
_Tába_ kylä.
_Tijuca_ savi- ja mutamaa.
Sana _hy_ on oikeastaan yllämainittu vokaali _y_ ja muutoin hyvin
paljon käytetty sana. Sanain lopussa on sillä tämä muoto tai on se
vaihtunut joiksi eli u:ksi; sanain alussa on sillä yleisesti
muoto i ja konsonantin edellä u sekä vokaalin edellä ig. Esim.
_Pirahy_ kala- (kalainen) joki, _Icarahy_ Acaras-joki, _Iparanga_
punavirta, _Utinga_ valkojoki, _Iguassu_ isojoki.
Adjektiiveja:
_Juhá_ keltainen.
_Mirhn_ pienoinen.
_Piranga_ punainen.
_Róba_ katkera.
_Tinga_ valkoinen.
_Uacu_ (ussu) iso.
_U'na_ musta.
Partikkeleja:
_Póra_ sisässä.
_Puéra_ tai _péra_ osoittaa jälkeä tai jäännöstä
jostakin kadonneesta.
_Tyha_ osoittaa joukkoa tai runsautta.
_Tupi_ kielestä on myöskin eurooppalaisiin kieliin ja tieteesen
lainattu useita sanoja, esim.:
_Acajou_ tupi kielellä acaiú.
_Ananas_ " naná.
_Copahu_ " copahyba.
_Couguar_ " sooguára (lihansyöjä, raatelija).
_Curáre_ " uiráry.
_Jaguar_ " iauára tai jaguára (ihmisyöjä).
_Ipecacuanha_ " ipecacuanha.
_Manioc_ " manióca, mandióca.
_Pirogue_ " pira, imbira (kuori)
ja oca (= kuoresta tehty).
_Tapioca_ " tapioca.
_Tapir_ " tapira.
Franskalaisten purjehtijain kertomukset Guanabaran lahdesta ja
Brasilian rikkauksista saivat aikaan että Franskasta lähetettiin
retkikunta Villegaignon'in johdolla, jonka tuli perustaa
Etelä-Amerikassa "Antarktinen Franska".
Nicolaus Durand de Villegaignon, Rhodos saaren ritarien päällikkö, joka
oli kunnostanut itseään saaren puolustuksessa Turkkilaisia vastaan ja
senjälkeen useissa muissa taisteluissa, oli vihdoin jälleen joutunut
Franskan, alkuperäisen isänmaansa palvelukseen, vaan siellä
riitaantunut päällikkönsä kanssa sillä seurauksella että hänen täytyi
erota virastaan. Sellaisessa asemassa ollen, erään Brasiliasta
palanneen tuttavansa kertomukset herättivät hänessä halun matkustaa
sinne, perustamaan siellä Franskalaisen siirtomaan.
Hänen onnistui saada molempain silloin Franskassa taistelevain
uskonnollisten puolueiden päälliköt suosimaan hänen yritystään, joten
hän heidän avulla saattoi 12 p. heinäkuuta 1555 Havresta lähteä merelle
kahdella tykeillä varustetulla laivalla ja yhdellä rahti-aluksella,
joissa yhteensä oli 600 miestä. 10:nä päivänä marraskuuta saapuivat he
Guanabaran lahteen.
Siellä Villegaignon rakennutti linnoituksen, joka vieläkin kantaa hänen
nimeänsä.
Indiaanit vastaanottivat ystävällisesti retkikunnan, sillä _Mayri't_,
kuten he Franskalaisia nimittivät, olivat vanhastaan heidän ystäviään,
jotavastoin _Pero't_ eli Portugalilaiset olivat heidän yhteisiä
vihollisiaan.
Villegaignon'in perustamalla siirtomaalla ei ollut kuitenkaan
pitkällistä menestystä. Tuimalla luonteellaan herätti hän yleistä
tyytymättömyyttä ja vihollisuutta vastaansa. Tekemällä ankaroita
määräyksiä väestönsä suhteista Indiaaninaisiin ja säätämällä kuoleman
rangaistusta asetustensa rikkomisesta, sai hän sekä kumppaninsa että
Indiaanit vihamielisiksi hänen hallinnolleen. Vielä sekaantumalla
uskonnollisiinkin riitoihin ja kiukkupäissään koettuaan väkivallalla
kääntää protestanttisia pappeja katooliseen uskoon, herätti hän viimein
Franskassakin yhtä suurta vihaa vastaansa, kuin Amerikassa. Hänen
väkensä väheni vähenemistään, paeten Indiaanein luokse. Väsyneenä
asiaansa palasi hän vuoden 1558 lopussa vihdoin Franskaan, aikoen pian
lähettää linnoitukseensa apuväkeä, jota kuitenkaan ei enää koskaan
tullut. Hänen kumppaniensa kumppanit saivat estetyiksi uusia retkiä,
joita jo oltiin tekemäisillään "Antarktiseen Franskaan".
Palattuaan Franskaan, näyttää hän kokonaan unhoittaneen kumppaninsa
Etelä-Amerikassa, vaan otti sen sijaan innokkaasti sekä miekalla että
kynällä osaa uskonnollisiin taisteluihin isänmaassansa.
Kun vihdoin tämän lahjakkaan, vaan ylpeän ja jäykkäluontoisen miehen
levoton elämä vuonna 1571 loppui, oli Franska jo kadottanut antarktisen
siirtomaansa Amerikassa.
Portugalilainen kenraalikuvernööri Bahiassa Mem de Sá varusti v. 1560
laivaston, jolla hän purjehti Guanabaraan, ja kaksi päivää kestäneen
taistelun jälkeen valloitti ja hävitti hän Villegaignon'in linnan.
