kuulijani, joissa siveellisesti nöyrä, todellisesti naisellinen nainen
löytää kaikki, mitä hän tämän maan päällä toivoa voi, -- miten
hoitaakaan nykyajan nainen näitä oikeuksia? Maailman läpi käy kova
huuto. Davidin jumalallinen runoharppu ei miellytä nykyaikaa.
Kirjalliset posetiivinsoittajat tunkeutuvat kaikkialle..."
_Nimismiehen rouva_. Se on totta! Tietääkö maisteri, että tännekin on
tullut posetiivinsoittaja. Hän kävi meillä eilen.
_Pastorin rouva_. Mutta, Hulda hyvä, etkö ymmärrä että maisteri puhuu
kuvaannollisesti.
_Nimismiehen rouva_. Niin, kuvia hänelläkin oli.
_Pastorin rouva_. No, mutta nyt sinä olet vaiti, Hulda!
_Nimismiehen rouva_. Enhän sanonut mitään muuta kuin...
_Pastorin rouva_ (keskeyttää). Ehkä herra maisteri on hyvä ja jatkaa.
_Apulainen_. "Kirjalliset posetiivinsoittajat nousevat puhujalavalle,
komeitten lippujen liehuessa ja helisevien kulkusten pauhatessa. He
naulaavat seinille kirjavia kylttiä ja sanovat: tulkaa tänne, tulkaa
tänne! Täällä on naisen oikeudet! Täällä on uuden ajan naiselliset
oikeudet! Naiset kokoontuvat ja muodostavat naisyhdistyksiä,
naisyhtiöitä, naiskouluja, naisyliopistoja, -- ja nainen hurmaantuu
ja..."
_Talonpoika_ (tulee, kaupitsee suurta haukea). Eikös herrasväki osta
verestä kalaa?
_Nimismiehen rouva_. Voi hyvänen aika! Tuollainen komea könsikkä! Mitä
maksaa naula?
_Talonpoika_. Viisikolmatta penniä.
_Nimismiehen rouva_. Ei siitä kannata kahtakymmentä enempää maksaa.
_Ruustinna_. Jospa menisitte kyökkiin, niin... (Talonpoika aikoo mennä
salin lävitse.) Ei, ei sitä tietä!
_Talonpoika_ (menee).
_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu ja..."
_Nimismiehen rouva_ (kuiskuttaen). Hirveätä, miten kallista kala on
tänä kesänä!
_Ruustinna_. Hiljaa, Hulda!
_Nimismiehen rouva_. Enhän sanonut mitään.
_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu ja..."
_Sisäpiika_ (tulee). Ruustinna! Täällä on kala myytävänä. Viisikolmatta
penniä naula.
_Nimismiehen rouva_. Se on liian kallista. Musterin täytyy puhua hänen
kanssaan. Minä kyllä tunnen miehen.
_Ruustinna_. Kai minun sitten täytyy mennä.
(Menee.)
_Kauppamiehen rouva_ (rykäisee).
_Nimismiehen rouva_. Hiljaa, Sofi! Eläpäs nyt ryvi, kun maisteri
saarnaa, eläkä irvistele.
_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu... Ja juovuksissaan ajan imelästä
viinistä, paljastaa hän alastomuutensa ja esiintyy kaikessa
kurjuudessaan maailmalle. Ja hän kirjoittaa, kirjoittaa kirjoja ja
toimittaa sanomalehtiä. Surkeata, surkeata! Hän matkustaa Amerikkaan,
tulee takaisin, nousee puhujalavalle ja pitää puheita".
_Nimismiehen rouva_. Niin, kuinka hirveästi tänä kesänä on mennyt
Pohjalaisia Amerikkaan!
_Pastorin rouva_. Hys!
_Apulainen_ (nousee, sulkee ovet ja istuu uudelleen). "Lukijani eteen
tahtoisin luoda kaksi kuvaa. Toinen on se irvikuva, jonka nykyajan
emansipatsiooni on tehnyt naisesta, irvikuva inhottavimmassa
muodossaan, kirjailija-naisen personassa. Hän riehuu ja rähisee, hän
ampuu lait ja oikeudet, hän huutaa vapautta, naisen vapautta,
uskonvapautta, kunnallisvapautta. Ja hänen sanansa loistavat kuin
virvatulet öisen, sumuisen, mutaisen lammen pinnalla ja muut naiset
kurottavat käsiänsä noita petollisia virvatulia kohti ja eksyvät pois
naisen alkuperäisestä kutsumuksesta ja tarkoituksesta. Ja toinen kuva
taas on suloinen ihanne-kuva..."
