Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta
juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia.
Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista
kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat
tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.
Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet
ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen
tuoksu täyttää ilman.
* * * * *
Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy
paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee
hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen
punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo
siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden
polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta
näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän
taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee
portista ulos maantien poikki järvelle käsin.
Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita
polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä
on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän.
Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on
sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.
Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti
takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven
rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.
Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin
tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle
esiinpistävät varstat.
Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen
näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen
erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä
siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin
hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.
Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka
hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä
laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa,
työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee
isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee
aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee
kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä
kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan
tarvetta.
Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri
tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen
isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta
mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole
tarvinnut.
Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä
hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole
pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin
pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi,
mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä
oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.
Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai
jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet
pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos
ovat puhuakseen, niin puhukoot.
Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen
kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee
valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan
asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat
sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut
tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat
tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.
* * * * *
Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet
saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta
keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri
muustakaan.
— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut
isäntää.
— Huomenta.
Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten
hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen
sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn,
huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten
ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin
tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi
jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy
vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee
jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.
— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän
asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle,
aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.
Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa
häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen
virettänsä.
— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.
— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja
lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.
Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla
syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus,
että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa
rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.
— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.
Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta
häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia
summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.
— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää
hiukan hermostuneena piippunsa.
Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat
ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja
suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja
käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.
Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään
tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan,
ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.
— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin...
— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä
minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa
lainan. Takaajatkin jo ovat.
— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä
ne takaajat olisivat?
— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.
— Mm... Mutta kun sitä lainaa lainan päälle... Olisit edes tullut
arkina.
— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli
hätä käteen.
Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi
seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä
niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat
yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa.
Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa
vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo
tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä
kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta
ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki
yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet
pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.
— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.
— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.
Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa
taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.
— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?
Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän
korvan.
Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan
maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka.
Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen
työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu,
mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä
tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä,
on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta
pyytämäänsä.
— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.
— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.
Isännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:
— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?
— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.
— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.
Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan
kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on
hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa
odottajan käteen.
— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.
Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee
isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa
lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies
menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän
voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa
kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa
yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa
kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole
saanut sitä selvitetyksi.
— Oliko oikein?
— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.
— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.
— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.
— Eipä niistä...
* * * * *
Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän
sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin
työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee
hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.
Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia.
Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan
ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee,
tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja
asiallisesti.
— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.
— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä
vika on.
Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että
huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse,
mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo
valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua.
Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan
vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta
rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin
päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän
osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.
* * * * *
Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä
terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.
Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään
nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo
aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.