Mantereella asuvat Franskalaiset ja Indiaanit jätti hän sillä kertaa
rauhaan ja palasi oitis Bahiaan laskematta Guanabarassa perustusta
portugalilaiselle vallalle.
Franskalaiset pysyivät siellä vielä edelleenkin herroina. Tehtyään
sotaliiton ystäväinsä Tupinambiain kanssa, päättivät he kostaa
Portugalilaisille ja läksivät retkelle S. Paulon nuorta kaupunkia
vastaan. Tämän hyökkäyksen teki tyhjäksi kuitenkin Portugalilaisten
kanssa ystävyydessä olevan Tebiresa nimisen Indiaanin urhoollisuus ja
apu, jonka Portugalilaiset saivat Jesuiitoilta, joilla oli suuri
vaikutus Indiaaneihin, ja joita ilman Portugalilaiset tuskin koskaan
olisivat voineet laskea Brasilian valtansa alle, niin vihattuja olivat
he Indiaanein puolelta ahnautensa ja julmuutensa vuoksi.
Lisboan hovi oli jo tullut levottomaksi Franskalaisten hankkeista
Brasiliassa ja päätti tehdä lopun heidän vallastaan siellä, maksoi mitä
maksoi. Mem de Sá sai käskyn järjestää Guanabaraan retken, jonka johto
uskottiin hänen veljensä pojalle Estacio de Sá'lle. Tämä nousi maalle
helmikuussa 1565 ja perusti sinne kylän, jonka hän nimitti S.
Sebastiao'ksi Portugalin silloisen kuninkaan nimen mukaan. Sellainen
oli _Sao Sebastiao do Rio de Janeiron_ kaupungin alku.
Vihollisuudet alkoivat kohta senjälkeen. Niitä jatkettiin melkein kaksi
vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Molemmin puolin oli verrattomasti
suurin osa sotaväestä Indiaaneja. Franskalaisten puolella oli heidän
uskolliset Tupinambat ja Portugalilaisilla oli liittolaisina muita
Indiaaniheimoja, jotka olivat Tupinambain vihollisia. Heille tuli muun
muassa Espirito-Santon maakunnasta avuksi 4,000 Indiaani-sotilasta,
joita johti kuuluisa Indiaani _Ararigboia_, joka sittemmin kristittynä
kantoi _Martim Affonso de Souza'n_ nimeä ja koroitettiin korkeimpiin
arvoihin sekä sai runsaassa määrin nauttia Portugalin kuninkaan
suosioa. Sodan onni kallistui kuitenkin Franskalaisten puolelle, ja
Portugalilaiset ruokavarain ja ampuvaneuvojen puutteessa vihollisen
väestön keskellä olivat jo tulemaisillaan pakoitetuiksi antautumaan,
kun Mem de Sá toi heille ratkaisevaa apua. Lyhyessä ajassa senjälkeen
valloittivat he väkirynnäköllä Franskalaisten linnoitukset ja kylät.
Voitto ostettiin Estacio de Sá'n hengellä (myrkytetyllä nuolella
ammuttuna kuoli hän haavoistaan), vaan Franskalaisten valta Brasiliassa
oli kaikiksi ajoiksi kadotettu. Eloon jääneet heistä pakenivat Cabo
Frio'n seutuville tai jäivät asumaan Indiaanein luokse ja ottivat
heidän tapansa sekä sulivat Indiaani-rotuun.
Neljäs luku.
Matkustus Minas Geraes maakuntaan.
Vuodenajat Brasiliassa. -- Raukaiseva ilman-ala. -- Kosteus. --
Sammumaton jano. -- Kalliit hinnat. -- Väärä rautatien-taulu. --
Pulassa. -- Petollinen rautatien-kassööri. -- Savu rautatien-vaunuissa.
-- Kukkivat metsät. -- Asutut maisemat. -- Campos. -- Virvoitusaineet
asemilla. -- Brasilialaisten kohteliaisuus. -- Sairaita kerjäläisiä. --
Hotel do Sitio. -- Katos matkustajia varten. -- Yön odottomaton tulo.
-- Camposten kasvullisuus. -- Camposten puut. -- Eläimistö. -- Notkojen
metsät. -- Suot. -- Araucaria. -- Kasvullisuuden ajan-jaksot. --
Aurinko keskitaivaalla.
Rio de Janeiroon tullessani, oli loppupuoli sadeaikaa, joka siellä
vastaa kesää (ja kevättä) ja kestää lokakuusta maaliskuuhun saakka.
Silloin oli niin kuuma, että kaiken päivää olin hiestä läpimärkä ja
yöllä saatoin maata ainoastaan alastomana ilman peitettä. Vasta aamulla
oli viileämpi, niin että peite tuli tarpeelliseksi.
Maaliskuun keskimääräinen lämpö on nimittäin Rio de Janeirossa 26,3
astetta Cels. varjossa (kello 6:sta aamulla kello 6:een iltasella
laskettuna), kuumimmat kuukaudet ovat tammikuu ja helmikuu, joiden
keskimääräinen lämpö on 26,49 astetta Cels. varjossa. Kylmin kuukaus on
heinäkuu, jonka keskimääräinen lämpö varjossa on 21,4 astetta Cels.
Eroitus kesän ja talven lämmön välillä on siis sangen vähäinen.
Myöskään äärellisyydet lämmön-määrässä eivät ole kaukana toisistaan.
