Jätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten
kaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.
Iivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta
jätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön
tukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa,
joskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut
tyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä
heidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja
vaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin,
talontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar.
Niin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki
oli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin
suosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei
kerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi
hyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan
hän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari
Aatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan
sellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun
metsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.
* * * * *
Niin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin
tunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla,
jolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet,
jolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko
luonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät
enimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita
tai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää
tunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä
panevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja.
Aina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen
jätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.
Sinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut
surunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat
toiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä
tarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä,
kuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin
odotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen
velvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin
haravoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.
Roikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti
muutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria
ostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys.
Nyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä
tulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa
juosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain
ihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja
tänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat
toistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.
Lauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo
pyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä
suksutellaan ja naureskellaan.
Lauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari
Aatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.
"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on
tyttö kukkeimmillaan..."
Pyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää
pahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee
ylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän
koivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä
pysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä
hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa
viinaa. Miehet odottavat.
Puutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä
ääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään
verkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt
tällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota
ohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.
— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta
hajautua pihalle päin.
Mutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö,
jolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka.
Hän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa
kaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja
vierii jokitörmää alas.
— Ota kiinni, ota kiinni!
Tyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja
Iivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja
hän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se
ennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen,
kankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää
sitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.
Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja
kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön
edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli
lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet
odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä.
Kummaa särjenpaistamista.
— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.
— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.
— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee
alta kulmain tyttöä.
Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja
epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon
tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään
muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen
ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis
lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.
Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät
ja silmiin tulee enemmän loistetta.
— Mikä sinä olet? kysyy hän.
— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.
— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?
— Tukkimies.
— Oletko sinä oikein sellainen tukkimies, joista puhutaan kirjoissa?
— Kyllä kai.
— Pysytkö sinä puun päällä, kun se menee vedessä?
— Kyllä.
— Ja koskessa?
— Kyllä siinä, missä joku toinenkin.
Iivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan
Lauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi,
kuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!
Tyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille
kätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja
punastuvansa.
* * * * *
Iivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli
hän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä
markkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin
että nyrkit olisivat savessa.
Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki
alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän
juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.
Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan
kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään
tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen
ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.
— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.
— Tai tyttö.
Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.
Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.
* * * * *
Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä
oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei
nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta
kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai
tytöllä hänelle? Hullutusta!
Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla
metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei
ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut
naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä
kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä
tekemättä.
— Hei, Aatsinki, hei! No perrr...
Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee,
kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.
— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu
taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.
Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin
kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja
antaa mennä myötävirtaan.
Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on
pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee
kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä
vaan.
Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet
puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät
suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen
rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein
varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.
Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö
saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se
ollut mitään. Suurissa koskissa... niin, siellä saattoi katsella
häntäkin, Iivari Aatsinkia.
Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö
vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle,
josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.
Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon
kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut,
mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen
olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja
hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa
lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä,
nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja
hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä
tervehtii.
— Kuka se oli? supistaan.
— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.
— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.
Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee:
Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän
yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.
Ebba, Ebba...
Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä
kaikenlaisia hulluntöitä.
Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi
lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi
laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on
kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri
sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos
ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä
aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.
Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että
huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on
lähdettävä, niin on. Selvä juttu.
Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa
talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin
vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään.
Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä,
joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy
kaiho.
Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se
suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.
Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin,
ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää
puitten takana.
Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten
antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa
niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.
— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen,
ajatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä
kiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.
— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.
Jos joku tietäisi niin nauraisi.
Iivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta
tällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä
keksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.
Ja niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti
kiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä.
Joskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä,
mutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin
häntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä
katseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.
Mutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri
raukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut
aidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan
ystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut
tuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.
Tätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi
ihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää
kivettyneenä seisomaan paikalleen.
Niin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan
kävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä.
Tyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa
nyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha.
Hänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan
säleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.
— Itketätkö vielä? Mitä, itketätkö?
Tyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin
silmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet
ja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei
uskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen
ja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti
ja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan
puoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.
— Minuako sinä tulit katsomaan?
Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja
silmissä on sama, totinen ilme.
Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän
unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla
toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.
— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.
— Miksi sinä tulit?
Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen
velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja
tietää, että tyttö huomaa sen.
— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin.
Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta
tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.
Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi
kuin palttina ja havahtuu.
— Minun takianiko sinä tulit?
Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä
värähtää hiukan.
— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.
Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan
jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni,
valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti
tarttua.
— Ota se ja suutele sitä.
Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen
povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan
Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se
sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.
Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa
sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan
ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan
ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta
nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan
vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.
Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja
viimein voimakas räjähdys.
Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista,
jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen
sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja
juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.
— Hyvästi, sanoo tyttö.
* * * * *
Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin
henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen
äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa
häärää miehiä.
— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.
— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran
asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.
— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka
olla liikkeessä sinun takiasi.
Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn
vesille ja aikaa meloa keskijoelle.
— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta...
Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta
sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja
koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi,
ei muuta voida hänen viakseen lukea.
— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!
Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle
ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä.
Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen
jalkainsa alla ja hän horjahti.
— Nyt se perk... meni!
Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni
molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei
Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.
Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän
mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta
varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin
lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun
tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän
jätkälle.
Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona
silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka
muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä.
Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee
ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun
kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän
ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen
kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.