(Ulkoa kuuluu posetiivin soitto.)
_Nimismiehen rouva_. Kuulkaa! posetiivi!
_Apulainen_. "-- entisen, alttiiksi antavan, hellän naisen kuva, joka
kärsii nöyrästi, eikä aseta omaa itsekästä tahtoansa ylpeästi
vastoinkäymisiä vastaan, joka antaa anteeksi ja uhraa itsensä, joka
rakastaa ja kuolee, joka..."
_Nimismiehen rouva_. Mutta sehän on Boccaccio.
_Kauppamiehen rouva_ (nauraa sydämmellisesti).
_Apulainen_. Ei -- tää on liikaa! Suokaa anteeksi, hyvät naiset, mutta
minä en jaksa enää.
(Paiskaa käsikirjoituksen pöydälle.)
_Nimismiehen rouva_. Vatsako?
_Apulainen_ (mennessään). Niin, vatsa, vatsa!
_Lilli_ (antaa posetiivinsoittajalle rahaa). Menkää nyt soittamaan
tuonne alapihan puolelle. Uh! Sellaista soittoa! Luulenpa, että
maisteri pakeni! Ai, vieraita! Vai olet sinä täällä? (Tervehtii
kauppamiehen rouvaa.) Pistäysin juuri teillä. (Niiaa pastorin
rouvalle.) Nöyrin palvelijanne! Ja rouva Braxellkin on kyläilyllä. Mitä
uutta kuuluu? (Kauppamiehen rouvalle.) Niin, sinä et ollut kotona.
Mutta minä puhuttelin sen sijaan sinun herraasi ja miestäsi. Sinä olet
hänet hyvin kasvattanut. Vai niin, herrasväellä on tällaiset pienet
kahvikekkerit. Näin maalla ovat ne erittäin hauskat! (Istuu, pastorin
rouvalle.) No, mitäs uutta pappilaan kuuluu?
_Ruustinna_ (menee kyökkiin).
_Pastorin rouva_. Meille eivät mitkään uudet asiat osaa.
_Nimismiehen rouva_. Oo! Me tulemme juuri kuulemaan uutisia tänne
suureen maailmaan, jossa on rovastilat ja kauppapuodit ja
postikonttoorit ja muut. Ja niin pistäysimme tänne kuulemaan uutisia.
_Kauppamiehen rouva_ (Lillille). Rolli-uutisia, ymmärrätkös. Varjelkoon
Herra muista uutisista täällä Kuopion takana.
_Pastorin rouva_. Me saimme juuri kuulla jotain erittäin hauskaa, sillä
maisteri Jussilainen luki meille hyväntahtoisesti uuden kirjansa alun.
_Nimismiehen rouva_. Mutta sitte rupesi hänen vatsaansa puremaan.
_Lilli_. Vai niin. Minä luulin, että hän pakeni soittoa. Tämäkö se nyt
on se suuri nerontuote?
(Alkaa selailla kirjoitusta.)
_Nimismiehen rouva_. Niin. Se on saarna, jonka hän aikoo pitää
pitäjääntuvassa meille ja varakkaimmille talonpojan emännille.
_Pastorin rouva_. Hän on erittäin lahjakas mies, tuo meidän rakas
maisterimme! Miehekkäät mielipiteet.
_Lilli_. Niin, erittäin miehekkäät mielipiteet.
(Jatkaa lukemistaan,)
_Kauppamiehen rouva_. Olipa todellakin vahinko, ettet tullut ennemmin.
_Nimismiehen rouva_. Niin. Sillä kun maisteri seisoo saarnastuolissa,
niin hänen ei tarvitse koskaan katsoa paperiin. Ulkoa laskee vaan, niin
että kuuluu...
_Kauppamiehen rouva_. Aina kirkonkukkoon asti.
_Nimismiehen rouva_ (näyttää hyvin miettiväiseltä).