Päivän keskilämpö varjossa ei talvellakaan ole koskaan alla 19 astetta
Cels., eikä kesällä yli 27,5°, ja niinä viitenä vuonna (1851-1856),
joilta nämät havainnot ovat, oli varjossa tunnin minimum 18,81° kello
7 aamulla kesäkuussa 1851 sekä tunnin maximum 28,81° kello 2 jälkeen
puolenpäivän helmikuussa 1854. Keski-euroopassakin on siis kesiä,
jolloin lämpö varjossa on isompi kuin tämä Rio de Janeiron korkein
lämpömäärä. Mikä Rio de Janeiron lämmön kuitenkin tekee niin tuntuvaksi
ja raukaisevaksi, on paitse päivä-paisteen paahto varsinkin lämmön
vaihtelemattomuus ja öiden vähäinen viileys. Se vaikuttaa myöskin,
että ihmisen ruumis tulee aremmaksi jokaiselle vaihtelemiselle
lämpömäärässä, niin että eroituskin kesän ja talven lämpöisyyden
välillä tuntuu sangen isolta, vaikka se on ainoastaan 7 astetta.
Rasittavammaksi tekee Rio de Janeiron ilmanlaadun lisäksi vielä sen
erinomainen kosteus, Se on nimittäin noin toista vertaa suurempi, kuin
Parisissa, ja tekee keskimäärin 18,70 grammia vesikaasua yhdessä
kuutiometrissä ilmaa sekä nousee tammikuussa keskimäärin 21,70
grammiin. Se vaikuttaa myös että metallit siellä erittäin nopeasti
ruostuvat, paperit, kirjat ja nahat pysyvät kosteina ja homehtuvat
helposti ja suolaa voidaan estää sulamasta ainoastaan siten että sitä
tiuhantakaa kuivataan valkealla. Myöskin ihmisen terveydelle on siitä
haittaa.
Kun muukalainen pohjaisesta maasta saapuu Rio de Janeiroon kuumalla
vuodenajalla, niin on hyvin tavallista että hän oitis ensimäisinä
päivinä saapi jonkun kuumetaudin, jos hän pääseekin vapaaksi
keltakuumeesta. Minä puolestani pysyin terveenä, vaan sain sen sijaan
sellaisen janon, etten sitä millään keinolla voinut poistaa. Se vaivasi
minua kaiken aikaa niinä kolmena päivänä, joita vietin kaupungissa ensi
kerran sinne tultuani. Minä join jäistä vettä, jota saadaan kaikissa
paremmissa kahviloissa, soodaa, kahvia, viiniä, olutta, -- kaikki oli
turhaa. Kuulin myöhemmin kerrottavan, että se on tavallinen kohtaus
kuumalla vuodenajalla, ja että sitä ei auteta juomisella, vaan sillä
että pidetään yhäti vettä suussa.
Vaikka aikomukseni oli matkustaa oitis eteenpäin Rio de Janeirosta,
kului minulta siellä kuitenkin muutamia päiviä matkavalmistuksiin ja
välttämättömimpien matkakapineiden ostamiseen. Ei ollut pieni työ
etsiessä vähänkään tyydyttäviin hintoihin esineitä, joita tarvitsin.
Liian myöhään sain tietää, että ne olisikin kaikki pitänyt tuoda
muassaan Euroopasta. Varsinkin antoi paperin osto kasvien kuivaamista
varten minulle paljon vaivaa, enkä kuitenkaan saanut mistään hinnasta
sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen.
Saatuani tarpeeksi tinkimisistä kauppapuodeissa ja kauppiasten
veijausyrityksistä, riensin vihdoin rautatieasemalle, tyytyväisenä
siitä että pääsin jatkamaan matkaani. Olin asemahuoneen seinään
naulatusta uusimmasta junain aikataulusta nähnyt, että juna lähtisi
kello 1 yöllä. Puoliyön aikaan saavuin sinne, vaan sain siellä tietää,
ettei aikataulua enään seuratakaan, vaan juna lähtee vasta kello 5
aamulla.
Olin maksanut tavaraini kuljetuksesta rautatieasemalle 4 markkaa,
jonkavuoksi en halunnut niiden edestakaisin raastamisella enentää se
kulunki vielä kolmenkertaiseksi. Puhuttelin yhtä tavarain kantajaa,
joka hääri ympärilläni, ja pyysin häntä vartioimaan tavaroitani kello
neljään saakka. Hän olikin siihen hyvin suostuvainen, ja kun kysyin
mitä hän vaivastaan tahtoisi, vastasi hän että kyllä siitä perästäpäin
sovittaisi. Vaan kun sanoin, että tahdoin edeltäkäsin tietää hänen
vaatimuksensa, vastasi hän tahtovansa ainakin 10 markkaa. Siihen
tietysti en ollut suostuvainen, vaan käännyin erään asema-virkamiehen
puoleen, joka taisi franskaa, ja kysyin häneltä, minne minun
oli tavaroitani asettaminen, kun täällä ei ollut ketään
tavarainsäilyttäjää, niinkuin on laita Euroopan tärkeämmillä
rautatieasemilla. Hän oli kyllin kohtelias ottaakseen ne
säilytettäväkseen virkahuoneessansa, joten siis siitä pulasta selvisin.
Itse palasin entiseen asuntooni, jossa olin jo yönkin edestä maksanut.
Hyvissä ajoin tulin takaisin rautatie-asemalle ja ostin piletin Minas
Geraes maakuntaan erääsen asemaan saakka, joka kartan mukaan päättäen
näytti edulliselta tutkimuksieni aloittamiseen. Kummastuksekseni
huomasin kuitenkin, että piletistäni otettiin paljoa enemmän kuin sen
hinta oli seinällä olevan hintataulun mukaan. Selitin piletin myöjälle
havaintoni ja menin uudestaan katsomaan hintaluetteloa. Hän sanoi
silloin erehtyneensä ja antoi takaisin 12 markkaa. Ilmoitin hänelle
ettei asia vielä sittenkään ollut selvillä, vaan puuttui vielä 1
markka. Pitkällisten laskentojen jälkeen kynän ja paperin avulla, antoi
hän minulle vielä senkin takaisin, huomattuaan että olin hellittämätön.
