SANNI

Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei

oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi

lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko

ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus,

jos edes sitäkään.

Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa.

Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä

oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän

suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan

niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei

ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin,

ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään,

jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä;

mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse

majoituslautakuntaan.

Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt

lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty

vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset

juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö

oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai

nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.

Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen.

Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei

osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa,

mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita

sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat.

Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.

* * * * *

Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen

talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen

talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli

ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä

lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä,

että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon

isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut

välittää suhteista ja tuttavuuksista.

Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin

hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä

siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän

nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu

ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen

näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään.

Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten,

jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana

niin kauan, että odottava ennätti hermostua.

Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä

oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa,

huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus

nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään

Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska

meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa

sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana

suusta.

Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut

niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne

pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin.

Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta

liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia

vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin

näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan

viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat

kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut

hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.

— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää...

— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.

— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa... Ne kun ovat sellaista

salavihkaista väkeä.

— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.

Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin

oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati,

niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta

muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät

ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten

ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.

Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei

monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei

tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan

sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli

huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen

puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi,

tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.

— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?

— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.

— A, paljo töö, paljo töö...

— Niin on pienemmissäkin paikoissa.

Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.

— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän

ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin...

Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin

perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut

pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät,

Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä

Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen

Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta

Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin

ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä

ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.

Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun

Sannista kävelytoverin.

Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että

Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt

pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse

lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja

sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja

Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.

Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että

poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman

kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista,

mutta kyynel pysyi näkymättömissä.

— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti

käydä.

Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin

eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.

— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä

enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä

monasti...

Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri

hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä

näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena

ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön,

tuskastuttava viha.

Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.

— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin,

sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee...

— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.

— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa... Ei siitä mitään tule.

— Suotta pelkäät. Mitäs se...

Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti

Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä

puheenalaiseksi.

Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on

ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat

auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on

sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen

ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on

olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun

välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle,

herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on

siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat

ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä

ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä

ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka

sai surmansa maantiellä.

Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri

kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat

hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin

tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet

yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä

osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja

päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja

luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.

Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on

valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties

hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä

puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään

Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt

tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.

Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti

päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta.

Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa.

Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle

sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava

vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen

harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen

Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi

tällaisen mutkan.

Luutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.

— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?

Tämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.

— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.

— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?

— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä

syltä korkeat seinät... Meillä on siellä torppa ja lato.

— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?

— Kyllä siellä on kovin kaunista.

Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä,

tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.

— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.

— Ei!

— Miks'ei?

— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.

Luutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.

— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.

Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa

vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään

värähtämästä, kun hän vastaa:

— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä

barbaareina.

— Ah!

Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä

välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:

— Neiti erehty, paljon erehty... A mine selittämäs...

— En minä kuitenkaan ymmärrä...

Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi

kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin

hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat

suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän

hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne

olevan peninkulma.

Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen

puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen

kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään,

eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni

kamariinsa.

Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,

Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.

— Herra Jeesus... valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan... Sanni se

oli, itse näin ikkunasta... Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät

siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi... molskahdus vain

kuului niinkuin helvetistä...

— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.

— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi...

— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et

rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!

Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja

hän lysähti istumaan lattialle.

— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran... En minä,

vannon minä sen, älkää vain minulle... köyhälle ihmiselle... Vannon

minä...

— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.

* * * * *

Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän

tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.

— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.

— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.

Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet

ovat tiukasti yhteenpuristetut.

— Ethän valehtele omalle isällesi?

— En... n...

— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.

Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.

Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy

Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin

on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.