_Lilli_. Sehän taitaa ollakin pää-asia täällä maaseudun papeilla.
(Lukee edelleen.)
_Pastorin rouva_. Jos se oli olevinaan sukkeluus, niin...
_Ruustinna_ (tulee). Gustaava! Etkö tahdo tulla katsomaan mattojani? Ja
entäs sinä Sofi? Sinulla on niin hyvä kauneuden aisti! Niin, Huldahan
ne on jo nähnyt.
_Pastorin rouva_. Mielelläni! (Lillille.) Pyydän päästä kuulemasta
kokkapuheitanne maapappien saarnoista.
_Lilli_. No, mutta rakas...
(Pastorin rouva menee ruustinnan kanssa.)
_Kauppamiehen rouva_. Elä ole milläsikään. Täällä oli kuuma taistelu
ennen tuloasi.
(Menee muiden perässä.)
_Lilli_ (lukee yhä innokkaammin).
_Nimismiehen rouva_ (istuu kuin neuloilla. Pitkän äänettömyyden
jälkeen). Tänään on kaunis ilma. Lilli.
_Lilli_. Kaunis on.
(Äänettömyys.)
_Nimismiehen rouva_ (katsoo ikkunasta ulos). On niin kaunista maalla,
kun on kaunista.
_Lilli_. Hyvin kaunista.
(Äänettömyys.)
_Nimismiehen rouva_. Onko kaunista Helsingissä?
_Lilli_. On niin kaunista Helsingissä, kun on kaunista.
(Äänettömyys.)
_Nimismiehen rouva_. Eilen oli koko päivän kaunis ilma, vaikka
iltapäivällä satoi meillä. Satoiko täällä?
_Lilli_. Sadetta... Niin, näyttää todellakin siltä kun rupeaisi
satamaan.
(Äänettömyys.)
_Nimismiehen rouva_ (epätoivoissaan). Ei! Minun täytynee kai mennä
kangasta katsomaan.
(Nousee, menee kyökkiin päin, mutta kohtaa ovessa toiset.)
_Pastorin rouva_. Männynkäpyjä, ainoastaan männynkäpyjä ja sammalia.
_Nimismiehen rouva_. Kunhan vaan ei rupeaisi satamaan.
_Pastorin rouva_. Niin, Hulda rakas, meidän kai täytyy ajatella jo
kotimatkaakin.
_Ruustinna_. Onko teillä nyt semmoinen kiire?
_Pastorin rouva_ (ottaa sanomalehtitukon pöydältä). Ukko odottaa
varmaan postia. Hyvästi nyt, rakas Katrina! Käykää nyt meilläkin. Sano
terveisiä rovastille -- hän ei luultavasti ole kotona, -- ja pikku
Naemille! Kun nyt vaan maisteri parka paraneisi! Hyvästi, neiti
Stjernflykt! Käykää pappilassakin, kun soveltuu! Kunhan ei vaan rupeisi
satamaan.
(Alkaa pukeutua.)
_Nimismiehen rouva_ (niiaa syvään). Hyvästi, musteri! Muistakaa nyt
käydä meilläkin. Mieheni käski sanoa terveisiä rovastille. Kuitenkin
minä luulen, että maisterilla on matoja. Kiitoksia paljon, kyllä minä
itsekin... Sanokaa terveisiä Naemille. Hyvästi neiti, tulkaa nyt pian
meillekin, niin saamme puhella. Te ette ole käynyt koskaan meillä.
Kyllä sinne osaa -- suuria portaita myöten... Kyllä jokainen tietää,
missä nimismies asuu, ha, ha, ha! Meillä on aivan uudet, Pietarista
ostetut huonekalut. Ne maksoivat kaksi tuhatta markkaa. Ja meillä on
uusi Helsingistä ostettu piano, joka maksoi 800 markkaa. Katsokaas,
Eveliina soittaa koulussa. Voi! kunhan vaan ei sataisi minun uudelle
silkkikapalleni. Se maksoi sata ruplaa Pietarissa, mutta meidän rahassa
se maksaa enemmän, sillä katsokaas kurssi. Niin -- hyvästi nyt!
Hyvästi! Tule nyt, Sofi!