Ettei erehdystä ollut kysymyksessä, on luonnollista ja näkyi hyvin
kassöörin käytöksestäkin. Hän oli muutoin mulatti rodultaan.
Astuessani toisen luokan vaunuun, jonne olin ostanut piletin,
kummastutti minua sen erinomaisen epämukava rakento, vaan huomasin
sittemmin että se kyllä saattoi olla tarkoituksen mukainen, nimittäin
rautatien tulojen suurentamiseksi. Estääkseen matkustajia, joilla on
varoja ostaa ensimäisen luokan piletti, matkustamasta toisella luokalla
(kolmatta luokkaa ei löydy laisinkaan), on jälkimäinen tehty niin
ylimääräisen epämukavaksi, että siitä on terveydellekin vaaroja. Vaunun
molemmissa päissä on nimittäin ovi-aukko, jota ei saata sulkea, ja
samaten ovat ikkunat lasittomia, josta on seurauksena että veturin savu
kulkee vaunun läpi, niin että paksu hiilikerros keräytyy lattialle ja
tunneleissa on melkein vaarassa tukehtua katkusta, ja lisäksi kokoontuu
silmiin hiiltä ja pölyä siinä määrin, että rautatiematkani jälkeen
olivat silmäni muutamia päiviä kipeät, vaikka olin silmälaseilla
kokenut niitä varjella.
Maisemat, joiden läpi rautatie kulkee Rio de Janeiron maakunnassa, ovat
sangen vuorisia ja usein erittäin kauniita. Monessa mutkassa kiipeää
juna ylöspäin vuorten rinteitä pitkin, silloin tällöin myöskin
lävistäen niitä tunneleilla. Vuoret ovat suureksi osaksi peitetyt
tiuhilla metsillä monenlaatuisia lehtipuita, jotka matkani aikaan
olivat täydessä kukassa. Koko metsä näytti harjanteiden rinteillä
kulkevaan junaan äärettömän suurelta kukkalavalta, jota tasalatvaisten
puiden viuhkomaisissa lehvissä istuvat punaiset, keltaiset, valkoiset
ja siniset kukat kirjavoittivat. Varsinkin _Melastomeit,
Leguminoseihin_ kuuluvat _Cassiat, Bignoniaceit_ ja _Convolvulaceit_
suurilla kukillaan laajoissa kukinnoissa kilvoittelivat metsäin
koristamisessa.
Asutuilla seuduilla on myöskin aukeita heinäisiä ketoja, joilla
pitkäkorvaisia muuliaaseja ja isosarvista sarvikarjaa kuljeksii
laitumella. Samaten näkee siellä myös sokuriruoko-, maissi- ja
maniok-viljelyksiä ja huoneiden läheisyydessä kahvipensahikkoja,
banaani- ja oransi-istutuksia sekä korkeita _Euterpe_ tai _Cocos_
palmuja. Metsissä olevat palmupuut taas ovat joko pienempiä tai, muiden
puiden seassa kasvaen, vetävät vähemmin huomioa puoleensa.
Kylä kylän jälkeen, fazenda eli maatalo maatalon jälkeen kotoaa
näkyvistä ja välin kulkee juna pienen kaupunginkin läpi.
Huoneukset ovat tavallisesti valkoisiksi maalatut ja rakennetut
polttamattomasta savesta sekä peitetyt punaisella tiilikatolla.
Seuduittain näkee myös harmaita maalaamattomia mökkejä, joiden katto on
laitettu paksuista oljista ja joiden hajanaiset tai vajanaisesti
muuratut seinät osoittavat asujanten köyhyyttä tai välinpitämättömyyttä
elämän mukavuuksista. Näissä surkeissa asunnoissa asuu tavallisesti
vapaita Neekerejä tai Neekerien tapaisia Mulatteja, joissakuissa
kenties myöskin Indiaaneja, jotka kuitenkin mieluimmin oleksivat
syrjäisillä metsämailla.
Etelä-osassa Minas Geraes maakuntaa kiipeää juna vihdoin noin 3,000
jalan korkeudelle, _Serra da Mantiqueira_ nimiselle vuoriharjanteelle,
joka rajoittaa Sisä-Brasilian viileämmän ylängön rannemmalla olevasta
varsinaisesti troopillisesta vyöhykkeestä. Siellä vaihtuu myöskin
äkiste maisemain luonne. Metsäin sijaan ilmaantuu aukeita heinikkoja,
_campos_, jotka kapeilla metsiköillä ovat eroitetut toisistaan, ja
korkeampain harjanteiden sijaan näkee sadan tai kahdensadan jalan
korkuisia kukkuloita, joiden ylempi osa on heinikkoa, vaan alemmat
rinteet tavallisesti kasvavat metsää. Sellaisia pyöreitä aukeita
kukkuloita, jotka ovat eroitetut toisistaan metsäisillä tavallisesti
kapeilla laaksoilla on suuri osa sisempää Brasiliaa. Se on Brasilian
_campos-regiooni_.
Asemilla, joissa juna pysähtyi, tarjosivat Neekeri-naiset ja pojat
kaupaksi paikkakunnan virvoitusaineita, jotka tähän vuodenaikaan,
jolloin hedelmät eivät vielä olleet kypsiä, eivät olleet erittäin
outoja, pääasiallisesti leivoksia, kotitekoisia monenlaisia karamelleja
(rapaduras) ja, ennen kaikkia, kahvia. Musta kahvi, jota ilman kermaa
kaadettiin sokurijauhon sekaan hyvin pieniin kuppeihin, meni hyvin
kaupaksi, niinkuin se makunsa puolesta ansaitsikin. Samaten myöskin
rapaduras, jotka olivat valmistetut myöjän oman mökin pellolla
kasvavista sokuriruovoista, olivat sekä hyvämakuisia että vallan
halpahintaisia.
