HAUTAUSMAALLA

Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä,

pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja

jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.

Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin

minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin

hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:

Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets

tröst.

— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni

puoleen.

— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän

nyökäyttäen päätään.

Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa

ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää

lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme,

kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin

kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni,

idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin

saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.

— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan

ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari

Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen

veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka

kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista

ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva

patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä,

talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä

aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka

koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita

ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä,

jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus

totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi,

eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien

koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen

ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta.

Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja

sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä,

jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien

kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni,

murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen

ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki

Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä

oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän

herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä

ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen

puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä,

mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut

elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen

mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko

itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta

hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja

jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun

Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.

— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.

— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut

ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina

kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat

yksin hänen kuolemallaankin.

— Nykyiset Paseniukset siis...

Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.

— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä,

toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi,

suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja,

takanapäin naurettuja... Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman

meno.

— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista

vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli?

Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua,

pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä

kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen

puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että

täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu

uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies

Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja

rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen

mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun

kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä

laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko

kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta.

Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut

kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä

ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua,

pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan

hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa

keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat

rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja,

öisin kuuluu huokauksia kartanolta... Ah, Jonas Pasenius, jos joku

olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin,

varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli

jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun

työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla

ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes

rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti

tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä

armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.

Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik

Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät

nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on

joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat —

vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta,

olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä

tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti

niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen

tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä

lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan

toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden

kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta

asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf

Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa

hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin

paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a

ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa

varttuivat.

Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä

hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen

oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle

tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.

"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.

Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista

kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos

Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset

enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan

olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat

automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen

yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla

rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita

liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi,

johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen

varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.

Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla

oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut

huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja

kärkkyivät häneltä viittä penniä.

"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä... Tai,

odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran

minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"

Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi

tavaroita ohikulkeville.

"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia

kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista

importerattuja..."

Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja

moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat

niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä

edes uskalsivat yrittääkään.

Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan

löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se

on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran

ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä,

ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan

että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren

liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja

alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni,

ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin

lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa

kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen

Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.

Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku

sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä

tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee

kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun

kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi

ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.