_Pastorin rouva_ (ruustinnalle, joka seuraa heitä ulos). Elä nyt vaivaa
itseäsi, rakas Katrina, elä millään muotoa.
_Nimismiehen rouva_. Ei millään muotoa!
_Kauppamiehen rouva_. Hyvästi, täti! Minä lainaan sateenvarjon!
(Kaikki muut paitsi kauppamiehen rouva ja Lilli menevät.)
_Lilli_ (osottaa käsikirjoitusta). Tää on mainio, tää!
_Kauppamiehen rouva_. Verraton!
_Lilli_. Jospa minä voisin masentaa tuon miehen!
_Kauppamiehen rouva_. Minkä luulet pystyvän tuollaisiin luomisen
herroihin? Ei, hyvästi nyt. Muuten vielä saamme Huldan takaisin. Eikö
hän ole hassu?
_Lilli_. Klassillinen! Hyvästi! Illalla tulen luoksesi.
(Kauppamiehen rouva menee. Lilli istuu lukemaan.)
_Ruustinna_ (tulee). Maija! (Sisäpiika tulee.) Vie kupit pois!
(Ruustinna seisoo, katsellen ikkunasta ulos. Äänettömyys.)
_Lilli_. Emme suinkaan mene tänään ruununvoudille?
_Ruustinna_. Ei se siltä näytä. Enkä minä ole kylätuulellakaan.
_Lilli_ (hymyillen). Onko täti pahoilla-mielin jostakin?
_Ruustinna_. Enkö sitte saisi olla?
_Lilli_. Vai niin! Eilisestä perhekohtauksesta. Minusta voisit
mieluummin olla tyytyväinen. Pikku Naemista tulee tosi vaimo! Eikö se
ole hyvä?
_Ruustinna_ (jyrkästi). Kyllähän se laillansa hyvä on. He pitävät
toisistaan, -- ja se on pääasia.
_Lilli_. Kurjaa elämää kaikessa tapauksessa.
_Ruustinna_. Tiedätkös, useimmilla ihmisillä on se ollut sellaista.
_Lilli_. On ollut. Niin kyllä. Mutta ei ole enää.
_Ruustinna_. Luuletko voivasi muuttaa maailman menon? Olenpa totisesti
iloinen, ettei minulla ole useampia tyttäriä naitettavina!
(Menee pahalla tuulella kyökkiin.)
_Lilli_ (jatkaa lukemistaan). Hm! (Työntää kirjoituksen syrjään.) Voi,
voi, jos voisin masentaa tuon miehen!
(Rupeaa taas lukemaan.)
_Rovasti_ (tulee perältä, nuuskaa). Hyvää huomenta!
_Lilli_. Oh! Hyvää huomenta, setä. Saanko minäkin.
(Osottaa nuuskarasiaa.)
_Rovasti_. Nenäsi tulee rumaksi. Taas kääntyy ilma sateiseksi.
_Lilli_. Minusta on vähän kolkkoa tänään sekä ulkona että sisällä.
_Rovasti_ (hymyilee). Siltäkö tuntuu? Minä ainakin olen saanut kihdin
jalkaani.
_Lilli_. Ja eilinen suuri sankari taitaa myöskin olla kamariherrana
tänään.
_Rovasti_. Mitä, tipsukka? No niin, mitä Naemi tekee?
_Lilli_. Hän tietysti ottaa osaa sulhonsa kärsimyksiin. Ihailee kai
vieläkin eilistä urostyötään.
_Rovasti_. Häh! Minusta Naemi oli eilen aika tossu?
_Lilli_. Ha, ha, ha! En minä vaan olisi sillä tavalla valinnut. Ja jos
Naemi olisi vähänkin maailmaa nähnyt, niin ei hänkään olisi sitä
tehnyt.
_Rovasti_. Voipi olla niin.
_Lilli_. Minun mielestäni oli Elias sentään tyhmä. Setä ja täti olivat
jo luvanneet. Ja nuori mies hänen asemassaan... uh!
_Rovasti_. Niin katsos! Nuo ovatkin niitä "uusia" tapoja, nuo. Mutta se
on heidän asiansa. Minä en välitä siitä. Olen saanut kihdin
suuttumuksesta.
_Lilli_. Voi, voi, jos voisin masentaa tuon miehen! Kuulepas, setä!