Eräällä pysähdyspaikalla peruuttaessani kahvitilaustani, kun huomasin
että minulla ei ollut sopivaa pientä rahaa eikä myöjälläkään ollut
antaa takaisin, suoritti eräs nuori mies, jonka kanssa en siihen saakka
ollut sanaakaan vaihtanut, hinnan sekä omasta kahvistaan että minunkin
kupista tarjotakseen sitä minulle, eikä hän myöhemminkään ottanut
vastaan siitä maksua. Kuitenkin hän kuului ainoastaan sivistymättömään
kansanluokkaan ja oli vereltään valkovoittoinen mestitsi. Samanlaista
tapahtui minulle useastikin Brasiliassa, sillä vieraanvaraisuus ei ole
Brasilialaisille outo avu. Sitä saapi muukalainenkin usein havaita,
varsinkin jos hän on Franskalainen tai käyttää puheessaan Franskan
kieltä, sillä Franskalaisilla on erinomainen arvo Brasiliassa, ja
heidän kielensäkin on siellä korkeamman sivistyksen kieli, jota
jokainen tahtoisi osata. Sivistyneemmissä piireissä taidetaankin
Brasiliassa sangen yleisesti puhua franskan kieltä, vaikka
virheellisesti.
Monella pysähdyspaikalla en kuitenkaan olisi rohjennut mitäkään ostaa,
nähdessäni minkälainen kurjuus siellä vallitsi. Puolialastomia
Neekerejä, joiden koko ruumis monasti oli melkein yhtä ainoaa haavaa,
ja muita mitä inhoittavammassa tilassa olevia sairaita näki nimittäin
usein asemilla kerjäämässä, todistuksena terveydentilasta
paikkakunnalla. Sairaudenhoito on vielä hyvin kehittymättömällä
kannalla sisämaassa ja sairashuoneiden puutteessa saavat köyhät hoitaa
itseään niinkuin voivat.
Olin valinnut asunnokseni _Sition_ aseman Minas Geraes maakunnan
eteläosassa, sentähden että se oli ensimäinen sillä ylängöllä, jolla
campos-regiooni alkaa. Seutu oli 3,000 jalkaa merenpinnan yli,
jonkavuoksi ilmanlaatu siellä oli koko joukon viileämpää, kuin Rio de
Janeirossa, vaikka se oli liki kaksi leveysaatetta pohjaiseen
jälkimäisestä ja siis lähempänä päiväntasaajaa. Kuulin myöhemmin että
myöskin lääkärit olivat sulkeneet paikkakuntaa sairaiden suosioon, ja
vähän yli peninkulman päässä oli sievän näköinen _Barbacenan_
pikkukaupunki, joka oli jonkunlainen sanatorium. Minulla oli siis syytä
toivoa voivani siellä ilman taudinkohtausta totuttaa ruumistani
troopilliseen ilmanlaatuun. Kun aika, jota saatoin käyttää
tutkimuksiini Brasiliassa, oli rajoitettu ainoastaan muutamiin
kuukausiin, oli minulle nimittäin erittäin tärkeää välttää tautia, joka
olisi voinut tehdä hyödyttömäksi koko matkani siinäkin tapauksessa että
olisin siitä parantunut.
Sitio oli myös töitteni alkamiseen sangen sovelias paikka, sillä ollen
campos-regionin rajalla tarjosi se minulle tilaisuutta sekä metsä- että
keto-alueiden luonnon tutkimiseen. Myöskin kasvien kuivaamiseen oli
ketojen kuivempi ilmanlaatu edullinen ja sitä tarpeellisempi kun näin
alussa matkaani luonnollisesti oli ääretön joukko kasvilajeja
otettavana.
Niinkuin useimpain muidenkin rautatien-asemain läheisyydessä, oli
Sitionkin luona ravintola.
Hotel do Sitio oli samalla myöskin kauppapuoti, ja nuoren
Portugalilaisen Manuel Simoes Coelhon perustama ja omistama. Vähäisen
asiaankuuluvan tinkimisen jälkeen sain häneltä kohtuulliseen hintaan (5
markalla vuorokaudelta) ruuan ja huoneen. Ensimäiset päivät täytyi
minun kuitenkin asua ikkunattomassa huoneessa, johon ainoastaan oven
kautta pääsi valoa vieressä olevasta salista. Sellaisia pimeitä
makuuhuoneita löytyy joka talossa, ja ovat ne kyllä hyödyllisiä sen
puolesta että niissä yöllä on suojassa sääskiä vastaan, ja kansalla,
jolla on paljon joutoaikaa, ovat ne tarpeellisia päivälläkin ruokalepoa
varten. Paitse toista samallaista huonetta, jossa isäntä asui, oli
talossa vielä sievä ruokasali, jonka pitkä pöytä kahdesti päivässä oli
kelvollisella ruualla katettu, sekä lisäksi asuinhuone, joka samoinkuin
makuuhuoneet ja salikin oli tapeteilla koristettu ja eurooppalaiseen
ravintola-tapaan sisustettu, ynnä vielä useampia saviseinäisiä
halvempia huoneita, joissa talonväki asui. Talo oli yksikerroksinen,
ilman kivijalkaa ja ulkoa valkoiseksi maalattu. Seinät olivat
brasilialaiseen tapaan rakennetut hiekansekaisesta polttamattomasta
savesta, joka oli muurattu oksista tehtyyn seinäristikkoon. Sellaisia
ovat useimmat maatalot ja pienempäin kaupunkienkin huoneet.