_Rovasti_. No?
_Lilli_. Mikä on miesten heikoin puoli?
_Rovasti_. Heikoin puoli? Hm, no! Lienee kai kaikkina aikoina ollut
kaunis tyttö -- vai mitä?
_Lilli_. Niin, sitäpä minäkin arvelin! Mutta kuinka voi voittaa miehen?
_Rovasti_. Hm. Siten että... Sanonko sen sinulle?
_Lilli_. Sanokaa, rakas isä-ukko!
_Rovasti_ (hymyillen). Mutta lieneeköhän se oikein?
_Lilli_. Minä olen niin utelias.
_Rovasti_. Miesten heikoin puoli on itserakkaus. Imartele miestä, niin
hän on hukassa.
_Lilli_ (veitikkamaisesti). Onko tuo totta?
_Rovasti_. On. Ja jos imartelija on suloinen ja viisas, niinkuin sinä,
niin... Voi semmoinen veitikka! Niinkuin et muka tietäisi, että naiset
ne maailmaa hallitsevat.
_Lilli_ (nauraa). En! sen kuulen vasta ensi kerran. Mutta onhan tuo
hyvä tietää.
_Rovasti_ (menee kamariinsa).
_Lilli_. Hm!
_Naemi_ (tulee huivi päässä ja katselee nurpalla nenin ikkunasta ulos.
Äänettömyys. Huokaa). Uh! Kuinka ikävä ilma!
_Lilli_ (katsoo häneen ärsyttävästi). Mitä se tekee, kun vaan on
tyytyväinen itseensä.
_Naemi_. Sitä sinä et ymmärrä.
_Lilli_. En, rakas Naemi, sitä minä en ymmärrä, jollen ensin opi
sinulta.
_Naemi_ (itkee). Hyi, kuinka olet ilkeä! Kaikki te olette niin ilkeitä
minulle.
_Lilli_ (ystävällisesti mennen hänen luokseen). Minä en luule kenenkään
olevan!
_Naemi_ (työntää hänet luotaan). Elä pyydäkään minua! Minä en
kumminkaan matkusta minnekään vastoin hänen tahtoaan.
_Lilli_. Etkö, jos hän lupaakin?
_Naemi_ (hypähtää). Onko hän? Ei, ei! En sittekään, sillä minä tiedän,
ettei hän sitä tahdo.
_Lilli_. Sinä olet suurenmoinen!
_Naemi_. Katsos, nyt sinä taas olet ilkeä.
_Lilli_. Hm. Sinä rakastat siis todellakin häntä?
_Naemi_. Rakastan. Senvuoksi onkin niin vaikeata kun te olette pahoja
hänelle.
_Lilli_. Hm!
_Naemi_ (vilkkaasti). Katsos, hän on oikea mies, mies, joka tietää mitä
hän tahtoo! Ehkä hän on väärässä. Mutta kaikessa tapauksessa hän on
miehekäs mies. Ja sellaista miestä naiset ihailevat, ainakin minä.
Mutta sitä sinä et ymmärrä.
_Lilli_. Niin, niin. Mutta jos tuo miehekkäisyys onkin vaan
itserakkautta, itsekkäisyyttä ja -- itsepäisyyttä.
_Naemi_. Mutta ei Elias ole itsepäinen eikä itserakas eikä...
_Lilli_. Ei, ei! Hän uhraa itsensä sinun tähtesi, rakkaani!
_Naemi_. Mutta sitä hän ei saa tehdä. Ei, ei! Ei hän saa uhrata
periaatteitaan eikä katsantokantaansa minun tähteni!
_Lilli_. Tiedätkö sitte mikä on hänen katsantokantansa? Se että hän on
kaikki kaikessa -- ja sinä, sinä vaan mitätön nolla. Kas siinä sinun
avioliitto-tyrannisi kaikessa loistossaan.
_Naemi_. Niin, sinä tahdot, että miesten pitäisi seistä varpaillaan
sinun edessäsi ja ihailla sinua. Siinä ei ole mitään syvää. Mutta,
katsos, rakkaus, rakkaus on syvä. Vaan sitäpä ei olekaan teidän
tanssiaisissanne Helsingissä.
_Lilli_. Kuules, Naemi! Minä voin ihailla miestä, joka on minua
etevämpi, vieläpä rakastaakin häntä. Mutta naimisiin menen vaan
vertaiseni kanssa, enkä puolijumalan!
_Naemi_. Ei! Minä tahdon katsella ylös mieheeni!
_Lilli_. Toisin sanoen: hänen pitää katsella alas sinuun.
_Naemi_. Oih! Miten tyhmä sinä olet! Nyt herkeää satamasta. Minä menen
antamaan kanoille ruokaa.
_Lilli_. Tervehdi kukkoa!
_Naemi_. Katsos, -- kukko on kuitenkin aina kukko.
_Lilli_. Sanoivat kanat, niin! Ei, pikku Naemi! Kyllä sinä olit tyhmä
eilen, ja vielä tyhmempi oli sinun Eliaksesi; mutta kukas ei ole joskus
tyhmä!
_Naemi_ (seisoo oven vieressä mietiskellen). Kyllä hän olis kuitenkin
voinut antaa minun matkustaa. (Menee ulos. Katsoo vielä ovesta.) Niin,
kyllä hän oli sentään sangen paha!
_Lilli_ (yksin). Niin. Täällä minä istun kuin mikäkin paha henki ja
levitän myrkkyä ympärilleni. Vihaisina tulevat he sisään ja vielä
vihaisempina menevät he pois. Mitä heidän siirappi-rakkautensa minua
liikuttaa! Erottaako noita -- uh! Se olis inhottavaa, vaikka kyllä
sormiani syyhyy. Naemi ihailee häntä. Mutta, jos hän huomaisi, miten
naurettava tuo Elias on. Hm! (Kävelee edestakaisin ja seisahtuu
vihdoin.) Voi, voi, jos voisin masentaa tuon miehen. Ryntäämällä esiin
en voita mitään, sen näin eilen. Setä ei ole tyhmä. Kaikki keinot ovat
hyviä, paitsi ikävät! Esiin te kissankäpälät! Pienet, pehmoiset
kissankäpälät! (Huutaa.) Herra Jussilainen! Herra Elias! (sammaltaa.)
Elias!
_Apulainen_ (kamarista). Sinäkö siellä olet, Naema! Tule vaan tänne!
_Lilli_. Se on vaan Lilli. Jos jaksat, niin tule tänne! Vähäksi aikaa
vaan; ole niin hyvä!
_Apulainen_ (ovessa). Vai niin! Mitä tahdotte?
_Lilli_. Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle. Etkö tahdo istua?
_Apulainen_ (näpeästi). No -- hm -- mitäs sitte?
_Lilli_. Sinä näytät niin sairaalta. Kuinka ikävä, että taas olet
kipeä.
_Apulainen_. No, kiitän osanotosta! Olipa se hiukan odottamatonta. No,
mitä tahdotte?
_Lilli_ (kiekaillen). Istu nyt kun pyydän. Minulla on niin ikävä.
_Apulainen_. Vai niin. Ei se minua lainkaan ihmetytä. Jos
tarkoituksenne on saada minusta huvia, niin minä en ole nyt sillä
tuulella.
_Lilli_. Ei, ei! Minä tahdon nyt puhua kanssasi vakavasti. Minä olin
eilen tyhmä sinulle.
_Apulainen_ (kylmästi). Vai niin! En minä tiennyt, -- en ole, nähnyt,
että Lillillä olisi niin katuvainen mieli. No, kuinka Lilli nyt on
tälle päälle tullut niin äkkiä?
_Lilli_. Minä olen ollut tyhmä sinulle aina siitä asti kun tänne tulin.
_Apulainen_. Varmaankin tämä ruma ilma tekee Lillin niin
raskasmieliseksi ja avosydämmiseksi.
_Lilli_. Elä nyt ole ilkeä! Se on aivan totta. Minulla on niin ikävä,
että tahtoisin itkeä.
_Apulainen_. Ainahan se on sillä tavalla: ikävät jäljestäpäin.
_Lilli_. Kaikki on minun syyni. Setä on suuttunut, täti on vihainen ja
Naemi on pahalla tuulella.
_Apulainen_. Minuun kai ne ovat suuttuneet, jos ovat, Mitä se sitte
Lilliä liikuttaa?