Keskitekoisina ne ovat kummallisen näköisiä, ikäänkuin isoja
linnunhäkkejä, sillä ensiksi valmistetaan pystyjen nurkkahirsien väliin
seinäristikko ja vasta myöhemmin täytetään sen lomat savella, köyhemmän
väestön asunnoissa usein niin vaillinaisesti, että seiniin jääpi
rakoja, joiden läpi tuuli tunkee huoneisiin. Sellaisissa jäävät
tavallisesti myös ristikot näkyviin sekä ulkoseinissä että huoneiden
sisällä, tehden rakennuksen kurjan hökkelin näköiseksi.
Talon pihalla oli katos eli niinkutsuttu _rancho_ (lue: rankko)
tavarain kuljettajia varten, niinkuin jokaisella kauppiaalla ja
kapakoitsijalla täytyy olla, saadakseen muulienajajat pysähtymään
luoksensa kauppaa tekemään, ja pihan vieressä oli pienoinen puutarha,
jonka takana juoksi sylen syvyinen puhdasvesinen joki, virkistävänä
houkutuksena kuumuudesta rasitetulle matkailijalle.
Kun vielä lisään että hotel do Sitiosta oli avara näköala nurmikkoisten
kukkulain yli, jotka olivat ikäänkuin seppelöidyt metsäisillä notkoilla
ja näkyivät toinen toisensa takaa, niin lienen tarpeeksi kertonut tästä
ensimmäisestä pysäkdyspaikastani Brasilian sisämaassa, osoittaakseni
että siellä hyvin saattoi työskennellä tuntematta rasitusta
vastenmielisestä asunnosta tai elämän mukavuuksien puutteesta, vaikka
asema oli vähintäin 310 kilometrin (virstan) rautatiematkalla eroitettu
Rio de Janeirosta.
Pari tuntia ennen päivän laskeutumista olin saapunut Sitioon,
jonkavuoksi ei enään ollut aikaa sinä päivänä tehdä varsinaista
ekskursioonia, vaan en voinut olla etsimättä edes jotakin tyydytystä
kiihkeälle uteliaisuudelleni saada lähemmältä nähdä Etelä-Amerikan
minulle niin outoa luontoa.
Otin siis pyssyn hartialleni ja riensin kukkulaa kohden, joka näytti
olevan lähinnä.
Kauan en siellä kuitenkaan saanut viipyä, ennenkuin jo pimeä minut
saavutti. Troopillisella vyöhykkeellä, jossa aurinko kesällä on
keskellä taivasta ja laskeutuu suoraan alas, ei hämärää kestä kuin
muutamia minuutteja. Päivän nousu tapahtuu päiväntasaajan kohdalla
kaiken vuotta kello 6 aamulla ja päivän lasku kello 6 iltasella.
Muualla troopillisella vyöhykkeellä muuttuvat nämät ajat ainoastaan
joillakuilla neljännestunneilla paikan leveysasteen ja vuodenajan
mukaan, niin että Sition kohdalla on pisin päivä noin 13 tuntia ja 15
minuuttia. Kun olin tottunut pohjaismaiden pitkään hämärään, niin
tapahtui minulle Brasiliassa usein että pimeä kohtasi minut
äkkiarvaamatta, niin että siitä toisinaan jouduin pulaankin. Tältä
ensimäiseltäkin ekskursiooniltani löysin äkillisesti tulleessa pimeässä
töintuskin kotia.
Sition kedot olivat ihanassa kukoistuksessa saapuessani sinne.
Säteettäisiin tukkuihin yhdistetyillä kapeilla tähkillä varustetut
_Paspalium_ lajit, pitkävihneiset _Stipat_ ja _Aristidat_ sekä suuri
joukko muita keskikokoisia heiniä kilvoittelivat siellä vallasta
monenlaisten ruohojen kanssa. Mainittakoon niistä _Synanthereien_
lukuisat lajit, esim. _Eupatorium_ ja _Stevia_ lajit, joiden
pienikukkaiset vähäiset koppilot ovat viuhkomaisissa yhdistyksissä,
_Baccharis_ lajit, joiden varsi on lehdetön ja kuivan Cactuksen
muotoinen, ynnä ohdakkeen kalttaiset _Vernoniat_, sekä _Lythraceae_
heimoon kuuluvat _Cupheat_, jotka tunnetaan viistoverhoisista
punaisista kukistaan, useat _Labiateihin_ kuuluvat pienikukkaiset
lajit, joiden kauan säilyvät verhot ovat yhdistetyt lujiin mykeröihin,
_Campanula_, jolla on iso vaalean sininen kukka, _Verbenace'eihin_
kuuluva sinitähkäinen _Stachytarpha_, samettikarvaisia lehtiä kantavat
_Gesnerat_, Convolvulace'eihin kuuluvat _Ipomaea_ lajit, joilla on
isoja valkoisia tai vaalean punaisia kukkia, ja _Euvolvulus_, jonka
teriö on sininen kynnen-kokoinen, _Xyris_ lajit, joiden pienet pian
kuihtuvat keltaiset kukat ovat suojuslehtien muodostamissa ruskeissa
mykeröissä, ynnä muutamat muut liljakasvit, punakukkaset ruohomaiset
_Melastomeit_, jotka ovat hyvin tavallisia, Amaranthace'eihin kuuluva
harvinainen _Gomphrena_, jolla on iso eternellintapainen mykerö,
puhumatta äärettömän suuresta luvusta muita lajeja. Ne kasvavat kaikki
sekaisin runsaammin tai niukemmin ja myöntävät harvoilla pakoin
toisilleen varsinaista ylivaltaa.