_Lilli_. Mutta miksi pitää minun, kuin minkäkin paholaisen, panna riita
väliinne? Minun ei olis pitänyt ollenkaan tulla tänne. Se olisi ollut
parasta!
_Apulainen_. Lilli voi koettaa parantaa asioita, eikä mennä enää minun
ja Naemin väliin. Antaa meidän vaan olla olojamme, vaikka se ei
kelpaisikaan Lillin mielipiteitten mukaan.
_Lilli_. Niin. Minä tahtoisinkin saada kaikki jälleen hyväksi. Ja
senvuoksi alotan sillä, että pyydän anteeksi sinulta! Elä ole enää
suutuksissasi! Ethän!
_Apulainen_. Hm, hm. Se on kauniisti tehty, hyvin kauniisti. Mutta
kuitenkin... minä kyllä luottaisin Lillin suoruuteen... mutta minä
ihmettelen, että Lilli näin äkkiä on muuttunut. Jos olisit mies, niin
olis asia ihan toinen, mutta nainen! Jos tämä ei ole -- minä en tahdo
sanoa viekkautta, -- niin se on kuitenkin muuttelevaisuutta, jolle ei
voi eikä saa mitään rakentaa, ja joka on kaikkien naisten ominaisuus.
_Lilli_. Olet ihan oikeassa, kun et luota minuun -- ihan oikeassa,
Olenhan kohdellut siten sinua.
_Apulainen_. Kuitenkin iloitsen siitä. Sillä näenhän nyt, että Lillissä
on myöskin hyvää, joka kenties voisi kehittyä kasvatuksen avulla.
Huonoa lukemista, ajan henki, kotona lellitelty kenties...
_Lilli_. Niin, minä olen lellitelty tyttö ja olen saanut lukea paljon
huonoja kirjoja. Mutta kyllä minulla on hyvä sydän, jos vaan joku
tahtoisi minua ohjata. Jospa uskaltaisin sanoa, miksi olen tänään näin
vakavissa ajatuksissa?
_Apulainen_. Kyllä, minä hyvin sen asian ymmärrän. Lilli on
heikkoluontoinen ja tämä on ikäänkuin reaktsiooni eilisestä.
_Lilli_. Niin, kyllä niinkin. Mutta siihen on tullut vielä lisäksi
jotain muuta, joka on kokonaan muuttanut ajatukseni, varsinkin sinun
suhteesi.
_Apulainen_. Minun suhteeni? Olisipa hyvin hupaista...
_Lilli_. Minä luulin ensin, että sinä olisit tuollainen tavallinen
maapappi, ilman kirjallista sivistystä tai oikeammin: ilman
esteetillistä sivistystä, jolle minä panen niin suuren arvon. Nyt olen
huomannut ihan erehtyneeni. Minä olen niin hämmästynyt, niin suuresti
hämmästynyt.
_Apulainen_. Todellakin? Mutta mitä... Minusta olis hyvin hauskaa,
jos...
_Lilli_ (kiekaillen). Ja nyt minua hävettää, hävettää niin hirveästi.
_Apulainen_. Lilli panee todellakin uteliaisuuteni kovaan
koettelemukseen.
_Lilli_. Sanonko sulle?
_Apulainen_. Minulle, jos kelle.
_Lilli_. Jos uskaltaisin. Mutta sinä suutut.
_Apulainen_ (hämillään). Siitäkö, että Lilli on yhtäkkiä saanut niin
hyvän ajatuksen minusta?
_Lilli_ (viattomasti). Mutta minulla ei ollut lupaa. (Ottaa
käsikirjoituksen esille.) Minä olen lukenut tämän.
_Apulainen_ (hämillään). Onko Lilli...? Niin... Minä unohdin sen tänne
pöydälle.
_Lilli_ (yltyvällä innolla). Kirjoitustapa, kirjoitustapa! Se
kerrassaan tenhoo minut! Pehmeä, joustava! Ja nuo sinun kauniit
vertauksesi ja todistuksesi, -- niin, todistukset ennen kaikkia! Tosin
siellä on yhtä ja toista, jonka alle en heti kirjoittaisi. Mutta mitä
minä voin? Sinä sanot asian suoraan ja selvästi, ja siinä minä seison!