Täänkalttaisilla mäkisillä nurmikoilla (_campos abertos_), joilla
kasvullisuus puolen vuotta saapi kitua kuivuudesta, ja joilla vesi
sadeajallakin pian sekä valuu että kuivuu pois, on kasvullisuudella
omituinen luonne, joka vastaa sille siellä tarjona olevia
ilmanlaadullisia ehtoja. Kasvien sitkeät kapeanpuoleiset tai
keskikokoiset lehdet, jotka monasti vielä ovat suojatut tiuhalla
karvapeitteellä, ja niiden samoin sitkeät ja kuivat varret, jotka ovat
ainoastaan kahden tai neljän korttelin korkuisia, osoittavat että
luonto on tahtonut turvata niitä kuivuutta vastaan, vähentämällä niiden
haihdutusta. Vaan kun pitkällä sateettomalla vuodenajalla vihdoin
kuitenkin kaiken ruohon täytyy kuihtua, on kasvullisuudelle tärkeää,
että ainakin sen maanalaiset osat säilyvät elossa, voidakseen sateiden
uudistuessa kehittää uusia varsia nopeammin ja varmemmin kuin
siemenistä, joiden menestys ei ole yhtä taattu. Campoksen kasvien
omituisuuksiin kuuluvat senvuoksi vielä vahvasti kehittyneet
maanalaiset varret ja paksut puutuneet juuret.
Toisin paikoin kasvaa kedoilla harvassa, monasti sylimääräin päässä
toisistaan, isompia tai pienempiä pensaita ja mataloita puitakin.
Niistä mainittakoon eräs parin sylen korkuinen mutkikas sinikukkainen
_Solanacei_, vähän isompi _Bombacei Chorisia speciosa_, jolla on
ruusumaiset vaaleanpunaiset kukat ja 5-sormiset lehdet, _Saxifragacei
(eli Cunoniacei) Belangera tomentosa_, jonka lehdet ovat kolmisormisia,
_Rutaoeae_ heimoon kuuluva _Zanthoxylon_, jolla on piikkisiä
parilehtisiä pienilehdykkäisiä lehtiä ja vähäisiä kellertäviä kukkia,
kummallisen näköinen _Lythracei Lafoensia Pacari_, jonka vihreän ison
verhon sisästä riippuu useain tuumain pituinen vartalo, ja jonka
suuressa kotahedelmässä on siivekkäitä kynnenkokoisia siemeniä,
soikealehtinen _Vochysia_ (heimoa _Vochysiacese_), jonka kukat ovat
kannuksellisia ja keltaisia sekä istuvat isoissa tertuissa, useat
pensasmaiset ja puiset _Synanthereit_ marunan muotoisilla koppiloilla
ja puikeilla tai soikeilla keskikokoisilla lehdillä.
Ruohojen välissä näkyvällä ruskealla tai punaisella savihiekalla, joka
on muodostunut paksujen kalliokerrosten rapautumisesta, juoksentelevat
myrkylliset parin tuuman pituiset _hämähäkit_ saalista etsimässä.
Puiden oksilla visertävät surullista viserrystään tuuman pituiset
Cicada-nahkakuoriaiset (_C. tympanum_ L. tai _Tettigonia tibicen_
Fabr.), joiden ruumiin kumpaisellakin sivulla on hengityshuokoisesta
kehittynyt iso ääni-elin. Kukkien päällä surajavat pikkuiset _kolibri_
linnut tai liehuvat leveäsiipiset _perhoiset_ (esim. _Papilio Polycaon,
Thoas, torquatus_), joiden siniset, punaiset, keltaiset ja valkoiset
värit kauniisti kimaltelevat päivän paisteessa. Polkuja pitkin liikkuu
vihreitä lehtiä, joita seljässään laahaa isopäinen _sauba_ muurahainen
(_Atta cephalotes_), käytyään puissa nakertamassa poikki vahvoilla
leuvoillaan sekä lehtiä että pienempiä oksiakin. Ylhäällä ilmassa
rääkyvät nälissään isot _urubu_ korppikotkat (_Cathartes Papa_ Princ.
Maximil. ja _C. brasiliensis_ Bonap.), joita enemmän kuitenkin
näkee kyläin läheisyydessä, jossa ne lain suojan alaisina elävät
suurissa parvissa, hävittäen haaskoja ja ruuan jätteitä. Täällä
harvasti asutulla campoksella löytävät ne niukemmin haaskoja, ja
_cobras_-käärmeetkin, joita ne myöskin mielellään syövät, ovat
varovasti ryömineet tiuhassa löytyviin _cupimtermiittein_ pesiin,
kolmen tai kahden kyynärän korkuisiin ruskeihin savipatsaisiin, joiden
juuriin _vyötäjäiset_ öisillä retkillään ovat kaivaneet isoja reikiä
nuollaksensa pesän sisästä _termiittejä_.
Notkoja verhoaa tiuha metsikkö (_capoes_ ja _catingas_), jossa kasvaa
sekaisin hyvin suuri luku puita ja pensaita. Monella niistä on kauniita
kukkia, toisilla taas pieniä ja vähäpätöisiä, useimmilla sitkeitä tai
nahkeitakin lehtiä, jotka kooltaan ja muodoltaankin tavallisesti ovat
melkein niinkuin tuomella ja raidalla. Puiden rungoilla kiertelee
köynnöskasveja ja elää joukko loiskasveja, useita ruohoja ja
sananjalkoja, muutamia ruskeita maksasammali-lajeja, _Thelephore'eihin_
kuuluvia kalvo-sieniä, jotka muodostavat isoja punaisia tai valkeita
täpliä puiden kuoriin, sekä runsaasti jäkäliä. Puiden tyvillä kasvaa
ruskeita sametintapaisia _Chroolepus_ leväkasveja sekä niitä sisältäviä
vihreitä _Coenogonium_ jäkäliä, jotka muodostavat litteitä
alasriippuvia melkein aina vetisiä tupsuja ja ovat merkillisiä sen
puolesta että ne ulkonäöltään ovat vallan lankamaisten leväkasvien
kalttaisia. Kuivemmilla rungoilla ja varsinkin paljailla maa-rinteillä
kasvaa toista kummallista jäkälää, joka kuuluu _Cora_ sukuun, ja jota
jäkäläintutkijat väliin ovat pitäneet kalvosienenä, jonka näköinen se
hyvin onkin ja kasvattaa myös samanlaisia itiöitäkin kuin Thelephoreit,
vaan sisältää pieniä algeja niinkuin muutkin jäkälät. Samaten kuin
sienet saavat mätänevistä tai tuoreista kasviaineista, joiden päällä ne
kasvavat, ravintoaineitaan, samoin imevät nimittäin myöskin jäkälät
ravintoa pienistä vihreistä leväkasveista, jotka kasvavat ja
lisääntyvät niiden sisässä sekä menestyvät hyvin niiden kosteassa
limassa.
Metsissä peittävät mullan monenlaiset sekaisin kasvavat ruohot, heinät
ja sananjalat, missä ei pensahikko ole niin uhkeaa, että se tukehduttaa
melkein kaiken ruohon ja heinän. Toisin paikoin ottavat pensailta
vallan puiset monen sylen korkuiset bambut jotka kaareilevat puiden
välissä ristiin rastiin. Ne ovat useampaa lajia, toiset paksumpia
toiset hienompia, toiset tuuman levuisilla lehdillä, toiset vallan
kapeilla. Toisin paikoin taas ovat puiden välystän anastaneet kolmen
neljän kyynärän korkuiset karheat ja sitkeät heinät, joiden läpi
ainoastaan metsäkirveellä raivaa tien.
Lakeilla mailla, jotka ovat niin vesiperäisiä, ettei niillä metsää
saata kasvaa, on omituinen suo-kasvullisuus päässyt valtaan. Sammaleja,
jotka pohjaisissa maissa peittävät sellaisia paikkoja, on täällä hyvin
niukasti tai puuttuu kokonaan, vaan niiden siassa kasvaa ruohoin ja
heinäin välisellä runsaalla mudalla vähäisiä hieno- ja pienilehtisiä
melkein sammalinnäköisiä ruohoja. Muista kasveista ovat siellä
merkillisimmät kyynärän tai puolentoista korkuiset _saraheinät
(Cyperaceae), Synanthereit, Xyrideit_ j.n.e. Kun maa ei näissä soissa
ole sen syvemmältä liejuista, kuin että niissä märin jaloin hyvin
pääsee kulkemaan, niin saattaa niissä kasvaa harvassa kummallisen
muotoista isoa havupuuta _Araucaria brasiliensis_, jolla on ainoastaan
latvassa oksia, nurin kääntyneen sadevarjon muotoisessa kiehkurassa, ja
jonka isoissa kävyissä on tuumanpituisia ruuaksi kelpaavia siemeniä.
Soiden reunoilta kohoaa se usein kuivemmillekin maille ja muodostaa
joskus varsinaisia harvoja metsiäkin Serra da Mantiqueiralla, joka on
sen kotimaa, ja josta se ainoastaan harvoihin varsinkin vuorisiin
paikkoihin on levinnyt.
Maaliskuun alkupuolella ollessani Sitiossa, olivat aukeiden maiden
kasvit siellä vielä yleensä täydessä kukoistuksessa. Metsäin puut ja
pensaat olivat ainoastaan osaksi kukalla, useimmat eivät vielä olleet
alkaneetkaan kukkimista, toiset olivat sen jo lopettaneet, vaan
harvoilla oli vielä kypsiä hedelmiä. Useat kasvit kukkivat tropiikeissa
vasta talvella, vaikka useimmat luonnollisesti kesällä, ja kokonaisen
vuoden täytyy siellä oleksia samalla seudulla saadakseen nähdä kaikki
paikkakunnan siemenkasvit kukalla.
Puolenpäivän aikaan oli aurinko keskitaivaalla sangen lähellä zenithiä
ja levitti huikaisevaa valoa, jommoisesta ei pohjaismaissa ole
aavistustakaan. Paikan korkeus ja siitä seuraava suurempi ilman
kirkkaus samoinkuin campos-regioonin kuivuus, joka vaikuttaa että ilma
sisältää vähemmin vesikaasua ja senvuoksi on läpikuullakampaa,
edistävät myöskin valon voimaa. Kun silmäni olivat siihen
tottumattomat, huikaisi se niitä niin että ne pimenivät alinomaa, vaan
mitään silmätautia ei siitä kuitenkaan minulle tullut. Missä työni sitä
sallivat pidin myös päivänvarjostinta levällään pääni yli, joka
varokeino on tarpeellinen kuumuudenkin lieventämiseksi, ja jota
maanasukkaatkin ratsastaessaan yleisesti käyttävät. Pitempiä
matkustuksia ratsun seljässä tehdessä, kuten on tapana matkailla
Brasilian maanteillä, saapi helposti halvauksen tai kuumetautejakin,
jollei noudata tätä varokeinoa.
Kuumuus ei Sitiossa kuitenkaan ollut pahasti rasittava päivälläkään,
vaikka koko joukon polttavampi, kuin kuumina kesäpäivinä
Etelä-Suomessa. Varjossa oli 8 päivänä maaliskuuta kello 1/2 10 e.p.p.
23 ast. Cels. ja 10 päivänä kello 2 1/4 j.p.p. 28° Cels. Sellainen oli
lämpö useimpina päivinä. Yö tuntui tähän vuodenaikaan melkein yhtä
viileältä kuin Suomessa kesällä. Kello 6 aamulla oli 6 päivänä
maaliskuuta sateisella ajalla 17 ast. Cels. lämpöä.