Se nyt on eri asia. Mutta tuo hieno, esteetillinen, voimakas, miehekäs,
jos saan sanoa: viaton, metsän raikas tuoksu, joka koko ajan
kirjoituksestasi esiin virtaa puhtaana, veltostumatta -- se se juuri
on. Ymmärräthän mitä tarkoitan?
_Apulainen_. Kyllä ymmärrän! Sinä tarkoitat stiilini alkuperäisyyttä.
_Lilli_. Niin, juuri sen alkuperäisyyttä. Kun esimerkiksi asetan nuo
kaksi kuvaa rinnatusten. Kuinka mainio on emansipeeratun naisen
irvikuva. Satiirisi oli niin sattuva, että koko ajan vastoin tahtoani
nauroin, vaikka kyllä välistä tunsin omantunnon pistoksiakin. Ja tuo
tosi naisen suloinen suunnitelma! Oi, mieleeni muistui Rafaelin
madonnat.
_Apulainen_. Nyt Lilli liioittelee.
_Lilli_. En, sen vakuutan sinulle.
_Apulainen_. On todellakin erittäin hupaista, että on joku, joka
käsittää, jonka kanssa voi puhua tällaisista asioista; sillä minä
huomaan, että sinulla on kehittynyt arvostelukyky.
_Lilli_. Me naiset emme voi selittää tuollaisia asioita, mutta me
tunnemme. Miehen tulee ajatella ja kohottaa meitä kohti korkeutta
voimakkailla siivillään. Minä en kärsi kirjailevia naisia. Tyhjää,
turhaa lorua, henkistä heikkoutta. Mutta toista kuin mies tarttuu
kynään.
_Apulainen_. Aivan niin! Aivan niin! (Näyttää käsikirjoitusta.) Katsos,
tässä on kaunis paikka!
_Lilli_. (lukee). Äärettömän kaunis! (selailee lehtiä.) Entäs tämä
sitte?
_Apulainen_. Ja mitä pidät tästä paikasta?
_Lilli_. "Miehen tiedonhalun ja naisen uteliaisuuden välillä on erotus
kuin auringon-valon ja kuutamon välillä". Syvämielistä! Ja tämä naisen
oikeuksista.
(Selailevat yhdessä käsikirjoitusta.)
_Apulainen_. Se on täällä.
_Lilli_ ja _Apulainen_. "Sä oikeutes tietää tahdot, nainen? Rakasta,
kärsi, ahkeroitse vainen!" (Lilli katsoo haaveksivaisesti kattoon.)
_Apulainen_. Olisipa todellakin hauskaa, rakas Lilli, jos olisin voinut
vaikuttaa sinun parantumiseesi.
_Lilli_. Ole varma, rakas Elias, että se on kokonaan sinun ansiosi. Jos
tahtoisit veljen tavoin ohjata minua... Pääkaupungissa on kaikki niin
pintapuolista -- ja me naiset katsomme vaan muotoa.
_Apulainen_. Niin, Helsinki on niin komeutta rakastava kaupunki.
_Lilli_. Hyvin komeutta rakastava. Maaseudun vaatimatonta vakavuutta
puuttuu. Mutta toisekseen -- kyllä siellä on paljo syvääkin, -- esim.
meidän naisyhdistyksessämme. Siellä käy kyllä miehiäkin, vaikka sillä
on sellainen nimi. Siellä keskustellaan tällaisista kysymyksistä, jotka
koskevat naista, usein hyvin kiivaasti, ja pidetään esitelmiä, juuri
tällaisia esitelmiä, asian vastustamiseksi ja puolustamiseksi. Apropos!
Aiotko painattaa teoksesi Valvojaan tai Vartijaan?
_Apulainen_. En ole sitä vielä ajatellut.
_Lilli_. Tai johonkuhun sanomalehteen.
_Apulainen_. Nuo sanomalehdet ovat niin pintapuolisia. Minusta teokseni
on liian syvämietteinen sanomalehtien palstoihin.
_Lilli_. Siinä olet aivan oikeassa! Nyt muistan... aioithan pitää
esitelmän pitäjään hurskaille rouville.
_Apulainen_ (syrjään). Hurskaista rouvista olen jo saanut tarpeekseni.